.:Adorno II:.

Vielä Adornosta ja Kulttuuriteollisuudesta (The Culture Industry, alk. Kulturindustrie).

Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.

Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?

Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.

Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.

.:Kärttyisä kulttuurieliitti:.

Toki luettuna on vasta Theodor W. Adornon The Culture Industry-artikkelikokoelman ensimmäinen luku (+teoksen hyvä johdanto) On the Fetish Character in Music and the Regression of Listening, mutta Adornon sinänsä ajatusrakennelmana varsin käyttökelpoisesta näkökulmasta paistaa jo pahasti läpi tietynlainen kulttuurielitismi. Marxilaisuudesta lainaava kriittisen teorian perustajajäsen muistuttaa kovasti wieniläisen porvariskulttuurin omaksunutta klassisen seuraajaa, joka suhtautuu patologisesti esimerkiksi jazz-musiikin viihteellisyyteen. Kaikki on ylhäältä päin rakennettua viihtymiskulttuuria, keinotekoista siksi, että tuotantomekanismit siihen pakottavat. Intellektuelli ei siedä kuunnella katkelmia kokonaisuuksista, jotka kulutus raiskaa. Ei ihme, että Erwin Wurm kuvasi humoristisesti veistoksessaan Adornon pömpöösin vakavuutensa turvottamana pallona - Adornon mielestä hauskuus tuntuu olevan hömppää (taide sitä vastoin on tuskaa ja kapinaa).

"Regressive, too, is the role which contemporary mass music plays in the psychological household of its victims. They are not merely turned away from more important music, but they are confirmed in their neurotic stupidity, quite irrespective of how their musical capacity are related to the specific musical culture of earlier social phases. The assent to hit songs and debased cultural goods belongs to the same complex of symptoms as do those faces of which one no longer knows whether the film has alienated them from the reality or reality has alienated them from the film, as they wrench open a great formless mouth with shining teeth in a voracious smile, while the tired eyes are wretched and lost above."

Tosin Adornon jazz-kritiiikissä taitaa olla oikeaankin osuvia sävyjä - kansanmusiikkina sen merkitys oli jo 1930-luvulla kadonnut, se ei populaarissa muodossaan kyennyt enää tarjoamaan minkäänlaista opposition ääntä Riistäjää vastaan, vaan se kesytettiin radion luotujen tarpeiden joukkoon - vesitetyn kapinan kuriositeettikabinettiin. Ja myös, kysymys ei ole niinkään sisällön kritiikistä, kuin miten ja miksi kulttuuria levitetään. Adornohan kirjoittaa nimenomaan kulttuuriteollisuudesta, ei kulttuurista itsestään.

"Maku" on Adornon mukaan vanhanaikaiseksi käynyt käsite, koska se tarkoittaa nykyisessä (ja Adornon kirjoituksen aikana) ainoastaan sosiaaliselle statukselle perustuvaa määritelmää. Ei välttämättä täysin turhaksi käynyt ajatus, ottaen huomioon, että nykyään nimenomaan korkeakulttuurin sofistikoitunut hienostelu nähdään "hyvänä makuna", sana jota harva käyttäisi populaarimusiikin saralla.

On sellainen tunne, että Adornoa voisi ymmärtää jotenkin paljon paremminkin, ja teen hyvin hajanaista lukemista nappaamalla vain yhden klassikkotekstin pelkästään sen klassikkostatuksen vuoksi. Tuntuu epäilyttävästi samalta, kuin mitä Adorno kirjoittaa musiikin tähdistä - itseisarvoksi muodostuu tähteys ja tuotanto, ei niinkään musiikillinen sisältö sinänsä. Ehkäpä filosofian suuret nimet toteuttavat vähän samaa, Suurten Nimien luvulla ostetaan tietämysuskottavuutta.

Saa nähdä edelleen kuinka pitkälle The Culture Industrya jaksaa lukea, marxismia eri muodoissaan tulee nyt Fanonin kanssa vähän joka tuutista. Fanonia ei tosin voi haukkua nojatuolivallankumoukselliseksi, ja niinpä pasifistilla on vaikea hyväksyä koko sitä väkivallan väistämätöntä luonnetta.

(Ja olisi tähdellisempääkin luettavaa, tämä aika ei oikeasti tule yhtään mistään - se varastetaan tärkeiltä asioilta).

.:Sitaatti #n:.

"No universal history leads from savagery to humanitarianism, but there is one leading from the slingshot to the megaton bomb. It ends in the total menace which organized mankind poses to organized men, in the epitome of discontinuity." -Theodor Adorno

Ahnehdin kyllä ihan liikoja, taitavat jäädä monet kirjat taas tänäkin talvena keskeneräisiksi suorituksiksi, noin rinnakkaiskirjoista puhuttaessa.

.:But, what ends when the Symbols shatter?:.

Inhottavaa, en ole hetkeen joutunut heräämään aivan liian aikaisin, ja silti juuttumaan valveille. Yleensä on helppo kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, mutta nyt se ei tunnu toimivan. Eikä puoli viideltä aamulla voi oikeastaan tehdä juuri mitään, ei tunne itseään tarpeeksi eheäksi aloittamaan lukemista tai vastaavaa rinnakkaistoimintaa, mutta ärsykkeet ovat muutoin kovin vähäisiä. Ja vaikka väkisin saisikin unta, nukkuisi helposti taas liian pitkälle. Täytyy vain tappaa muutamia tunteja johonkin, jotta voisi viettää seuraavan päivän väsyneisyydellä eristetyssä sumussa.

Kovin turhaa kirjoittaa edes aiheesta, mutta johonkinhan ne väliin jäävät aamuyön tunnit täytyy kadottaa, miksei sitten välimerkintöjen tekemiseen.

.:Ich hatte ein Wort:.

Vaikka yhtye on kokenut monta muutosta, toisesta toiseen, kokeellisesta kolinasta helpompaa kohden - ei silti, Einstürzende Neubauten ei tuota pettymystä. Alles wieder offen on aivan yhtä hieno tuotos kuin varhaisemmatkin. Olisi kyseenalaista, jos sortuvien uudisrakennusten instituutio joskus pettäisi (!). Mitään selkeää sanomaa sanoituksista ei voi löytyä, ja kappaleetkin heittelehtivät aikaisemman tavoin Stella Marisin kaltaisista aina Was Ist Istin sielunsisariin. Uudessa tuotannossa tosin Stella Maris-osuus korostuu kovasti (Nagorny Karabach, Ich hatte ein Wort), mutta nopeat kolinat ovat silti hallinnassa (etenkin Weilweilweil ja Let's do it a Dada!).

