.:Horror vacui:.

Kirjoittaminen ei tunnu nyt olevan menossa juuri minnekään, vaikka oikeastaan pitäisi. Pitää huomenna pakottaa itsensä ylittäviin suorituksiin (tai todennäköisemmin palauttamaan hieman nolostuttavaa viimeistelemätöntä hömppää - väkisin pakotettu teksti on auttamatta aina jossain mielessä sellaista). No, mutta siihen tuskin kenenkään maailmat kaatuvat.

Aikaa sai hukattua miellyttävästi myös Turun luonnonkauniissa saaristossa Toriäijän mökillä. Uskomatonta, kuinka urbaaniin taustameteliin tottunut, hiljaisuutta vain harvoin kokeva voi aistia (lähes) rikkumattoman äänettömyyden niin voimakkaasti, kun tyyntä ("pläkiä") merta tuijottava. Ihan kuin jossain Caspar David Friedrichin taulussa, tosin vähemmän pateettisesti (siis oikeassa merkityksessään). Vaikka itse ei ole alkuperältään mikään saariston vieressä syntynyt ja elänyt, kyllä siinä maiseman edessä (tai maisemassa) tiettyjä mielleyhtymiä sellaiseen suomalaiskansalliseen identifikaatioon voi vetää.

Tulevaisuudelta toivoisin aikaa ja jaksamista lukea jotain kaunokirjallisuuttakin. Mitäköhän sitä seuraavaksi aloittaisi? Jotain vähemmän kunnianhimoista ehkä (siis lähinnä viitaten sellaisiin, kuin Mies vailla ominaisuuksia). Joutavuuksien jumalaa joku taisi suosittaa.

.:Trieste, Pasila, Baden:.

Eiliseen eksistentia-angstiin auttoi kummasti perehtyminen YLE:n podcast-tarjontaan, kuten joskus on jo edelläkin todettu. Aallot sloveenien ja italialaisten Triesten rannoilla, suolle rakennettu Pietari ja niin edespäin. Ehkä pitäisi lukea Claudio Magrisia. Kirjallisuusohjelmaa tekevän toimittajan artikulaatio oli kyllä jotenkin epävakaan hermostuttavaa, mutta se voi johtua kuulokkeista ja vähäisestä radiokokemuksestani.

Valitettavasti podcastit eivät auta oikein tehtävistä suoriutumiseen - en vieläkään osaa tehdä kahta asiaa samaan aikaan (kuten kuunnella ja kirjoittaa/lukea) jos kysymys on hiemankin enemmän keskittymistä vaativasta tekstistä.

Ajattelin aloittaa Olemisen ja ajan lukujen purkamisen tässä blogissa - tietää paljon tekstiä, joka tuskin kiinnostaa ketään. Ideaa vastaan kyllä juuri nyt sotii se, että §4 (en ole kovinkaan pitkällä, koska luen kirjaa tuhottoman hitaana projektina) on sen verran reilu pallo hankalaa myöhemmin avattavaa tekstiä, että ei tiedä pitäisikö vain lukea se niin monta kertaa, että langat saa sidottua yhteen vai palata myöhemmin. Löytäisinpä vanhat heideggeriläisen terminologian muistiinpanoni.

.:Korjauksia:.

Perun edellisen merkinnän tilitys-osuuden - psykopatian sijaan tarpeen olisi isompi asunto ja koulumainen lukujärjestys (josta taisin jo joskus mainitakin). Protestanttisesta työmoraalista ja asioiden kirjoittamisesta muistin sijaan kalenteriin saattaisi myös olla etua.

.:Elämä ja Meinhof:.

Hieman huonoa karmaa taas ilmassa. Uuvuttaa palloilla ympäri kampusta liian painavan tietokoneen kanssa ja silti jäädä tehokkuusloukkuun. Ehkäpä Ulrike Meinhofin tunteet (ja ilmeisesti muutkin hajaäänet) poistava aivokasvain auttaisi. Siinähän olisi pakko olla tehokas ja luova. Lukea laukussa kulkevaa kirjaa tai yleensä kirjoja, kirjoittaa ja tutkia. Nyt on ihan leikkivä ihminen ja liian ahdistunut sisäänrakennetuista tendensseistä. Tietty kristallinkirkas päämäärätietoisuus on nyt vähän hakusessa. Jo lopetettu viikonloppu-urakkakin tuntuu nyt jälkeenpäin mättävän pahasti.

...

Meinhofista, eilen Helsingin sanomat arvosteli Katriina Lehdon kirjan Ulrike Meinhof - lähemmäs totuutta, ei todellisuutta-elämäkertaa. Kiinnostavan tuntuinen kirja ainakin haastattelun perusteella näytti taas tekevän vanhan virheen ja sivuuttavan Gudrun Ensslinin roolin ryhmittymän toiminnassa. Vaikka Meinhofin merkitys tietenkin oli keskeinen, etenkin järjestön ideologisessa tuotannossa, annettiin jutussa taas sellainen kuva, että tarinan Bonnie ja Clyde olisivat Meinhof ja Andreas Baader. Kuitenkin esimerkiksi perustavan Die Rote Armee Aufbauenin on allekirjoittanut Ensslin. Näköjään sitä jaksaa huomioida keskustelua, vaikka (heikohkon) proseminaarin tekemisestä on jo vuosia.

"Die Klassenkämpfe entfalten. Das Proletariat organisieren. Mit dem bewaffneten Widerstand beginnen!"

(kuva:http://www.rafinfo.de)

.:Perusviiva - V ja viimeinen näytös:.

Huh.

Ankaran nypläämisen, tussaamisen, värittämisen, pohtimisen, sähläämisen jälkeen se on täytetty. Kirjoitusvirheitä korjattu. Koneiden kanssa kiroiltu, mutta - vaaliroinat askaroitu valmiiksi huolimatta ankarasta kiireestä ja nyt kaikki on Herran hallussa, mitä mahtaneekin tulla painosta ulos ei enää ole meidän käsissämme. Martyrointini asian tiimoilta on myös saavuttanut huomattavia tasoja, johtunee huomionhausta tai vastaavasta.

Mutta se siitä.

Nyt voi taas palata gradun ja kirjojen pariin, tehdä rästiin jääneitä hommia. Ja kirjoittaa rakentavammista asioista.

.:Perusviiva - IV näytös:.

Eilen ei enää jaksanut kirjoittaa kotiin tullessa, joskus puoli seitsemän aikaan nimittäin. Mutta nyt kaikki näyttää hyvältä (yllättävää kuinka paljon piilevää luovuutta paniikki potkii esiin), enää muutama juttu ja saa taas valua kohden normaalimpaa unirytmiä. Puhumattakaan itsekeskeisesti hyödyttävistä asioista. Ja se on hyvä se.

