Blogi on uinunut lisää jos jonkinlaisten epäsäännöllisyyksien takia. Itseaiheutettujen sellaisten. Tämän takia ihmiset kai hankkivat kuntosalikortteja ja keittiöpsykologiaa Dr. Phililtä. Huonoja tapoja, ja olla nyt kirjoittamatta vaikka nettiyhteys onkin toiminut - vaihtelevasti, silloin kun harvoin on jaksanut roikkua, mutta toiminut kuitenkin.
Koska aina välillä täytyy rauhoittua, eikä tähän aina lukeminenkaan auta, varsinkin jos pitäisi samalla yrittää päätehtävänään nukahtaa, tulevat nettiradiot taas avuksi. Taisin kirjoittaa tästä aikaisemminkin, mutta toistellaan nyt hieman itseä, jos näin on päässyt käymään. Unettomuuden iskiessä en osaa nukahtaa ajastettuun musiikkiin, mutta talk radiot toimivat tässä ihan hyvin. Huono puoli on se, että iTunesin näyttämiltä eurooppalaisilta kanavilta tulee liian puuduttavan asiallista ohjelmaa (joka tietenkin saattaisi olla hyväkin asia) tai BBC:n tavoin jotain auto-ohjelmia, ja valinnan vara on huonompi kuin amerikkalaisvalmisteisissa. Näitä tuntuu asemaa määrittävän kovin usein poliittinen epiteetti.
Konservatiivikanavat ovat ehkä parhaita, koska ne ovat vähän humoristisia, mutta eivät pääse koskaan yllättämään liiallisen mielenkiintoisilla aiheilla. Kristilliset eivät niinkään, koska ne soittavat väliin virsirokkia tai kovaäänisiä rahanlahjoituskehotuksia, jotka rikkovat amerikkakonservatiivisuuden pastissin. Öisin tietenkin haittaa myös se, että aikaeron takia jenkeissä on päivä, ihan kun eivät normaalisti olisi jo liian upbeat. Ja etteivät ne ole oikeasti yöradioita...
Tietenkin saattaa olla, että tässäkin on kantavana rakenteena aavistuksen verran melodramaattinen ajatus yöllisistä dinereistä, fiktiivisestä americanasta kuin Edward Hopperin tauluissa ja Neko Casen kappaleessa Things that scare me. Ja piileviä muistumia siitä yhdeksänkymmentäluvun alun sarjasta Keskiyön kutsu, josta en tunnusmusiikin lisäksi muista paljoakaan, ja jota ei koskaan luojan kiitos ole uusittu rikkomaan eheyksiä. Mutta sallittaneen toisinaan individualismin illuusiossa (viitaten "taidekokemuksen" kuviteltuun puhtaaseen "tunteellisuuteen") eläminen kollektiivisuudesta huolimatta.
Onpa monimutkaisesti muotoiltu suhteellisen yksinkertainen ajatus. Enkä voi olla tuntematta pientä itseinhon pistosta kirjoittaessani moista "intellektuelli"/banaali-keitosta. Mutta menköön nyt, tähän aikaan. Minä menen kuuntelemaan yöradiotani.
Koska aina välillä täytyy rauhoittua, eikä tähän aina lukeminenkaan auta, varsinkin jos pitäisi samalla yrittää päätehtävänään nukahtaa, tulevat nettiradiot taas avuksi. Taisin kirjoittaa tästä aikaisemminkin, mutta toistellaan nyt hieman itseä, jos näin on päässyt käymään. Unettomuuden iskiessä en osaa nukahtaa ajastettuun musiikkiin, mutta talk radiot toimivat tässä ihan hyvin. Huono puoli on se, että iTunesin näyttämiltä eurooppalaisilta kanavilta tulee liian puuduttavan asiallista ohjelmaa (joka tietenkin saattaisi olla hyväkin asia) tai BBC:n tavoin jotain auto-ohjelmia, ja valinnan vara on huonompi kuin amerikkalaisvalmisteisissa. Näitä tuntuu asemaa määrittävän kovin usein poliittinen epiteetti.
Konservatiivikanavat ovat ehkä parhaita, koska ne ovat vähän humoristisia, mutta eivät pääse koskaan yllättämään liiallisen mielenkiintoisilla aiheilla. Kristilliset eivät niinkään, koska ne soittavat väliin virsirokkia tai kovaäänisiä rahanlahjoituskehotuksia, jotka rikkovat amerikkakonservatiivisuuden pastissin. Öisin tietenkin haittaa myös se, että aikaeron takia jenkeissä on päivä, ihan kun eivät normaalisti olisi jo liian upbeat. Ja etteivät ne ole oikeasti yöradioita...
Tietenkin saattaa olla, että tässäkin on kantavana rakenteena aavistuksen verran melodramaattinen ajatus yöllisistä dinereistä, fiktiivisestä americanasta kuin Edward Hopperin tauluissa ja Neko Casen kappaleessa Things that scare me. Ja piileviä muistumia siitä yhdeksänkymmentäluvun alun sarjasta Keskiyön kutsu, josta en tunnusmusiikin lisäksi muista paljoakaan, ja jota ei koskaan luojan kiitos ole uusittu rikkomaan eheyksiä. Mutta sallittaneen toisinaan individualismin illuusiossa (viitaten "taidekokemuksen" kuviteltuun puhtaaseen "tunteellisuuteen") eläminen kollektiivisuudesta huolimatta.
Onpa monimutkaisesti muotoiltu suhteellisen yksinkertainen ajatus. Enkä voi olla tuntematta pientä itseinhon pistosta kirjoittaessani moista "intellektuelli"/banaali-keitosta. Mutta menköön nyt, tähän aikaan. Minä menen kuuntelemaan yöradiotani.
2 kommenttia:
Minä suosittelen unettomuuteen (kuten ihan kaikkeen muuhunkin kuviteltavissa olevaan) podcasteja Yle radio yhden sivuilta. Reportaasi kesän Suviseuroilta tai katsaus "sammalikossa ja jäkälillä elävien neitseellisten pussikehrääjien" elämään tarjoaa tajuntaalaajentavan vaihtoehdon 24h-tahmaisille pöydille ja niiden yllä särisevälle loisteputkelle (minun diner-romantiikkani on vuosikymmen pari uudempaa ja saman verran inhorealistisempaa).
Elokuvamusiikkia käsittelevä podcast tuotti kuitenkin minulle hiljan karvaan pettymyksen: nähdäkseni tekijänoikeussyistä siitä oli jätetty välistä kaikki musiiikkiosuudet. Ohjelma jätti aivan liikaa tilaa mielikuvitukselle, se kannattaa kuunnella perinteisiltä aaloilta.
A-E
Olet oikeassa, amerikkalaisuutta täytynee tosiaan lantrata annoksella suomalaista "luontoa" ja luontoa. Sosialistisessa YLE:ssä kun ei ole onneksi rasittavia rasvamonttujen, monster-rallien ja minigolf-hotellien mainoksia.
Täytyy myös myöntää, että antiikki-dinerissä ei ehkä samaan tapaan hahmota tahmaisuutta. Tai paksua paistinrasvan käryä. Loisteputket kyllä.
Ehkä poisleikattujen musiikkinäytteiden välillä täytyy podcastissa yksinkertaisesti tapailla elokuvan tunnusmusiikkia hyräillen?
Lähetä kommentti