Alles was du lernst ist doch nur rückwärts parken
Lass dir nicht von denen raten
die ihren Winterspeck der Möglichkeiten
längst verbraten haben.

Tosin lukuunottamatta Weilweilweiliä, vielä ei ole löytynyt rinnakkaisia Die Interimsliebendenille, Was Ist Istille, Reduktille, Befindlichkeit des Landesille ja Pelikanolille. Huippulevynä säilyy edelleen Ende Neu, mutta onhan niitä, Neukkarien, uralle siroteltuna noita erinomaisia kappaleita jotka jo pitkän uran perspektiivistä katsottuna tekevät yhtyeestä minulle sen kaikkein parhaan koskaan olleen ja olevan. Jos musiikki ei olisi Lingua Francan tavoin käyttäytyvän englannin dominoimaa, olisi tämänkin yhtyeen tarina ollut kovin erilainen.

Edit: Onhan siinä pirulaisessa yhteensitova teema, vain samalla tasolla kuin yleensäkin.

Warum hast du mich verlassen?
Ich halt dagegen, brüll' jede Welle einzeln an:
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier, oder was?

Järkyttävää musiikkifanitusta - en minä yleensä - mutta menköön nyt.

.:Lyhyessä bussissa:.

Eilisestä Kinokoplan Shortbusista on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa, se jakaa lopulta mielipiteen lähes jakomielisesti.

John Cameron Mitchellin matalabudjettinen elokuva kertoo New Yorkilaisista ihmisistä, jotka painivat seksuaalisuutensa ja henkilökohtaisten ongelmiensa parissa. Parisuhdeterapeutti, jota turhauttaa kykenemättömyys orgasmiin. Homopari, jonka elähtäneeseen suhteeseen täytyy saada eloa kolmannella osapuolella. Vastakkaisessa talossa asuva piintynyt voyeristi-oikolukija, jonka elämä on samaan tapaan hieman eksyksissä. Domina, joka painii sitoutumiskammoisuutensa ja tasapainottomuutensa kanssa. 9/11 jälkeisen maailman suunnattomat nuoret, jotka pakkautuvat New Yorkiin aikakautensa ainoan merkityksellisen tapahtuman keskipisteeseen.

"You're taking a picture of yourself at Ground Zero: do you smile?"

Keskipisteen kaltaiseksi tapahtumapaikaksi nousee elokuvan nimeä kantava salakapakka/yökerho Shortbus (jonka nimi viittaa niihin pieniin keltaisiin busseihin, jotka kuljettavat erityiskyytiläisiä, pitkien tavallisten koulubussien sijaan). Kapakassa juodaan, puhutaan ja harrastetaan libertiini-seksiä suurissa orgioissa. Ja puretaan niitä postmodernin seksuaalisuuden ongelmia, joista elokuva haluaa kertoa.

Seksiä Mitchell toimittaakin katsojalle - suoraan näytettynä, raa'asti ja niin suoraa kuin homoakin. Kimpassa ja sadomasokismilla. Ja päinvastoin kuin Lars von Trierin Idioternessä, kysymys ei ole sijaisnäyttelijöistä. Alun ryöpytys suorastaan iskee kasvoille kymmenen minuuttisena kattauksena, tavalla, jota elokuvissa harvemmin näkee - edes eurooppalaisissa. Mutta kuten Pasolinilla Sodoman 120 päivässä,(jonka seksi on tosin Sadelaisesti kuvottavaa), missään vaiheessa ei ole selvästi tarkoituskaan kiihottaa katsojaa - pornografiaa ilman pornografian funktiota. Itsetarkoituksellisuudesta moista voi tietenkin syyttää, mutta on vaikea sanoa miten elokuvaa olisi voinut tehdä vailla (ainakin amerikkalaista konservatiivia) shokeeraavaa lastia parittelua.

Pornonsa alla Shortbus on oikeasti romanttinen komedia, tai ainakin jotain sinne päin. Ydin muodostuu ihmisten tarinoista, joiden rehellisyyttä uskallus alleviivaa. Tosin jossain määrin henkilöhahmot ovat jopa paperinukkemaisen ohuita seksuaalisine patoumineen, muuttuvat kaksiulotteiseksi, koska heihin ei liity mitään seksin ulkopuolella - tai ainakin vaikuttavat jyrkän narsistisilta luonteilta. Onhan sellaisessa jotakin aikakauden karikatyyriä. Kysymys oikeastaan on, olisiko Shortbusissa varsinaisen uskalluksensa ulkopuolella mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikaisemmin nähty useaan kertaan.

"It's just like the 60's. Only with less hope."

Harmillista, että en ole vielä tähän mennessä löytänyt elokuvaa kommentoivia konservatiivilähteitä - mikäli kristillinen oikeisto on elokuvaa koskaan harhautunut katsomaan (kukakohan Shortbusin levittäjänä on toiminut?), on varmasti verisuonia napsunut, jos ovat edes kyenneet ensimmäiseen kymmenminuuttiseen. Harvemminpa sitä näkee elokuvan, jossa kolmen miehen harrastaessa seksiä lauletaan Star-spangled Banner jonkun ahteriin.

Joku totesi jossain, että Shortbusista kirjoitetaan muutaman vuosikymmenen päästä paljon elokuva-analyytikko-opiskelijoiden parissa. Se ei suinkaan ole täysin mahdoton ajatus.

.:Samaria:.

Jätin taide-elokuvat vielä hetkeksi hautumaan ja tyydyin uudistamaan muistikuvan Kim Ki-Dukin Samaritan Girlistä (tai Samariasta).

Samaria kuuluu Kimin yhteiskuntakriittisiin teoksiin, joihin kuitenkin yhdistyy myös symbolinen taso — tarina, joka menee syvemmälle kuin oikeastaan aihealue suoraan antaa myöden. Lapsiprostituutiokommentti siihen silti sisältyy. Samaria kertoo kahdesta teinitytöstä, joista toinen myy itseään (Yeo-Jin) ja toinen rahastaa (Jae-Yeoung) — Euroopan matkaa varten. Yeo-Jin suhtautuu koko liiketoimeen hymyillen, rinnastaen itsensä (keksittyyn?) buddhalaiseen pyhimysprostituoituun Vasumitraan, jonka kanssa seksiä harrastaneet ryhtyivät hartaiksi buddhalaiseksi. Jae-Yeoung vastaavasti tuntee syvää syyllisyyttä, ja pitää miehiä ällöttävinä.