Aloitin eilen hetken mielenhäiriössä lukemaan uudelleen Heideggerin Olemista ja aikaa. Ei välttämättä huono veto, sillä nyt se sujuu paljon paremmin. Helvetin hitaasti, mutta sujuupa kuitenkin, tai ainakin ymmärryksen taso on aikaisempaa parempi. Läpiluvulla ja pienellä selityksellä järkäleen tarkoitus on valottunut paljon paremmin. Itseasiassa on ihan järkyttävän selvää jo johdannon kannalta, että eksistentialistit vain lukivat Heideggeriä oman tulkintansa kautta. Mitäköhän H. ajatteli Camus'ta? Se, kuinka kauan uudelleenlukuprojektiin saa tuhrattua aikaa matalalla prioriteetilla on arvoitus, puhumattakaan pääseekö koskaan loppuun.

Joka tapauksessa, tämä sunnuntai on harmaudestaan ja sekavista unirytmeistä huolimatta varsin päätä selkeyttävä.

.:Perusviiva - III näytös:.

On se kumma miten tajunnan taso laskee, kun tarpeeksi myöhään vääntää. Taannuttaa pään toimintaa. Samaa väsymyksen kertymistä ei useinkaan huomaa yöelämässä ollessaan.

Ylioppilaskylän väsynyt dokumentaristi kuitenkin törmää kuvattavan arvoisiin vignetteihin puoli neljältä - päihtynyt nationalisti kysyy tietä, mies polttaa parvekkeella tupakkaa ja katsoo avoimen oven läpi tietokoneelta piirrettyjä. Humalainen heppu ajaa ensin pyörän päin terassipihan seinää ja siirtyy sitten virtsaamaan pihakoivun(sa?) juurelle.

Tässä mielessä Tuomiokirkon tietämät ovat pittoreskimpiä, näinhän tässä edellisviikonloppuna kuhertelevia pareja istumassa/makaamassa kadulla, syksyisten lehtien keskellä. Paljon idyllisempää, vaikkakin kylmettävämpää kuin seinää päin ajelu, otaksuisin.

.:Loogiset analyytikot:.

Hetken mielijohteesta - tai oikeastaan odottelua tappavan wikipediasurffaamisen herättämänä - tekisi mieli tutustua myös analyyttiseen logiikkaan, ainakin jollakin pintatasolla. Että tietäisi keitä vastaan on oikeastaan asettunut (vaikka voisihan sitä lukea edes tarpeeksi omaa hommaansa). Ehkäpä Rudolf Carnapia, olihan hänkin Husserlin oppilaita (herra oli tosin myös pahin pirulainen siinä argumentissa, että kaikki matematiikan ja empirian ulkopuolella on tyhjänpäiväistä). Tai ehkä aiheesta on kirjoitettu joku sopiva yleistävä teos (joka ei ole jumalattoman paksu). Harmittaa vain, että tietty ajattelun traditio jää pois itsensä kehittämisen kentästä. Mitään rakkausjuttua sellaisesta projektista ei kyllä tule.

Hyötyä analyyttisesta logiikasta ei kyllä humanististen tieteiden alalla ole, joten käytännöllisesti ajanhukkaahan sinne suuntaan tarkasteleminen taitaa olla. Mutta ainahan sitä voi suunnitella asioita. Tällaistahan vastaan oikeasti keskeisimmin puhuu se, ettei tajua juuri mitään luonnontieteistä, eikä totta puhuakseni paljon edes kiinnostakaan.

Edit: Tai no, totta puhuakseni hetken luettuani - lienee helpompi tehdä jotain mielekkäämpää. Vaikka lukea kaunokirjallisuutta. Kyllä ne sellaisia kieliveijareita ja symbolirukkareita ovat nuo analyyttiset loogikot.

.:1918:.

Helsingin Sanomissa emeritusprofessori Esko Salminen herättelee uutta kansalaissotaväittelyä, ja mätkii kovin sanoin Väinö Linnaa vääristyneen, valkoisia syyttelevän historiankirjoituksen "punaisen" trendin aloittamisesta. Siinähän keitellään taas uutta inttämiskilpaa. Vaikka vuotta 1918 ei voi tietenkään sivuuttaa merkityksettömänä tapahtumana, jolla ei olisi mitään merkitystä tähän päivään (ja joka hylkäämällä ratkaistaisiin Afrikan nälkäongelmakin), on Salmisen kritiikki noin kursiivisesti luettuna aika ihmeellistä. Vai että vaikuttaa nykyiseenkin poliittiseen retoriikkaan tämä vihaisen argumentaation hyväksyttävyyden perinne. Olen kyllä aivan samaa mieltä sen tutkijan kanssa, joka totesi HS:lle, että voittaneiden moraalista toimintaa täytyy tarkastella eri tavalla kuin hävinneiden, joiden voitto ja sen jälkeiset mahdolliset julmuudet jäivät toteuttamatta.

Perin tyypillistä kyllä, että sellaiset väittelyt, jotka alkavat valtakunnanmedia HS:n kulttuurisivuilla nousevat yleensä mihinkään vakavaan asemaan.

Oli tästä jotain hieman jäsennellympääkin asiaa aikaisemmin, jää nyt vähän välikommentiksi. Syvennetään myöhemmin, jos jaksetaan tai keritään.

.:Perusviiva - II näytös:.

Eilen ehkä tuli kirjoitettua hieman ahdistuneemmissa tunnelmissa, mutta kyllä se poliittisen lennäkin (?) tekeminen näyttäisi hiljalleen menevän jonnekin. Ainakin aamuyöhön, jos ei muuta. On se kummaa miten paljon saa aikaa kulumaan kahdelta ihmiseltä muutaman sivun läpyskän laatimiseen (toivottavasti nämä eivät ole mitään markkinasalaisuuksia - joitakin vaalijuttuja kun näyttää ympäröivän obskurantistinen verho). Ei kuitenkaan saa unta heti, joten täytyy hieman kirjoittaa ennen viiden tunnin unia ja uudelleenkäynnistymistä. Toivo saattaa tietenkin tulla vain siitä yksinkertaisesta syystä, että omien käsien jälkiin on niin helppo kiintyä.

Ylioppilaskylän läpi aamuyöllä kävellessä huomaa, että opiskelijat noin yleensä harjoittavat kummallisia unirytmejä - niin monessa ikkunassa palaa valo, ja joskus jopa näkee vilaukselta jonkun ruudun loisteessa. Saattavathan ne tietenkin olla menossa aikaisin aamulla töihin tai kirjoittaa öisin (kuten näköjään itsekin tulee usein tehtyä). Tai sitten tietty epäsäännöllisyys kuuluu toteutuvaan stereotypiaan. Tällaisia käyttäytymismalleja ei varmaan ollut ennen internetiä.

Tai sitten silloin kirjoitettiin vain runoja. Muistiin: Osta piirustustarvikkeita (ja opettele piirtämään). Mustetta, teriä, varsi, tusseja (ala-asteella muinaisjäännevarsia - uskomatonta aikana, jolloin käytännöllisen kuulakärkikynän keksimisestä oli kulunut jo reilusti yli 50 vuotta - käytettiin lukutikkuina).

.:Päivittäistä:.

Osittain itseaiheutettu kiire ei ota helpottaakseen.

Tämä päivä kului laukaten pitkin kaupunkia, paperia siirrellen ja kirjaston kirjoja uusien. Luulisi, että tällaisetkin asiat voisi hoitaa internetissä. Kasautumista ei vähennä se, että tajusin vasta tänään, että huomiseksi pitää olla valmistettuna alustus artikkeliin Leopold von Rankesta. Onni ja autuus, että artikkeli ei ole sieltä historianfilosofian vaikeimmasta päästä. Von Rankea käy oikeastaan vähän sääliksi, hänen teististä irtautumistaan objektiivisuuden vaatimukseen tunnutaan tulkitsevan kovin kieroutuneesti - paiseisen historisismin perustajan lähtökohta sentään tuntuu aukeavan paremmin artikkelin jälkeen. Kyse onkin Hegelin historian lainalaisuuksien ja historiallisen empirismin rejektiosta siksi, että Jumalan suunnitelma on löydettävä, mutta ei saa juuttua yksityiskohtiin. Ei se objektiivisuutta (huomatkaa, en sano objektivismia, koska se viittaisi jenkkilibertaarien lemmikkiin Ayn Randiin, josta ehkä joskus toiste enemmän. Tiedän hänestäkin liikaa.) pelasta, mutta tekee siitä viisastelua inhimillisempää. Jotenkin tämä on kiinnostavaa jo sen valossa, että kuten Ju. joskus totesi, von Rankesta on tehty kyllä historisismin perkele, joka ei oikeastaan edusta enää edes itseään.

Tänään on muuten Michel Foucaultin syntymäpäivä. Sitä kunnioittaen uusin, enkä palauttanut nidettä Foucaltin esseitä. Vahingossa lainasin myös Julia Kristevaa, ehkä siitä voisi repiä jotain pinnallista sitaattia toiseuskysymykseen (jota gradussa ilmentää kaikkien muiden kuin amerikkalainen ytimellinen Toiseus suhteessa siihen mitä amerikkalaisuus määrittelemättömyydessään kuitenkin tietyllä tapaa on). Jos kehtaa.

No, mutta riittävästi tältä erää, takaisin taiton pariin.

.:Perusviiva - I näytös:.

Vahvan väsymyksen vallassa, kellon nakuttaessa kohti aamun tunteja löytyy vielä ennen uneen vajoamista viitseliäisyyttä kirjoittaa yksi kitinämerkintä päällä leijuvasta vaivasta. Ihan vain omaksi muistutukseksi, vastaisuuden varalle. Toivottavasti unissa eivät odota liitelevät nuolet, violetit guidet ja snäp-on gridit. Ja Teksasin muotoiset vektorit. Näitäkin on joskus nähty.

Tulevaisuudessa, taittoon joutuessa uudemman kerran, täytyy kyllä etukäteen laatia muistilista ja opas, modus operandi, perustoiminnoista. Ne unohtuvat kovin nopeasti käyttämättöminä, ja sitten säätäessä menee liikaa aikaa. Yksinkertainen luettelo riittäisi, josta voisi nopeasti ilman turhaa hakemista kerrata perusjuttujen sijainnit eksyttävissä valikoissa. Näin täytyy tehdä ennen historiikkiin kajoamista. Jonka täytyy kyllä olla paljon mukavampi projekti, onhan se ihan oikea kirja, ja tilaakin pitäisi riittää. Ja sitä saa sentään suunnitella etukäteen ja ajan kanssa. Kuvitustakaan ei tarvitse ehkä pähkäillä hallitsemattomasti lennossa.

Ihmetyttää hieman lievä kaaos värikarttojen ja painoasetusten kanssa. Joskus tuntuu, ettei alallakaan se ole kovinkaan selvästi hallittua - ehkäpä koulutuksen saaneet tietävät tarkemmin mitä tekevät, ja osaavat myös vaatia oikeita parametrejä. Voi vain ajatella kuinka monet painotuotteetkin tuotetaan loppujen lopuksi lähinnä vain sinne päin.

Onneksi aina oppii kaikenlaista kiinnostavaa uutta, että ei vaiva ainakaan hukkaan mene. Sääli, että vaivalla korjaamani unirytmi uhkaa mennä taas sekaisin tällaisesta.

.:Romahduksia ja jalkapallo:.

Koko grafiikan tekeminen ei onnistu nyt ollenkaan. Pahinta on se, että huomasin kauhukseni suurimman osan työkaluista (siis musteet ja terät) hukkaantuneen jonnekin (tai tiedän minne, mutta en jaksa ajatella sitä juuri nyt) — ja ilman käsin piirrettyjä elementtejä kuvien tekeminen on todella stressaavaa. Ei tällaisiin pitäisi lupautua. Ei koskaan pidä lupautua mihinkään, mihin rahkeet eivät oikeastaan lopulta riitä. Uppoavan veneen yleensä pelastaa jokin, ja onhan tässä vielä aikaa — ainakin keksiä itselleen hyvä pseudonyymi.

...

Tai jos ei pakottaisi, vaan miettisi muita asioita. Kuuntelisi Charlotte Gainsbourgia ja katselisi ulos ikkunasta. Hyviä sijaistoimintoja aina toisinaan. (Tästä on tulossa ihan välimerkintäinen itsestäkirjoittamisblogi).

...

Jalkapallon seuraaminen radiosta ei ollut ihan niin hienoa, kuin ajatuksen itsensä nostalgisoiva sävy antaisi olettaa. Kokemuksen puutteesta tai terminologian vajeessa peliä oli hankala seurata, puhumattakaan että sitä pätkittiin jatkuvasti uutisilla ja säätiedotuksilla. Eikö sellaisesta olisi joskus aikaisemmin noussut isompikin häly? Selostajaakin yskitti koko ajan. Ja pelikin oli tylsä (jalkapallo jostain syystä kovin usein on — ehkä se ei olekaan niin hyvä penkkiurheilulajivalinta kun joskus kuvittelin).

.:Muutamia katkelmia:.

No ei sitä ihan eilen pohdittuun suunnitelmallisuuteen päästy, mutta jotain kuitenkin.

...

Välihuomiona, tänään alennusmyynneissä (ostin kengännauhat) myötäshopanneet ihmiset näyttivät hämmentävän paljon alennusmyynti-ihmisiltä. Siis huonolla tavalla.

...

Kuva-aihioiden kehittely on viihdyttävyydestään huolimatta aikaa vievää puuhaa, kun puolet ajasta kuluu tekemisen sijasta pyörittelyyn — ja tulee koekappaleita. En tiedä olenko tyytyväinen nykyiseen. Ehkä täytyy aloittaa alusta. Ammattilaiset hoitaisivat nämäkin hommat paremmin.

Illalla tulee radiosta jalkapalloa — radiosta! Ajattelin kuunnella sitä, juoda ehkä vähän olutta, ja piirrellä paperille kiekuroita. Jos olisi vielä henkselit ja sätkätupakkaa (ja ehkä myös putkiradio), niin olisi todella myönteisellä tavalla (menneisyyden) jalkapalloprole.

.:Ihan jotain muuta:.