Liikaa juonta auki kirjoittamatta, voi arvata, synkkähän Kimin kuvaus on. Mikään Lilja-4ever Samaria ei ole, vaikka tematiikka on pitkälti samaa — Samariasta kuitenkin puuttuu lopulta äärimmäinen hyväksikäyttö ja Kimille varsin tyypilliseen tapaan tapahtumat eivät seuraa mitään niin sanotun "realismin" lakia. Itseasiassa, jos elokuvaa katsoo liian "reaalimaailman" perspektiivistä, ryppyotsaisesti, se vaikuttaa suorastaan hupaisan aukolliselta — mutta ei fiktiossa tarvitse lukkiutua mihinkään todellisuuskäsitteisiin. Johan sellainen söisi pahasti terää.

Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan (Vasumitra / Samaria / Sonate), joista jokainen on tyylillisesti hyvin erilainen, heijastaen oikeastaan juonenkulkua. Viimeinen osa, joka valuu unenomaisuuteen ja kenties lähelle Kimin elokuvaa Viisi vuodenaikaa, on melkoinen paketti, etenkin ihan viimeisiin kohtauksiin lukeutuva sateinen melankolia Korean kukkulaisessa maastossa pienen järven rannalla, mudassa mönkivine autoineen.

Hieno elokuva joka tapauksessa. Ja toimi taas affirmaationa siitä, miksi Kim Ki-Dukille ollaan niin vihaisia Etelä-Koreassa.

.:Sitaatti:.

"Freud sanoo jossain, että länsimaisessa kulttuurissa on kolme suurta narsistista loukkausta: Kopernikuksen aiheuttama loukkaus, Darwinin loukkaava löytö, jonka mukaan ihminen polveutuu apinasta, ja vielä itsensä Freudin loukkaava havainto, jonka mukaan tietoisuus lepää tiedostamattoman päällä. Eikö voitaisikin sanoa, että kietoessaan meidät yhä uudestaan itseään reflektoivaan tulkinnan tehtävään Freud, Nietzsche ja Marx ovat koostaneet ympärillemme ja meitä varten nuo peilit, joiden heijastamista ehtymättömän loukkaavista kuvista meidän nykyinen narsismimme muodostuu. Joka tapauksessa — ja juuri tästä aiheesta tahtoisin esittää muutamia ehdotuksia — minusta vaikuttaa siltä, että Marx, Nietzsche ja Freud eivät olisi ikäänkuin moninaistaneet merkkejä länsimaissa. He eivät ole antaneet uutta merkitystä asioille, joilla ei sitä ollut. Todellisuudessa he ovat muuttaneet merkin luonteen ja muokanneet sitä tapaa, jolla merkkiä yleensä saatetaan tulkita."

-Michel Foucault, esseessä Nietzsche, Freud, Marx (s.46-47 teoksessa Foucault/Nietzche, suomentanut Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki)

.:Seinät kirjoja:.

Carlos Maria Dominguezin kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllystä noin hetken mielijohteesta, osoittautui melko tarkkaan saman pituiseksi, kuin junamatka Hyvinkäältä Helsinkiin ja takaisin kestää. Ihan hyvä välipalakirja, vaikka ehkä osaksi siksi, että Dominguez osasi kirjoittaa sen lyhyesti.

Kirja alkaa, kun Bluma Lennon, Cambridgen Espanjan kielen ja kulttuurin professori jää auton alle lukiessaan juuri antikvariaatista ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tästä alkaa tarinankuljetus, jonka keskiössä ovat maaniset kirjanomistajat — kirjat valtaavat hitaasti heidän kotinsa, niitä kertyy joka paikkaan ja vaikka lahjoittaisikin teoksia pois, niitä lojuu silti joka paikassa. Paperitalon kirjamaanikot ostavat kirjoja, tietyistä keräilijöistä poiketen, luettavaksi — he tutkivat saaliitaan pitkät ajat päivästään. Muistuttaa jotenkin Sartren Inhon itseoppineesta, joka luki kirjastoa aakkosjärjestyksessä systemaattisesti läpi.

"Kirjallisuuden kartalla oli kustantajien paapomia kirkkaita tähtiä, jotka sutaisivat surkeita kirjoja ja hukkuivat yhdessä yössä rahaan; joita markkinointiosasto ja kirjallisuusliitteet ylistivät ja joille satoi kirjallisuuspalkintoja. Heidän sepustustensa pohjalta tehtiin surkeita elokuvia ja heidän kirjojaan pursuavat kirjakaupat rahastivat heidän menestyksillään. Ja kaikkea tätä reposteltiin baarien pöydissä kuin sekasortoisella taistelukentällä, jolla kirjailijan piti selvitä, ei suinkaan kirjoittamisprosessin aikana — vaikka joillakin taistelu alkoi silloin — vaan heti sen päätyttyä."

Mikään mullistava tarina Paperitalo ei ole lukuunottamatta muutamaa vaikuttavaa kohtaa (jotka tuntuvat etäisen unisilta, ehkä kun kerran sijoittuvat Latinalaiseen Amerikkaan) lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka kykenee kertomaan jotain antavan tarinan niin lyhyesti kuin Dominguez on tehnyt. Jos pitkästi kirjoittavien kirjailijoiden ongelmana on lukijan pitkästyminen, on lyhyesti kirjoittavalla päinvastoin vaikeuksia saada mahtumaan kaikki sanottava vähiin sivuihin. Ja se on taito se, kuten kaikki liian lyhyitä opinnäytteitä kirjoittaneet tietävät.

.:Wisdom Exercise Notebooks:.

Päädyin The God of Small Thingsin (Joutavuuksien jumala) loppuun kovin yllättäen. Ei tarinallisesti, vaan siksi, että aluksi Arundhati Royn englannin kieli tuntui edellä mainitussa merkinnässä ilmoitetusti kurvikkaalta. Mutta kirjan tarina tempaa mukaansa kuin vuolas virta (Really Deep) ja englantia lukee pehmeästi virittäydyttyään kielelle oikealle aaltopituudelle. Intialaisuuteen tuntemattomine kulttuuripiirteineenkin sopeutuu viimein, eivätkä malayaminkieliset (?) katkelmat taita niskoja, intianenglantiin ymmärtyy. Iljettävä porketmunny.