Huomenna täytyy luoda ja suunnitella — paljon kovemmin kuin tänään. Ärsyttäviä perjantaipäiviä, kuin valuvat vain jonnekin lattianrakoon suurimmaksi osaksi. Ehkäpä teen huomenna tarkan graduviikko-ohjelman, jotta pääsisin takaisin todelliseen edistymiseen. Ystävällisten amerikkalaisten verkkotietokannanhoitajien tarjoama tutkija-käyttäjätunnus helpottaa asiaa enemmän kuin uskoisi, lähdetyöskentelystä tulee hermoja raastavan kömpelyyden sijaan melko helppoa.

Mutta tämän loppuillan ajattelin antaa mennä, viettää sen kuunnellen chansoneita, juoden tsaikkaa ja sylkien katt...tai ei nyt, mutta katsoen ehkä Viscontin Kuolema Venetsiassa. Tai lukien jotain kaunokirjallisuutta. Olisi mukavaa aloittaa joku uusi kaunokirjallinen läpyskä, ehkä joku kevytkin, mutta nyt taidan pitäytyä vanhoissa.

Stereo Total on muuten ihan timantti.

.:Korvat punoittivat:.

Tänään lähes kärähti pinna, tai ehkä kärähti, mutten jaksanut inttää. Nimittäin sukupuolirooleista. Ei siinä mitään - olen ensimmäinen joka on valmis häpeämään joitakin miehiä ja heidän asenteitaan. Mutta jos miessukupuolesta luodaan "luonnollisista" seikoista muodostuva pakkomielteinen maanikko, jonka aivot pakottavat piilevästi huonoon toimintaan, ja jonka on mahdotonta todella irtautua patriarkaatin ideaaleista, niin sitten kyllä astutaan jo kulttuurirakenteiden monimutkaisuuden tiedostavankin varpaille. Ei se ole niin binääristä, eikä erotettavissa kulttuurillisista roolimalleista, eikä koskaan saisi yleistää (vastakkainasettelu tässä kirjoituksessa on nyt enemminkin vallitsevien oletuksien kieleen puhumista - ja olisihan se silmitöntä valehtelua väittää, etteikö itse pelaisi samassa järjestelmässä edes osittain). Ja vaikka olisinkin tulkinnut väärin, ja kyse olisi pelkästään niistä kulttuurirooleista, ei silti pitäisi tukeutua mihinkään hemmetin anekdotaaliseen näkemykseen.

Onhan se totta, että yliopistolla hengaavat naiset saavat liian pehmon kuvan miehistä (etenkin humanistien piirissä), kun hengaavat vain "tiedostavien" ja "kriittisten" parissa. Tai ainakaan traditionaalisia (läpimätiä) arvoja edustavat harvemmin uskaltavat avata suutaan, koska saisivat sekä nais-, että miesfeministien ryöpytyksen niskaansa. Mutta sellainen lähestymistapa, että kaikissa miehissä on tiedostamaton nyrkki-hella-ajattelu johonkin selkärangan jatkeeseen koodattuna (tai näin tulkitsen) on kyllä aika paksua reduktionismia, joka ei oikeastaan tarjoa nyky-yhteiskunnan tasa-arvo-ongelman (ja siinähän on ongelmaa niitettäväksi vielä tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä) ratkaisunkaan avaimia. Ainoat syyt, miksi koko väistämätöntä identifikaatiotaan täytyy hävetä ovat varmaan ne sikailijat ja uusimpina tulokkaina "tiedostavan ahdistuneet" Arno Kotrot sun muut "miesasiamiehet". Vanha kulahtanut virsi liian pitkälle menneestä tasa-arvosta - järjestelmä, joka on oxymoron jo määritelmällisesti.

Lyhyesti siis - voin kyllä paheksua joidenkin miesyksilöiden käytöstä (ja sitähän olen jo tehnyt) ja yhteiskunnan tilaa sinänsä. Mutta itseäni en aio syyllistää (harmistuksen lisäksi) sen enempää kuin olen itse vastuussa, ja kaikesta ei oikeasti voi olla vastuussa - tai muuten jo valkoisen miehen taakan syyllisyys vetäisi narun jatkoksi. On tehtävä selkeä ero terminologian suhteen, että syyllisyys on eri asia kuin vastuun tunto.

Tottahan se tietenkin on, että olisi pitänyt argumentoida. Ja säälittävää kaunablogittaa jälkeenpäin, mutta. Epätodennäköistä, mutta jos epämääräisesti viittaamani sattuu tätä lukemaan, voidaan kyllä keskustella nokikkainkin (takaportti matalamieliselle kirjoittelulle). Mutta kyllähän sitä hieman ujostuttaa, esittää väitteitä, että "ei me sellasii olla". Kun olen yleensä tottunut olemaan keskustelussa sillä toisella puolella. Keskusteluyhteyksien rooleihin identifioitumista, eittämättä. Tai sitten sukupuolten välinen sota on niin kauhistuttavan lattea keskustelupolku, että antaudun mielummin kättelyssä. Muistuttaa väittelyistä teistien kanssa. Ei vain oikeasti jaksa, ja kauheaa ajanhukkaa yleensäkin. Matalamielinen postmodernisti!

Onpa hankala tuottaa omaa tekstiä vaihteeksi, eikä vain kommentoida joitain toisia.

.:Internet-soturismista:.

Nettitylkkäri on artikkelissaan todella sohaissut muurahaiskekoon. Televisiotoimittaja Wali Hashin kommentaari nationalistisen yhdistyksen pitämälle keskustelupalstalle on saanut nettisoturit takajaloilleen - tällaista mobilisaatiota on katseltu joskus toisissakin yhteyksissä.

En ota kantaa itse aiheeseen (tuskin minun tarvitseekaan, eiköhän siitä ole jo sanoja heitelty ihan riittävästi), vaan pysyttelen meta-analyysin tasolla. Reaktio kyllä seuraa internetin tyypillistä logiikkaa. Teema itsessään olisi varmaan mielenkiintoinen keskusteluaihe, mutta koska verkkomielipidekommentointi ei vieläkään edellytä internetajokorttia, valtava puolivillaisten ohilukujen ja typeryyksien (tässä tapauksessa "monikulttuurikriittisten roturealistien" taholta) floodaaminen tekstikenttään saa heittämään kyllä kaiken toivon. Pitäytyisivät edes asiassa ja kiertäisivät ad hominemit. Kiinnostaisi tietää kuinka paljon Tylkkärissä on jouduttu moderoimaan pois asiattomuuksia.

Puoliksi kehitellyt argumentit eivät edes vielä olisi ongelma sinänsä (joskin toivoisi aina toisinaan omaa harkintaa kirjoittajilta), mutta päälle tulevat vielä ne joka yhteyksissä silmään tökkivät samat vouhot (tämäkin viittaa tietenkin tietynlaiseen ad hominemiin, mutta jutun avaaminen vaatisi liikaa tekstiä). Voin vain kuvitella, kuinka oikeasti vaikuttavissa asemissa olevien sähköpostilaatikot kilkattavat, kun jo laitosneuvoston opiskelijajäsenenä sai "virkamiehenä" e-mailkehotuksia ryhtyä toimintaan ruotsinkielisten harjoittamaa freudenthalilaista rasismia vastaan.

Ei ole internetin keskustelupalstoista korvaamaan Habermasin porvarillista julkisuutta, ei. Ehkä siksi, että porvarilliseen julkisuuteen osallistuminen vaati pelisääntöjen ja tietyn klassisen pohjan hallintaa.

Näin yleisenä maksiimina, internetissä keskustelu on kuin yrittäisi käydä asiakeskustelua humalaisten ja hullujen huutaessa vieressä. Älkää kuitenkaan väärintulkitko, en elitistisesti haluaisi kieltää keltään osallistumista. Ei kai verkko koskaan voi olla juuri mitään muuta kuin mielipiteiden kaatopaikka, joka pitää tarkasti siivilöidä ennen nauttimista.

.:Kirkosta:.

Lyhyesti, maistraatti oli pikainen ja vahvisti eroamisen - olen siis nyt oikeasti uskontokunnaton. Ainoa, mikä jää harmittamaan, on harhaanjohtava ylpeys siitä, että kuului Suomen vanhimpaan seurakuntaan. Mutta, se siitä. En oikeasti ole viime aikoina koskaan ajatellut koko uskonkysymystä, mutta Husserlin fenomenologia vain pönkittää agnostistista piittaamattomuutta uskonnosta rakenteena, jonka metafyysinen ulottuvuus on täysin yhdentekevää.

Kuulostaapa tuo siltä, että haluaisin jotenkin tarrautua ajatukseen jumalan olemassaolon mahdollisuudesta. Pikemminkin päin vastoin.

.:9/11:.

Akateemisentapaista tutkielmaa kirjoittaessa ei oikeastaan voi kirjoittaa niin henkilökohtaisella tasolla, kuin joskus tuntuisi. First we take Manhattan (ei kappale vaan artikkelikokoelma) kuitenkin jotenkin ajaa tällaiseen avaamiseen, ja blogia parempaa mediumia siihen voisi tuskin olla.

Taitaa olla harvinaista, että historian tutkija voisi muodostaa aiheeseensa yhtä "moniulotteisen" suhteen, kuin lähihistoria voi. Tämä tosin saa vain harmittelemaan, että syyskuun 11. 2001 en ollut riittävän systemaattinen (tai luonnollisesti edes harkitsemassa mitään Yhdysvaltoihin liittynyttä aihetta) kerätäkseni paperille mediassa julkaistut tuoreet kirjoitukset saati omat heränneet ajatuspolut. Siksi kaikki on rekonstruoitava (en käytä nyt oikeaoppista historianfilosofista terminologiaa, koska tämä merkintä on vain pinnallinen) jälkeenpäin läpikäydystä materiaalista, ja on vaikea sanoa mitkä ovat omia, mitkä muiden. Sama pätee tietenkin myös alkuperäismateriaaliini (amerikkalainen muistitietoaines) - seikka, joka on huomioitava, muttei mikään ylitsepääsemätön este, sillä eihän gradussa rankelaisen "totuuden" perässä juosta.

Mutta, 9/11. Kysymys on suorastaan kulunut (jonkinlainen kokemuksellista historiankuvaa pönkittävä klassinen utelu), mutta usein kysytty, etenkin minulta sen jälkeen, kun olen kömpelösti muotoillut graduaiheeni - missä olin kuin New York paloi? Junassa, matkalla kohti Turkua tai ehkä bussissa - en ole koskaan selvittänyt aikatauluja aivan tarkalleen, ja tuskin sillä on sen suurempaa merkitystäkään. Äitini lähetti tekstiviestillä kehoituksen avata televisio - New Yorkissa tapahtuu jotain. Siirryin katsomaan poissaolevan kämppikseni TV:stä BBC:tä (minulla ei ollut omaa silloinkaan), juuri toisen koneen iskeytyessä
torniin. Loppupäivä meni sitten brittien hieman itseääntoistavaa, mutta hälytystilassa olevaa uutistarjontaa tuijottaessa. Selasin myös nettiä, mutta muistikuvieni mukaan (tai ainakin niiden puutteen) perusteella en muuttunut miksikään median suurkuluttajaksi Olavi Jaman (Viileää sotajournalismia rauhan oloissa) tavoin. Jälkikäteen on vaikea myöskin jäsennellä, suhtautuiko tapahtumaan kauhistuneen pelästyneenä, katastrofielokuvamaisuuden lumoamana vai kyynisesti amerikkalaisten omaan niskaan tapahtumien syyt vierittäen. Paljon mahdollista, että yhdistelmänä kaikkea kolmea. Myöhemmät tapahtumat - nopeasti aloitettu Afghanistanin sota ja vastaavat värittävät menneisyyden kokemusta, jota on mahdoton nähdä ajallisesta kontekstistaan irtirevittynä kirjallisten muistiinpanojen puutteessa. Tarkemmin ajatellessani, sellaisia saattaa olla ollut joskus olemassa, mutta poispyyhkiytyvä digitaalinen menneisyys on ne syönyt.

Vuonna 2003 silloinen tyttöystäväni kävi New Yorkissa, ja pyysin häntä tuomaan jotain 9/11-krääsää - toi Yhdysvaltain lippua nostavia palomiehiä esittävällä kuvalla varustetun T-paidan (Knit in Honduras, assembled in United States. Älkää kysykö mitä tuon on tarkoitus tarkoittaa). Ympyrä oli sulkeutunut, sotivan suurvallan kansallinen uho oli muuttunut silkaksi erikoisuudentavoittelua alleviivaavaksi vitsiksi. Ja nyt olen lopulta päätynyt tutkimaan tuota "vitsiä", yritän ymmärtää kovemmin kuin 2001 tai 2003.

.:Katkoksia virrassa:.

Iski yllättävä turhautuminen, kuin monta tonnia tiiltä. Joka ei oikeastaan johdu mistään - paitsi ehkä sortuvista uudisrakennuksista (yritän kaivella mielestäni sitä Hesarin valokuvassa esitettyä, Palast der Republikin kyljessä lukenutta tekstiä, mutta ei löydy). Eikä kykene keskittymään oikein mihinkään, etenkään Tekstiin, kuten pitäisi. Teksti yleensäkin saattaa vain lisätä turhautumista.

Näitä hetkiä varten tarvitsisi taas television. Selvästi koko aparaatti on kasvanut kulttuuriseen selkärankaan niin, ettei kirjoja voi lukea ajankuluksi, koska niihin suhtautuu aivan liian vakavasti noin ajanvietteenäkin. En silti hanki, en. Piru periköön koko länsimaisen aikakäsityksen.

Taidan kokeilla Volveria (kun Toriäijältä on lainassa vain vaikeita elokuvia) ja katsoa minne se veisi. Toivottavasti edes jonnekin.

Edit: Koko viittaus jää vaillinaisen epämääräiseksi, jos ei lisää, että teksti oli: "Mach es Fertig bevor es Dich fertig macht."

.:Publikum:.