Kuten ennakkokehujat olivat todenneet, kirja oli kovin vaikuttava. Syventyvästä tragediastaan huolimatta saa välillä lukijan hymyilemään. Kommarit ja paariat, Miesten Tarpeet omaavat, lihavat Oxfordinmarxilaiset. Hieno henkilögalleria yleensäkin ottaen koko kirjassa, jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan rikki (ja siten kovin inhimillinen). Ja kaiken yllä lepää raskaana kastijärjestelmän vastenmielinen erottelu - Touchables ja Untouchables - ja muut yhteiskunnan universaalit ongelmat vaimonhakkaajineen ja muineen. Joiden kasvualustalla pienistä asioista, hetkellisistä tapahtumista, paisuu merkittäviä asioita. Kuin eturuumiistaan erityisen karvaisen koin siipien iskuista.

Kulttuurimyöhäisiltaa voisi nyt jatkaa joko katsomalla elokuvan tai kuuntelemalla radiota, on liian varhaista mennä nukkumaan. Toisaalta taas The God of Small Things jotenkin kehoittaa (sattuneesta syystä) lukemaan Joseph Conradin Heart of Darknessin.

.:Välissä:.

Tähän väliin tarvitaan nyt kyllä hiljentymistä, rauhallista viikonloppua. Ehkä oli parempi vetäytyä peli-illasta ja omistaa huomisesta alkaen viikonloppu kotiseutumatkailuun. Muuten käy liian raskaaksi, niin sosiaalisen elämän kuin työnypertämisenkin kannalta. Gradu hyllylle, ei mietitä turhan vaikeita kysymyksiä, ei remuta. Tänään muutamia sivuja The God of Small Thingsiä ja podcastattuja Filosofian historioita, huomenna Hyvinkäällä TV:n ja DVD:n ääressä Toriäijän Tuliot ja Death in Venice viimeinkin. Maltan tuskin olla siihen asti. Ei sillä, että tauottaminen olisi ansaittua, mutta joskus se yksinkertaisesti on paikallaan.

Mitä sitä olisikaan ilman toimettomuutta - en tarkoita sellaista kiireistä aikaansaamattomuutta, mikä on tietenkin kovin tavallista - vaan ennemminkin suunnitelmallista, ennalta laadittua. Siinä mielessä Hyvinkää on hieno matkustuskohde, saa luvan kanssa eristäytyä ja vaihtaa vain arkipäiväisyyksiä.

Edit: Itseasiassa tarkoitus oli viitata Toriäijän Jarvoihin, eikä Tulioihin.

.:Moraalisesta relativismista:.

Eilinen, hieman sekavaksi (minun takiani) mennyt keskustelu moraalisesta relativismista oli melkoisen uudelleenherättelevä, tosin tuskallinen siinä mielessä, että tiedosti taas unohtaneensa lukemiaan asioita (lähinnä Sihvolan maailmankansalaisen etiikkaa, jonka aiheenkäsittely on lukemistani vertaansa vailla). Tai oikeastaan argumentointia, joka kaatoi alkuperäisiä intuitiivisia rakenteita, jotka näemmä unohtaessaan on pystyttänyt taas uudestaan. Tai vain palannut epäjohdonmukaisesti ajatteluun.

Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).

Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).

S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.

Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.

.:Lakkopolitiikkaa:.

Tehyn kiista siis ratkesi ja kansallinen politiikka voinee taas vetää henkeä pitkästä aikaa. Kantapaikassa, jonne vetäydyin päivän paukutettuani, Tehyläiset skoolaavat skumppaa, joten aihetta ei voine kiertääkään. Mutta, johan se uhkaavalta näyttikin, mutta selväähän se - kun irtisanomiset ja pakkolaki oli heitetty pöytään, ei vaihtoehtoja perääntyä oikeastaan ollut kenelläkään. Kiristynyt tilanne, mutta kyllä hallitus saa taas mennä itseensä (etenkin valtiovarainministeriötä johtava Kokoomus) mitä tuli puhuttua ja mitä tehtyä. Kiinnostavaksi jää nyt se, kuinka paljon valtio aikoo tulla suurimmaksi maksajiksi jäävien kuntien nousevan maksutaakan kanssa vastaan. Kuten tuli keskustelussa todettua, valtiolta kunnille siirtyvässä vastuutaakassa ja samalla toteutettavissa valtion verojen kevennyksissä näytetään ajelehtivan suuntaan, joka alustaa ehkä jopa tasaveromallia. Antaas kattoa, minne porvarit meidät luotsaavat.

Mielikuvatasolla "oma puolue" Vihreät kyllä jatkaa mitäänsanomatonta vässykkälinjaansa, jossa asioista pidetään lähinnä ns. pää kiinni. Kenties tämä on niitä kiinnittymiskohtia, joihin viittasin puhuessani joskus ennen porvarihallituksen alkutaipaletta siitä, että vihreillä on nyt kyllä näytön paikka missä seisovat. Edes puheissaan. Demokratian kannalta valveutuminen näyttää jälleen olevan vahva kortti.

.:Uusia naamoja Aasiasta:.

Sunnuntai-oloa ja väsynyttä tikkakättä lievittääkseni menin katsomaan Kinokoplan tarjoamaa Kim Ki-Dukin Timeä - tai suomalaisittain Hetki lyö. Ja olihan se, tuttua korealaisjälkeä - näitä Kimin töitä alkaakin jo kertyä nähdyksi - The Isle, Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen, Samaritan girl ja nyt sitten Time. Kaikille elokuville on yhteistä jumalainen kuvausjälki ja sekä menneeseen että uuteen Koreaan sitoutuva (läntisen katsojan silmissä nähty) eksotiikka. Ilmeisesti eksotiikka ei kolahda korealaiseen silmään, sillä ohjaaja on omassa maassaan varsin epäsuosittu, kun kuvaa kuulemma ainoastaan yhteiskunnan nurjia puolia. Vähän kuin pohjoismaiset Kaurismäki ja Anderson. Tulkintansa kullakin, mutta Etelä-Koreassa ei ilmeisesti isänmaallisista syistä viitsisi yhteiskuntakriitikoita katsoa.

Hetki lyö sijoittunee lähimmäs Rautakolmosta, koska siinäkin on pääosassa traaginen rakkaustarina. Nainen, joka luulee muita naisia vilkuilevan poikaystävänsä olevan jo häneen kyllästynyt, turvautuu plastiikkakirurgiaan ja tekee itsestään uuden ihmisen - tai ainakin ulkokuoreltaan uudenlaisen. Parantumisajan puolivuotiseksi hän jättää miehensä etsimään itseään ja ahdistumaan kovasti, sillä kaikesta huolimatta mies on patarakastunut naiseen. Tätä korostanee se, että nainen yksinkertaisesti vain katoaa jälkiä jättämättä. Jäljelle jäävät vain valokuvat ja rikkinäinen elämä, ja naiset joihin on vaikea kiintyä kuin päässä kytee vanha rakkaus. Enempää juonta ei kannata pilata, vaikka kuten kaikki Kimin tuotantoa - tai yleensä aasialaista arthouse rakkausdraamaa - nähneet tietävät, luvassa on pari tuntia kyyneliä, suuria tunteita, väkivaltaa ja tyhjyyttä.

Noin pinnallisesti luettuna Hetki lyö on tietenkin kritiikkiä Etelä-Koreassa suosituksi (ja tietääkseni muuallakin talouskasvavassa kaukoidässä) tullutta plastiikkakirurgiaa vastaan - muutos halutaan, mutta lopulta se tuo vain pahan mielen. Mutta kyseessä on mielestäni lopulta myös allegoria - toiseksi henkilöksi ryhtymisestä silloin kuin oma tuntuu väsähtäneeltä, identiteetin etsimisestä olemalla joku muu. Ei vain nainen, mutta myös mies etsivät lopulta sitä mitä ovat, eivätkä taida sitä koskaan oikeastaan löytääkään - tragedian lakien mukaan.

Kuvausmiljöönä vaihtelevat metropoliksen kadut, yksi sama vanha kahvila (joka muodostuu varsin rakastettavaksi paikaksi, aina sinne ripotelluine sivuhenkilöineen) ja saarella sijaitseva patsaspuisto seksuaalisine patsaineen (joka sijaitsee jossain Incheonin lähistöllä), meren rannassa laskuveden huuhdottavana. Ja kuten todettua, miljööt ovat Kim Ki-Dukin parasta. Näyttelijät (tai roolihahmot) eivät varsinaisesti Ji-Woota (poikaystävä, elokuvanleikkaaja, joka ruudullaan työstää hupaisasti pätkiä Rautakolmosesta) lukuunottamatta ota tarpeeksi haltuunsa, eivät samaan tapaan kuin Rautakolmosessa.

Hetki lyö ei ole ohjaajan paras, joskaan ei huonoinkaan - täytyy kuitenkin toivoa, että Kim jaksaa elokuviaan tehdä vielä tulevaisuudessakin, sen verran murskautuneelta kotimaisen kritiikin jäljiltä mies vaikutti taannoin lukemassani haastattelussa. Näillä näkymin nopeatahtiselta ohjaajalta on kuitenkin tulossa myös uusi elokuva Breath - joka eittämättä nousee halutaan-nähdä elokuvieni listalle. Sen verran vaikuttavaa on aasialaisten johtavien auteurien jälki, vaikka eivät aina taivaankantta tai mielenrauhaa kovasti koskettaisikaan. Niitä kun voi katsoa pelkkinä visuaalisina voimannäytteinäkin.

.:Pohjoiset älyköt:.

Eipä ollut kummoinen keskustelu Populaarissa - hieman ehkä väärä vastaväittelijä kaivettu Tatu Vanhasen vastaajaksi. En kuullut ihan koko keskustelua lopusta, sillä nettiyhteys takkusi (eikä ole vaihtoehtoista kuuntelujärjestelmää), mutta jotenkin viittaukset älykkyystestien kulttuuriensisäisyyteen ja soveltumattomuuteen empiirisenä tietona (tätä Vanhanen jaksoi toistella) tukemaan Vanhasen teoksiin liittyviä poliittisia argumentteja jäivät huomioitta.

Erilaisia älykkyyksiä, toki - mutta eikö kolonialismin perintönä saatu köyhyys, yhteiskuntien rikkonaisuus ja matemaattista "kouluopittua" älykkyyttä testaavien testien kertakaikkinen vääryys ole kuitenkin aika paha kysymys selittää? Vanhasesta jää kuva, että hän on joko turhautunut tai ei halua vastata metodologisiin (jos sitä nyt metodologiaksi voi kutsua) kysymyksiin tarttuvaan kritiikkiin, vaan perää tutkimuksen logiikan sisällä toimivaa arvostelua. Mutta miten tutkimuksen logiikan sisällä voisi toimia, jos se on jo lähtökohtaisesti viallinen? Tai sitten se, että V. saa kyllä vetää pitkälle meneviä päätelmiä (pohjoinen älykkyys selittyy kovia haasteita kohdanneiden luonnonvalinnalla, siinä missä Afrikasta ilmeisesti putoaa vain ruokaa puista), mutta minkäänlaisia toisenlaisia ("älykkyyden" ja "varallisuuden" käsitteitä purkavia) tulkintoja ei voi kuitenkaan edes harkita. Seikassa haisee poliittinen (tai ideologinen) keppihevonen, siitä ei pääse mihinkään.

No mutta, tätähän keskustelua käytiin jo aika pitkään silloin aikanaan, kun Hesari Vanhasesta jutun kirjoitti.

.:And these are only the small things:.

Laahaavia päiviä, jotka eivät tunnu olevan menossa minnekään. Tekisi mieli joskus pahoitella ihmisille, jotka ovat ympärillä, että on niin huonotapaisuuteen venyvän masentunut.

Mutta ehkä se siitä vielä tässä paranee, ainakin aloitti pään aktivoimisen lukemalla vähän Benedict Andersonin lisäksi lainattua Arundhati Royn The God of Small Things (suom. Joutavuuksien jumala. Käännös kuulostaa hämärältä, mutta kuulemma yhteys selviää. Ei pidä hätiköidä, jos on vasta sivulla 13). Royn kirja on melkoisen kurvikasta englantia, hidasta lukea (jos haluaa pitää mielen kasassa), mutta lopulta äärimmäisen vetovoimaista.

"Heaven opened and the water hammered down, reviving the reluctant old well, greenmossing the pigless pigsty, carpet bombing still, tea-coloured puddles the way memory bombs still, tea-coloured minds. The grass looked wetgreen and pleased. Happy earthworms frolicked purple in the slush. Green nettles nodded. Trees bent."