Tänään luin Habermasia (en tosin kovin pitkälle) ja puuhailin muutakin. Tekemättömät työt kyllä hiljalleen alkavat painaa niskassa, mutta yleensä sellainen stressi vain johtaa kovaan voivotteluun, eikä juuri mihinkään muuhun. No ehkä artikkeleita ehtii selaamaan vielä nyt yötä kohden ja kirjoittamaan ehkä jotain aamulla. Täytyisi aikaistaa heräämistä, mutta yöpuurtaminen (tai vaihtoehtoisesti tyhjäntoimittaminen) ei oikein sovi tähän yhtälöön. Protestantit kai laatisivat tiukkoja aikatauluja.

Habermasista, jo suhteellisen alkuvaiheessa on huomannut muutamia aika selkeitä viitteitä siitä mihin kritiikki ajattelijassa kohdistuu, jos unohdetaan, että palautteen muistava lukutapa ei ole noita parhaita mahdollisia. Rakenteen tietyt periaatteet omaksuneen kirjoittajan teksti ei ole mitenkään helposti erotettavissa modernin rakenteista, ja siksi täytyy jatkuvasti punnita mikä tässä on osoitetusti ongelmallista. Jännittäväksi jää paksun kirjan lopussa oleva Habermasin myöhäisempi "esipuhe", joka vastaa ehkä osaan tästä kritiikistä, mutta sitä ei (suomentajan mukaan) voi oikeastaan lukea tuntematta mistä puhutaan. Saa nyt nähdä, jääneekö pelkäksi ilmaan heitetyksi kokeelliseksi lukuprojektiksi. Habermasin julkisuus-ruodinnan voisi kuitenkin olevan jotain sellaista, mikä olisi keskustelun pääpiirteiden tuntemisen kannalta hyvä olla luettuna.

Tai ehkä kritiikki tai yleensä nuiva suhtautuminen kirjoittajaan asettaa oikeastaan koko lukemisen hankalaan välikäteen. Tunnettu ajattelija, jota on mätkitty puolilta jos toisiltakin tuntuu kirjoittajanlahjoistaan ja kiinnostavuudestaan huolimatta jotenkin etäiseltä - asia johon ei kiinnittäisi sen suurempaa huomiota (tai kiinnittäisi, mutta ei kiinnittyisi), jos kyseessä olisi joku tuntemattomampi historiasta kirjoittava suuruus. En tietenkään vielä ole lähelläkään sitä uutta mitä Habermas tuo keskusteluun (tai silloiseen keskusteluun) ja mitä uutta hän ehdottaa mediashowlavan tilalle.

Kiinnostaisi tietää kuinka ankarasti kääntäjät itse fanittavat kohdekirjoittajiaan. Käännetäänkö vain siksi, että pidetään? Työläiden ja paksujen klassikoiden kääntäminen ei voi olla kuin kutsumusammatti. Huomaa kuitenkin jälleen, että suomentaminen luo tiettyjä lukukuvioita - tuskin olisi edes harkinnut asiaa, jos teos olisi luettavana vain englanniksi (saati saksaksi).

.:Ihmisoikeustyöstä:.

Karkeasti arvioiden, mahdollisesti yläkanttiin, kynttilöitä kertyi Bibbanin portaille jotakuinkin kahdeksankymmentä. Pimenevässä syysillassa ne näyttivät hienoilta. Liiassa sentimentaaliudessa on marttyyri-aseman osittaista pahaa makua, mutta kyllä Politkovskaja tietyllä tavalla on antanut kasvot koko länsimaiselle ei-poliittiselle ihmisoikeustyölle Venäjän suhteen. Vähän makaaberia, että baudrillardilaisittain kuviin, mediaan ja ilmaisuun pakkomielteisessä yhteiskunnassa myös oikeamielisten asioiden kanssa on toimittava samoja järjestelmän lainalaisuuksia noudattaen. Ilman ikoneita ja nokkelaa markkinointia asia ei ole merkittävä asia.

Allekirjoitin myös yhden vetoomuksen lapsisotilaiden asemasta ja pari tuenosoitusta - Novaja Gazetalle ja Tshetsenia-seuralle. Kyseenalaista mitä addressit lopulta aikaansaavat, mutta individualismiinsa eristetyn länsimaisen ihmisen voimattomuuden tunnetta ja lamaannusta vastaan on tehtävä jotain edes henkilökohtaisella tasolla rohkaisevaa - niin latistava kuin dualismi julkisen ja yksityisen välillä onkin.

Ehkä Amnestyn toimintaa voisi lähentyä tulevaisuudessa myös aktiivisemmassa roolissa - tietyllä tavalla koko organisaatio tuntuu minulle hyvin läheiseltä. Oli mukavaa kuulla, että jäsenmäärät ovat aktiivisen feissaamisen ansiosta kovassa kasvussa. Jo järjestön aktiivinen rooli kansainvälisessä mediassa rohkaisee ja saa sentään luotua jotain toivoa. Sopisi toivoa, että Suomikin jaksaisi kuunnella, että totaalikieltäytyjä-asialle tehtäisiin jotain, se vasta groteski tahra lintukodon kilvessä onkin.

.:Toimittajia ja muuta:.

Tänään on näköjään kulunut vuosi venäläisen toimittaja Anna Politkovskajan murhasta. Kirjoitin silloin satunnaisiin muistiinpanoihini:

"Voin oikeasti fyysisesti pahoin, kun kuulin, että Anna Politkovskaja on murhattu.

Olen kerännyt teoksen "Toinen Tshetshenian Sota" väliin lehtileikkeitä, jotka liittyvät alueeseen. En olisi uskonut joutuvani laittamaan sinne väliin sitä artikkelia, jonka huomenna joudun saksimaan irti Helsingin Sanomista."

Aika dramaattista ehkä, mutta kovin lähellä muistikuviani asiasta näin vuodenkin jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että oli kirjoittajaa joskus lukenut, ja oikeastaan ollut ihmeissään, että sillä tavalla kirjoittava ihminen yleensä on hengissä. Yksi kerrallaan väliin leikellyistä Mashadovin ja Basajevin kuolinuutisista muodostui jatkoseuranta aiheeseen, mutta en tosiaankaan olettanut, että viimeinen (?) artikkeli olisi uutinen kirjan kirjoittajan kuolemasta.

Ehkä menen tänään seuraamaan Amnesty Internationalin järjestämää tilaisuutta. Helsingin Sanomien sunnuntailiitteen Venäjä-artikkelit kyllä rohkaisevat tekemään niin.

.:Keskusteluista:.

Viime yöt (tai aamuyöt) eivät ole menneet erityisen pitkillä unilla, epämääräisesti kukutut ja nukutut ajanjaksot alkavat jo tuntua silmäluomissa. Tänäänkin oli oikeastaan tarkoitus jäädä kotiin, mutta päädyin lopulta keskustelulliseen iltamaan St.:n kanssa - läpi tuli käytyä Eurooppaa, Amerikkaa ja ilmastonmuutosta. En halua purkaa sen tarkemmin (vaikka jotkut polut olivat aika hienoja, vaikka itse toisena osapuolena sanonkin), sillä olen huonompi tulkitsemaan/ymmärtämään kuin luulinkaan (esimerkkinä edellisen elokuvakommentaarin väärin tulkittu S.:n näkemys - pahoittelut siitä). Voi vain kuvitella, kuinka riemukkaita ketjukolareita sosiaalipornografi-blogittajilla on tähän asiaan liittyen.