Pahimpia ovat kasvien nimet, joita on vaikea "mieltää" huonon tuntemuksen takia - ja vaikka tietäisikin mikä on forget-me-not jostain yhteydestä ja lemmikki toisesta yhteydestä, ei välttämättä niiden välille muodostu mitään käsitteellistä siltaa. Jos sillä nyt sen suurempaa merkitystä on, eihän pidä kääntää päässään vaan ajatella toisella kielellä.

Hyvin kirjoitettu englanti lopulta on usein juuri mutkikkaan hidasta. Kieli on paljon kauniimpi kuin sen "katkonainen" rakenne antaisi ymmärtää, ja toisinaan olen kovin ylpeä, että hallitsen kielen niin hyvin, että kykenen sitä jo kirjoitettunakin tekstinä (tuntumaltaan) arvostamaan. Kolikon kääntöpuoli on, että englanti on myös lingua franca-asemansa takia pahoinpidellyin kieli (joskin pahoinpitelyäkin voi tehdä kielen kohdalla myönteisessä mielessä, jos sen tekee taitavasti).

No, joka tapauksessa, tämän illan omistan siis Intialle ja kallonmittaukselle (Tatu Vanhanen on myöhäisillan radiossa). Ehkä se rauhoittaa (tosin aika synkissä teemoissa, sillä The God of Small Thingsistä tuntee jo aluksi, että tarinassa kytee paha kukkien alla) ja raivostuttaa siihen asti, ettei enää jaksa säälipalloilla.

.:Välimerkintä:.

Masentava ilma - taivaalta sataa kaurapuuroa, mutta onneksi kotimatkalla edessäni kävellyt tyyppi piristi laulelemalla itsekseen räntään. TYYn vuosijuhlat olivat puitteiltaan ja tunnelmaltaan todella prameat, mutta kaiken toimeliaisuuden rankka juhlailu imee lihaksista. Tekisi mieli lukea kaunokirjallisuutta, mutta ei ole mitään käsillä - vain gradukirjoja epäselvissä pinoissa. Tuloksellista sekin.

Kansakuntaa kohdanneesta tragediasta (noin kansallisia tragedioita tutkivana) voisi tietenkin kirjoittaa, mutta aihe tuntuu loppuun ammennetulta jo siksi, että kaikki lehdet aina valtakunnan isoista tabloidiläpysköihin tuuttaavat aiheesta sivukaupalla materiaalia joka jumalan numerossa - tuntuisi lähes vastenmieliseltä palata enää siihen näin myöhään. Luen muutenkin liikaa lehtiä, yliannostusrajat lähestyvät vääjäämättä. Tarmokkaampi palautuminen vuoteen 2001 varmaan helpottaisi.

Eniten kadehdin vapaita kirjailijoita. Ja ehkä vähän myös kirjallisuuskriitikoita.

.:Nopeaa mielipiteenmuodostusta:.

Samalla kuin minä taistelen tietotekniikan kanssa - on lievästi epäilyttävää, etteivät tietokoneet tunnu pysyvän kalleudestaan huolimatta kunnolla ehjänä edes muutamaa vuotta - vain kymmenen kilometrin päässä lapsuudenkodista olevassa koulussa on sattunut amerikanmallinen kouluammunta. Uutinen on vain tunnin vanha ja ammuntakaan ei taida olla vielä loppunut, mutta Hesarin kommenttipalstalla länkytetään jo vihaisesti, kuinka nyt demaritädit kieltävät maasta aseetkin. Raadollista.

.:Kulttuureita:.

Oikeastaan yritin mennä nukkumaan, mutta ei näytä onnistuvan, joten kirjoitetaan sitten loppuun luetusta Kaminerin Schönhauser Alleesta.

Kirjoittajan lyhyet kertomukset, jotka voisi hyvin kuvitella jonkin maahanmuuttajalehden sivuille, tekisivät hyvää joillekin nykysuomalaisille kulttuurien sekoittumista vastustaville. Itäisessä Berliinissä kulttuurit kohtaavat toisensa, eivät ongelmattomasti, mutta kuitenkin kommelluksiin ymmärtäväisesti suhtautuvan asennoitumistavan kautta mutkattomasti. Kurdi myy kanakebapia PKK:n vallankumous mielessään, aasialaiset friteeraavat kaikki ruokansa ja venäläisten sukujuhlat hajottavat asunnot alkutekijöihinsä. Kaikki tapahtuu saksalaisen markkinatalouden keskellä, etnisten ravintoloiden vieressä seisoo Burger King ilmaisine pahvikruunuineen ja kauppakadun ostoskeskus on täynnä kulutusyhteiskunnan tingeltangelia. Ongelmat ovat kaikilla sopivan arkisia - naishuolia, työhuolia, uuden kulttuuriympäristön ymmärrysongelmia. Kukaan suurkaupungissa, ainakaan siirtolaisyhteisöissä, ei tunnu eristäytyvän yksin omaan asuntoonsa neljän seinän sisään viihde-elektroniikkansa keskelle. Onkohan tässä nyt jotain sellaista kiez-henkeä, jollaista ei (mahdollisesta idealisoinnista huolimatta) voisi oikeastaan kuvitella omaan kotimaahansa.

Viihdyttäviä tarinanpätkiä joka tapauksessa, ne muutamalla kerralla putkeen lukemalla tosin taisin tehdä niiden teholle jonkinasteista hallaa.

.:Occident and accident:.

Kaunaisena vasemmistolaisena olen luonut epäileviä silmäyksiä uutta verkkolehteä Uutta Suomea kohtaan (en linkitä, koska sivusto elää vierailuilla). Edustaahan se sinänsä jo lähtökohdaltaan uudenlaista mediaa - pelkästään verkkojulkaisuna ilmestyvää lehteä, joka ainakin vanhan Uuden Suomen tuntien tarjoaa oikeistolaista mielipidettä oikeistolaisille ihmisille. Ja oikeistohan tulee ymmärtää moniäänisenä ryhmänä, johon eivät kuulu pelkästään talousliberaalit (jotka useimmiten jakavat tietyn vasemmistolaisen joukon arvopohjan noin sosiaalisten vapauksien puolella). Silmiini tarttunut Erkki Toivasen artikkeli islamista viittaisi kuitenkin siihen, että ainakin joltain osin kyse on kaksinaisesta amerikkalaistyyppisestä arvoliberaaliuden kaapuun pukeutuvasta konservativismista, jonka lähtökohtana on toiseuden varaan perustuva kulttuurillinen essentialismi - ja vakaa usko oman arvopohjan järkkymättömään oikeamielisyyteen. Tai ehkä tulkitsen Toivasta vain väärin, koska hän ei erityisemmin vaivaudu erottelemaan "islamismin" ja "islamin" välistä eroa, ainakaan niin paljon, että kommentoijat sitä erityisemmin huomioisivat.