Tästä pääsenkin aiheeseeni, täytyy arvostaa kovasti sitä motivaatiota ja energiaa, jonka ympärillä olevien keskustelutaitoisten ja mielenkiintoisten ihmisten seura lopulta tarjoaa - ei pelkästään viihtymisen kannalta, vaan myös oman pään rakentamiseen. Ymmärtää hyvin, miksi yliopistoissa joskus vain argumentoitiin. Nykyään sellainen keskusteleva yhteisö on vetäytynyt sisäpiireihin - mitä tietenkin vain tukee se, että monista asioista puhutaan hyvin hienomekaanisesti virallisen akatemian puolella. Ei voi vain ketjuttaa ajatuksenvirtaa (kuten ehkä blogissa, mutta blogi - ainakin tämä - vaikuttaa lähinnä monologilta, jonka kommentaari tulee päin naamaa) ja puhua joskus tyhmiäkin, koska läsnä on aina (lukupiirejä lukuunottamatta) auktoriteetti. Eräänlaista esittämistä, vaikka en tietenkään väitä etteikö epämuodollisessa sosiaalisessa pelissäkin olisi joissain yhteyksissä samanlaisia piirteitä.

No ei siitä sen enempää. Nyt taitaa jo saada unen päästäkin kiinni.

.:Sitaatti jälleen:.

"ANATHEMATIC ILLIMITED
TRANSFATAL EXPRESS
VIRAL INCORPORATED
INTERNATIONAL EPIDEMICS.

Toimisto, joka keräsi tietoa epätodellisista tapahtumista jakaakseen yleisölle harhaanjohtavaa tietoa, pysyi itse epätodellisena. Se täytti näin täydellisesti tehtävänsä ja vältti kaikki tutkat - sen toimintatapa oli ainutlaatuinen ja ehdottoman virtuaalinen.
Toimiston takana oli ajatus, ettei ole enää ideoita, jotka olisivat tosiasioiden tasalla (tämä oli 60- ja 70-lukujen "Utopia"); ettei ole enää toimijoita, jotka olisivat tapahtumien tasalla eikä intellektuelleja, jotka olisivat merkityksensä tasalla, vaan merkitystä, todellisia toimijoita ja virallisia tulkkeja vailla olevien tapahtumien pyörre: actio katoaa samanaikaisesti kuin auctoritas. Jää vain aktuaalisuus [actualité], "toiminta" [l'action] elokuvallisessa merkityksessä ja "huutokauppa" [l'auction], tapahutman lähtöhinta uutisvälityksen tarjouskilpailussa. Tapahtumaa ei enää määrää toiminta, vaan spekulaatio ja ketjureaktio; tapahtumat ketjuuntuvat kohti keinotekoisuuden äärimmäisyyksiä, joita mikään tulkinta ei enää voi saavuttaa."

-Jean Baudrillard, Lopun illuusio

Todellisen ja mielikuvituksellisen, melkein fiktion, seos lakipisteessään.

.:Perjantai kuin sunnuntai:.

Hieman pää tuntuu tyhjältä (selittänee hieman tämänkin merkinnän väistämätöntä harhailevuutta), mutta yritän silti saada jotain aikaan. Syytä kai olisikin.

Postmodernikot relevanttina aineistona ovat tainneet tulla tiensä päähän, niin kiinnostavia kuin heidän teoriansa ovatkin. Lähinnä viittaan Baudrillardiin ja Žižekiin. Molemmat ovat syyskuun tapahtumien kommentaattoreina ajatuksia herättäviä - B. hyperreaalisuudessaan ja Z. katastrofiviittauksineen (tästä kirjoitti se salaliittoteorioiden ja fiktiokirjallisuuden yhteyttä tutkinut tyyppi, mutta olen hukannut hänen nimensä jonnekin). Mutta Baudrillard on yksinkertaisesti liian inkoherentti (ainakin Lopun illuusiossa) ja Žižekiin koskemiseen minulla ei ole pätevyyttä, koska minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä Lacan-johdannaisesta psykoanalyyttisesta tulokulmasta (!). Ehkä molemmat pop-postmodernistit voisi laarittaa johonkin kuriositeettipätkään, ja jättää silleen. Että kaikenlaista sitä kirjoitellaankin.

Ehkä pitäisi, noin hyödyttömänä lukemisena, hankkia jostain käsiin ranskalaisen arrogantti-filosofin Bernard-Henri "God is dead but my hair is perfect" Lévyn American Vertigo, niin saisi hieman perspektiiviä toisenlaiseenkin eurooppalaiseen ajattelutapaan (vaikka olenkin Tocquevillessä edelleen sivulla 72 tai vastaavaa). Aiheesta voisi saada kirjoitettua jotakin. Harmittaa, kun ei tullut leikattua sitä kommentoinutta HS:n artikkelia talteen.

Koko tutkielmaprojektista pitäisi joskus kirjoittaa systemaattinen blogimerkintä (nimenomaan blogi, koska tähän kirjoittaminen on toisinaan vähintäänkin terapeuttista - olisipa tässä alaviitetoiminto, niin ei tulisi niin paljon sulkulauseita), jos vaikka saisi ajatuksiaan hieman paremmin järjestykseen. Nyt tuntuu olevan välillä pallo hukassa koko homman kanssa. Tyypillistä epäjärjestelmälliselle työskentelytavalleni.

...

Tekisi tänäänkin mieli mennä katsomaan Lars von Trierin komediaa, joka liittyy Rakkautta & Anarkiaa-sarjaan Thaliassa, mutta täytynee jättää väliin - eilinen kun ei elintasoteemassaan tullut kovinkaan halvaksi reissuksi. Ei silti, mukavaahan se silti oli, vaikka jazz-baarissa joku heittelikin tuoppia ravintolasalin poikki, niin että olutpisarat vain sinkoilivat kasvoille. Ehkä jään vain kotiin katsomaan Toriäijän lainaamia Jarvoja. Jos malttaa olla aloillaan.

.:Exit Eden:.

Kun asia nyt tuli tässä kerran puheeksi, ja kärähdin kaksinaismoralismista, päätin jättää Äiti Kirkon helmat ja liittyä vuohien joukkoon. Asia voisi tietenkin olla dramaattisempikin, mutta nykyään kun riittää maistraatille sähköpostittaminen lakonisesti:

"Eroan kirkosta."

ja henkilötiedot. Sitä jää melkein toivomaan enemmän rumpuja, pillejä ja viirejä.

.:Du levande:.

Elokuva Du levande jätti hieman sekavan jälkimaun. Se ei ehkä ole niinkään S.:n toteamasta ennalta-arvattavuuden tylsyydestä (menikö oikein? Myöntyä täytyy, että 1½ tuntia tuntui kyllä tavallista pidemmältä, mutta niinhän se joskus näiden filmien kanssa kuuluu tuntuakin) tahi juonellisesta hajanaisuudesta kuten (kirjaimet loppuu) A2. huomioi, jos kommentin oikein paikansin. Vaan ennemminkin siitä, että Du levande on liian identtinen Sånger från andra våningenin kanssa - häiritsevän identtinen. Jos lähti katsomaan nimenomaan Andersonia, olisi toivonut hieman uuttakin siihen, mitä viimeksi näki, eikä oikeastaan puoltatoista tuntia lisää edellisen perään. Voihan se olla odotuksen pituudestakin kiinni, kuudessa vuodessa kun luulisi tapahtuvan paljon enemmän.

Ehkä vähän sama, kuin postmodernissa kirjallisuudessa - selkeää narratiivia vastaan käyty sota jättää monta kertaa läpi käytynä hieman tyhjän paletin.

En sano näin kieltääkseni ohjaajalta tyylilliset keinot (sanottakoon, että näkemykseni rajoittuu kolmeen elokuvaan, ja Eräs rakkaustarina ei edusta niin alleviivatusti samaa ilmaisua), vaan toivomusta uusista tuulahduksista.

Lakonisen nuhjuinen ja ylitsekäyvän ankea miljöö ei ole tietenkään edellisestä yhtään huonontunut, ja useat kohtaukset sekä ahdistivat, että huvittivat vanhaan kokemukseen verrattavalla tavalla. Yhteiskuntakriitikkona Andersonissa on jotain vallan mainiota, pohjoismaalaisen (ja laajemmalti, länsimaalaisen) pahoinvoinnin kipupisteiden tökkiminen niin, että katsojaakin huvittaisi, jos ei kärjistyksissä lennätettäisi tikkaa liiankin lähelle taulun keskustaa. Psykologit ei jaksa enää kuunnella, ne vaan määrää lisää lääkkeitä.

Vertaaminen Kaurismäkeen on tietenkin väistämätöntä, ja ehkä näiden kahden näkökokemuksen perusteella suomalaisen puolesta pelaa selkeä juonikuvio ja tunnistettavat henkilöhahmot - Kaurismäen keinot on jo nähty, mutta niitä on tukemassa uusi ankeuden kuvio - samaa ei välttämättä ihan niin helposti voi sanoa Du levandesta. Ehkä dystopiaa ja siinä tahdottomina vaeltavia haamumaisia ihmisiä etäännytetään katsojasta jo niin paljon, ettei heihin synny mitään kosketusta.

Mutta voihan pienoinen pettymys (tai uuden odotuksen pettymys) johtua elokuvakokemuksen erilaisuudesta - Sånger från andra våningenin dvd-kokemuksien, valkokangasesityksen puuttumisen takia, parista saattoi paeta pause-napilla. Tai mahdollisesti, Du levande ansaitsee sen paljonpuhutun toisen katsomiskerran, jolloin sitä voisi tarkastella edellisen pohjalta, etsien uutta. Jo senkin takia, että vasta muiden kirjoituksia selattuani ymmärsin viittauksen Goethen alkusitaatista ja raitiovaunun määränpäätaulusta ("Gläds då, du levande i din djupt uppvärmda säng innan / Lethes iskalla våg slickar din flyende fot" ja "Lethe" - Anderson tekee yksityiskohtia, ne ovat vain elokuvamuodossa välillä kovin hankalia, ainakin minulle) - pako (post)modernista marionettiasemasta on pakoa unohduksen (tai unohtumisen) virrasta. Ja siksi ne unet olivat niin vahvasti esillä. Liian vaikeaa yhdellä sulatuksella, kirjoissa paljon helpompaa, kun niissä voi pakittaa ja prosessoida vapaasti.

Tai, vielä yhden pallon heittäen, ehkä se oli vaan se lopun hidastuminen - Sfavin (lähes) lopussa oleva uhrauskokemus (jota tässäkin blogissa pitkästi lainasin) jättää toisenlaisen muistijäljen, kuin jotenkin (metaforisenakin) liian angstinen Du levanden vastaava. Jota en tietenkään spoilaisi tässä, koska valituksesta huolimatta elokuva kannattaa käydä katsomassa ihan siksi, että on Anderson kuitenkin tämän pätkän lievästä hankaluudesta huolimatta Ruotsin ja miksei Euroopankin parhaita tekijöitä. Saisi vain vuonna 2013 keksiä lisää kortteja pakkaan.

Joku joskus tosin sanoi, että elokuvista ei pitäisi ajatella ihan heti. Se pitänee jollakin tasolla paikkaansakin. Tosin yleensä niin, että huonot elokuvat tuntuvat uunituoreina paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Vähän niinkuin jotkut Lord of the Ringsit - kyllähän ne ulos astuessa tuntuivat tosi hyviltä (osaksi nostalgisista syistä), mutta nykyään ne näen lähinnä liian pitkinä ratsastuselokuvina.

Todettakoon vielä, pelko Wong Kar-Wain Blueberry Nightsistä tulee olemaan monin verroin pahempi. Siinä on sentään kehiin heitetty englanti ja Hollywood-näyttelijät. Siinä voi sitten tietenkin taas miettiä, että suhtautuuko tietyn ohjaajan tuotoksiin joko liian samaa hamuten, vai latistuen saman työkalupakin toistamisesta. Joka tapauksessa, auteur-keskeisyyteni saa jo koomisia piirteitä, laitetaan muistiin, että muuta on jo haettava - elokuvista pitäminen täytyy kyllä etäännyttää itsetarkoituksellisuuden karikoilta.

.:The brown overcoat:.

W.G.Sebaldin Unrecounted (Unerzählt) oli aika mukava junalukeminen tässä taannoin, lyhyitä haikumaisia toteamuksia. Olisivat tietenkin saattaneet olla autenttisempia saksaksi, mutta kääntäjän alkutilityksestä päätellen vaivaa on nähty kummasti.

They say

that Napoleon was colour-blind
& blood for him
as green as
grass

Säkeitä säestävät Jan Peter Trippin litografiat — realismiin (eräänlaiseen) pyrkivät muotokuvat, joista on rajattu laatikoita, joista vain silmät paistavat. Mielenkiintoinen formaatti jo typografisestikin, kun tämän vielä yhdistää siihen, että kirja on ladottu niin sanotusti "landscape"-muotoon, perinteisen "portraitin" sijaan (en tiedä miten terminologiaa käytetään oikein, enkä jaksa kaivaa referenssikirjallisuutta). Erilaista, mitä halpapokkariversioilta (Penguin) odottaisi.

In deepest sleep

a Polish mechanic
came & for a
thousand silver dollars made me
a new perfectly
functioning head

Aloitin myös toisen proosallisen Sebaldin, The Emigrantsin. Sitä nyt noin puoleen väliin lukeneena voi sanoa, että kirjailijan tyyli taitaa olla löytynyt — viileän etäinen kerronta, joka kuitenkin miellyttää surumielisyydessään. Muistuttaa jotenkin Max Richterin levystä Memoryhouse. Vanhan, hieman ruostumaan päässeen Euroopan melankoliaa. Aiheesta enemmän sitten kuin kirja on lopussa.