Hämmentävää tietenkin on se, että tekstin on kirjoittanut lähinnä Dianan hautajaisista ja Englannin kirjeenvaihtajana tutuksi tullut Toivanen. Eipä ole miestä juuri poliittiselle kartalle asettanutkaan. Saudi-Arabian edustajalta vaikeiden kysymyksien vastauksia peräävälle Toivaselle voisi todeta, kenties hieman ihmetellenkin, eikö hän tosiaankaan tiedä, että länsimaisten lehdistötapaamisten (esimerkiksi Yhdysvalloissa) kysymykset ovat kovin usein samalla tavalla rajoitettuja. Ja niin sitä vain eurooppalaistenkin kaupunkien keskustat tyhjennetään poliisivoimin mieltään osoittavasta roskasakista, kun B. nuorempi tulee visiitille.

Islamista tehdyissä yleistämisissä pelataan tietyllä tavalla vaarallista peliä, koska kysymys ei ole mistään yhdenmukaisesta prosessista, jota voitaisiin kommentoida jollakin pintatasolla - tuntuu, ettei kovinkaan monella kirjoittajalla ole riittävää asiantuntemusta kommentoida koko aihetta mitenkään syvällisesti. En väitä, että minullakaan olisi, mutta jos arvostettu toimittaja kuten Toivanen onnistuu tekemään tuommoisenkin määrän Huntingtonmaisia yleistyksiin perustuvia nolla-argumentteja, joista olisi selvitty jo tavaamalla muutama Jaakko Hämeen-Anttilan kirja kannesta kanteen, voi vain olettaa, ettei oikeastaan ole olemassa mitään halua ymmärtää sitä paljon puhuttua toiseutta. On vain essentialistiset kulttuurimielteet, joita pönkittää jo se, että on mahdotonta problematisoida omaa kulttuuriaan - käsitteenä jo nollatasoa edustavaa "länsimaista kulttuuria". Mitä hemmettiä sekin oikeastaan näille ihmisille tarkoittaa, paitsi ehkä jotain kryptistä litaniaa sekularismista, sianlihasta ja valistusarvoista - ja jota vastaan asettuu barbaariseksi mielletty islamismi, joka on oikeastaan vain ideologinen iskufraasi vailla historiallista ja geopoliittista taustaa. Selittämätön, koska sen avaaminen johtaisi kohtalokkaisiin ongelmiin koko esitetyssä mielipiteessä.

Jotenkin kaikki tuntuu nivoutuvan Samuel Huntingtonin jo paradigmankaltaisuutensa takia ajatuksellista väkivaltaa tekevään kulttuurien tai oikeammin arvojen yhteentörmäyksen teoriaan. Sehän on jo aikoja sitten pätevästi kumoon puhuttu teoria, eikö ihmisillä tosiaan ole aikaa seurata keskustelua, johon haluavat kovasti osallistua? Koska keskustelu internetissä yleensäkin on mitä on, ei tätä hurraa-henkistä occidentin palvontaa vastaan käy väittäminen minkään argumenttitason purkamisen kautta, vaan niskaansa saa väistämättä syytöksiä todellisuudentajun puutteesta. Anekdootti, tuo internetin luuvitosen vastine.

Ei silti, jäihän tämäkin kirjoitus aika metatasolle. Mutta jääköön, aihepiiriin ei jaksa puuttua liikoja, koska sen tietää jo etukäteen olevan todellinen musta aukko, hankala diskurssi metelin saastuttamassa ympäristössä. Se siitä, ei enempää.

.:Allerseelen Allee:.

Juhlien jälkeiseen väsyneisyyteen (aivokemiallisine vaikutuksineen ja ilman) sopii aikaisemmin mainitut Wladimir Kaminerin nokkelan kuivalla tavalla hauskat berliiniläistarinat kokoelmassa Schönhauser Allee. En ole vielä tietenkään päässyt loppuun, mutta sykäyksellisesti luetut muutaman sivun novellintapaiset lämmittävät. Jos tehdään vääryyttä ja positioidaan kirjoittaja, se ei Kaminerin tapauksessa ole vaikeaa - venäläinen emigranttikirjailija, jota ahdistaa vanhan sosialistisen järjestelmän muisto, ja joka suhtautuu kapitalismiin myönteisesti, mutta hihittelee joillekin yksityiskohdille siinä noin elämäntapana. Sillä tavalla ihmisläheisesti, erityisemmin syyttävällä sormella osoittamatta. Hapankaalin hajuinen venäläisyhteisö Voiton päivän vodkapitoisine muistamisjuhlineen, pedantit saksalaiset neurooseineen ja monenkirjava maahanmuuttajapopulaatio omine tapoineen.

Schönhauser Allee tarinanivaskana on noin karkeasti ja etäisten muistikuvien perusteella ehkä miellyttävämpi teos kuin neuvostoliittolaista "avaruusohjelmaa" ruotiva Sotilasmusiikkia, jonka joskus kauan sitten luin. Sotilasmusiikkia tuntui vaivaavan tietty kertomuksen hajanaisuus ja Kaminerin huumori ei ehkä oikein päässyt oikeuksiinsa kokopitkässä tekstissä. Ja lopulta, mikä olisikaan hienompaa kuin pieniin pätkiin jaettu tietyn yhteisön kuvaus tietyssä kaupungissa.

Berliinikin jäsentyy vain fantastisen maantieteen kautta, missä päin se Schönhauser Alleekin mahtaa olla? Idässä? Joskus jos olisi ylimääräistä tarmoa (ehkä tänään illalla) voisi rakennella jonkinlaisen merkinnän fiktion keinoin mielletyistä kaupungeista (Pariisi, Berliini, Pietari, ainakin) - ainakin jollain tasolla koetut kaupungit erottuvat aina näistä. Esimerkiksi Jan Nerudan Mala Strana-tarinat sijoittuvat kuitenkin lopulta ajallisesti poikkeavaan, mutta silti muistin kautta tiedostettujen kiinnekohtien kautta "todelliseen", Vltavan rannalle Hradčanyn varjoon. Sinänsä fantastisessa maantieteessä (ei taida olla oikeaoppinen kirjallisuustieteen termi) ei ole mitään vikaa, se vain saa harmistumaan siihen, että niin moni kaupunki on (vielä) näkemättä.

Myöhemmin illalla lisää jostakin. Kyllä tällaiset latteat sunnuntaipäivät ainakin laittavat kirjoittamaan jotain, täytteeksi seinien valkoisuuteen ja niin edespäin.

.:Kauneus on kouristavaa tai sitä ei ole:.

André Bretonin, ranskalaisen surrealistivaikuttajan ja kirjailijan Nadja meni varsin sukkelaan läpi.

Nadja (1928) on elämäkertamainen, mutta toisaalta surrealistiseen tyyliin toteutettuna fiktion ja faktan välimaastossa liikkuva teos, joka kertoo hengästyttävin lausein kirjailijan ja Nadja-nimisen neitosen tapaamisista kymmenen päivän ajan Pariisissa.

Todelliseen ympäristöön (jonka kutkuttavasti itse tunnen — kokematta — vain kirjallisena fantasiakuvana) teoksen naulaa Pariisin paikannimet, kadut ja torit — ja tekstin joukkoon liitetyt kuvat. Nadjan ja kirjailijan tapaaminen on tosiaan tapahtunut, mutta kirjoittaja vuodattaa jo kertomistyylillään tekstistä hypnotisoivan maton, jossa lukijankin ajatukset alkavat harhailla — ja hyvä niin, sehän on tarkoituskin, havaita arkisen kerronnan, merkityksettömältä tuntuvan yksityiskohtaisuuden ja ajatuksellisen pohdinnan kautta uudenlaisia polkuja loogisen positivismin saastuttamalle arkijärjelle.

Surrealismi etenkin maalaustaiteen osana, jona se nykyään lähinnä ymmärretään, on mielestäni aina ollut hieman kulahtanut ja itsetarkoituksellinen "taidesuuntaus" — mutta ehkä Bretonin kirjassa (joista on suomennettu vain Surrealismin manifesti. Ja 2008 tulee Sammakolta Hullu rakkaus, joka täytyy lukea) se näyttäytyy kuvataiteellisen ylimielisyyden ja taiteilijapersoonan itsekorostuksen sijaan — kuten Salvador Dalin Neron päiväkirjoissa — ennemminkin kokonaisempana Weltanschauungina, jota on miellyttävämpi lukea/tulkita.

Totta puhuakseni, jos joku osaisi kirjoittaa blogeja samaan tapaan kuin Breton kirjoittaa tajunnanvirtamaiseksikin muodostuvaa tekstiä, olisi se aika uskomatonta. Mutta ehkä vaikeus olisi osaksi se tähän sisältyvä hieman taantumuksellinen ajattelutapa historiallisen ympäristön mielenkiintoisuudesta suhteessa siihen, että nykyään naputeltaisiin iPodien hiplaamisesta jossain Mazdan (!) takapenkillä Battery Parkissa — ja tuskinpa se jaksaisi niin kiinnostavaa olla.

Kaunokirjallisuus kyllä maistuu taas hyvältä — seuraavaksi ajattelin lukea muutaman viipaleen Wladimir Kaminerin Schönhauser Alleesta ja sitten katsella veljeltä lainatulta DVD:ltä kevyttä (mutta klassikon aseman saavuttanutta) lännenelokuvaa ja juoda vähän tuontiolutta. Eiköhän sillä saada rauhalliseksi koti-illaksikin kutsuttu ilta hyville sijoille.

Edit: Unohtui ihan viitata Bretonin kirjassa esiintyneeseen Max Ernstin tauluun "Mutta ihmiset eivät tule tietämään siitä mitään...", jonka sisältö on sinänsä tyhjänpäiväinen (en muista mitä Nadja siitä sanoo), mutta nimi varsin huvittava, ainakin joissain keskusteluyhteyksissä.

.:Koiria:.

Kun nyt sitten kerran kotipaikkakunnalla on televisio, niin katsotaan sitten sitä. Kohua jonkin aikaa sitten herättänyt BBC:n koiratappeludokumentti oli kyllä vastenmielistä katsottavaa. On se jotain, että ensin jalostetaan noita pitbullterrierin tapaisia mielenvikaisia eläinkappaleita — puhumattakaan siitä, että joidenkin mielestä on hienoa katsella, kun elikot runtelevat toisensa kappaleiksi kehässä. Vastenmielistä pirullisuutta, vaikka kai sitä olisi pahempiakin asioita huolehdittavana. Suomi näyttäytyy dokumentissa hienosti postkommunistisena takapajulana.

Muutoin televisiosta ei tule kyllä mitään. Turha aparaatti.

Olipas tyhjänpäiväinen kommentti. Jatketaan kirjoittamista toiste - en ymmärrä miten Hvnkälle vaeltaminen puuduttaa pään näin tehokkaasti. Taitaa olla kiinni junissa istumisesta.

.:Sen sellaista:.

Huolimatta siitä, että ainakin jollain tietoisuuden tasolla painaa alituinen tarve olla liikkeessä ja tehdä asioita, on helpottavaa todeta, että voi sen verran irtautua, että ehtii kuuntelemaan välillä itseäänkin. Eikä rivin alle jäävä tulos aina välillä ole niin huono - säälittäväksikin kutsua saa gradulappua, mutta ainakin palaute oli niin hyvää, että tarmoa on enemmän kuin turhautumista sillä alueella. Ja sitä ei edes voi sortaa puoliksi huvikseen suoritettujen kurssien tentit ja älylliset floppaamiset jossain Husserlin fenomenologiassa. Herää kysymys johtuuko se siitä, ettei osaa jäsentää vai että ei vain ihan tarkkaan ymmärrä.

Joka tapauksessa, mukava nähdä, etteivät asiat (historianfilosofia ajatuksien rakennuspuitteina ja praxis gradun väkerryksen tasolla) ole aivan niin kaukana toisistaan, kuin joskus oikeastaan kuvittelee.

Järjestin itselleni myös tulevaisuutta ajatellen kaunokirjallisuutta, joka lievittää ainakin jossain määrin sitä Habermas-pakkopullaa, jonka on ristikseen ottanut vain sitä varten, että täytyisi ymmärtää sellaistakin, mitä ei välttämättä täysin sulattamatta niele. Ja sulattamatta nielemisen väistäminenhän on yksi kriittisen yksilön suurimmista haasteista.