André Bretonin, ranskalaisen surrealistivaikuttajan ja kirjailijan Nadja meni varsin sukkelaan läpi.
Nadja (1928) on elämäkertamainen, mutta toisaalta surrealistiseen tyyliin toteutettuna fiktion ja faktan välimaastossa liikkuva teos, joka kertoo hengästyttävin lausein kirjailijan ja Nadja-nimisen neitosen tapaamisista kymmenen päivän ajan Pariisissa.
Todelliseen ympäristöön (jonka kutkuttavasti itse tunnen — kokematta — vain kirjallisena fantasiakuvana) teoksen naulaa Pariisin paikannimet, kadut ja torit — ja tekstin joukkoon liitetyt kuvat. Nadjan ja kirjailijan tapaaminen on tosiaan tapahtunut, mutta kirjoittaja vuodattaa jo kertomistyylillään tekstistä hypnotisoivan maton, jossa lukijankin ajatukset alkavat harhailla — ja hyvä niin, sehän on tarkoituskin, havaita arkisen kerronnan, merkityksettömältä tuntuvan yksityiskohtaisuuden ja ajatuksellisen pohdinnan kautta uudenlaisia polkuja loogisen positivismin saastuttamalle arkijärjelle.
Surrealismi etenkin maalaustaiteen osana, jona se nykyään lähinnä ymmärretään, on mielestäni aina ollut hieman kulahtanut ja itsetarkoituksellinen "taidesuuntaus" — mutta ehkä Bretonin kirjassa (joista on suomennettu vain Surrealismin manifesti. Ja 2008 tulee Sammakolta Hullu rakkaus, joka täytyy lukea) se näyttäytyy kuvataiteellisen ylimielisyyden ja taiteilijapersoonan itsekorostuksen sijaan — kuten Salvador Dalin Neron päiväkirjoissa — ennemminkin kokonaisempana Weltanschauungina, jota on miellyttävämpi lukea/tulkita.
Totta puhuakseni, jos joku osaisi kirjoittaa blogeja samaan tapaan kuin Breton kirjoittaa tajunnanvirtamaiseksikin muodostuvaa tekstiä, olisi se aika uskomatonta. Mutta ehkä vaikeus olisi osaksi se tähän sisältyvä hieman taantumuksellinen ajattelutapa historiallisen ympäristön mielenkiintoisuudesta suhteessa siihen, että nykyään naputeltaisiin iPodien hiplaamisesta jossain Mazdan (!) takapenkillä Battery Parkissa — ja tuskinpa se jaksaisi niin kiinnostavaa olla.
Kaunokirjallisuus kyllä maistuu taas hyvältä — seuraavaksi ajattelin lukea muutaman viipaleen Wladimir Kaminerin Schönhauser Alleesta ja sitten katsella veljeltä lainatulta DVD:ltä kevyttä (mutta klassikon aseman saavuttanutta) lännenelokuvaa ja juoda vähän tuontiolutta. Eiköhän sillä saada rauhalliseksi koti-illaksikin kutsuttu ilta hyville sijoille.
Edit: Unohtui ihan viitata Bretonin kirjassa esiintyneeseen Max Ernstin tauluun "Mutta ihmiset eivät tule tietämään siitä mitään...", jonka sisältö on sinänsä tyhjänpäiväinen (en muista mitä Nadja siitä sanoo), mutta nimi varsin huvittava, ainakin joissain keskusteluyhteyksissä.
Nadja (1928) on elämäkertamainen, mutta toisaalta surrealistiseen tyyliin toteutettuna fiktion ja faktan välimaastossa liikkuva teos, joka kertoo hengästyttävin lausein kirjailijan ja Nadja-nimisen neitosen tapaamisista kymmenen päivän ajan Pariisissa.
Todelliseen ympäristöön (jonka kutkuttavasti itse tunnen — kokematta — vain kirjallisena fantasiakuvana) teoksen naulaa Pariisin paikannimet, kadut ja torit — ja tekstin joukkoon liitetyt kuvat. Nadjan ja kirjailijan tapaaminen on tosiaan tapahtunut, mutta kirjoittaja vuodattaa jo kertomistyylillään tekstistä hypnotisoivan maton, jossa lukijankin ajatukset alkavat harhailla — ja hyvä niin, sehän on tarkoituskin, havaita arkisen kerronnan, merkityksettömältä tuntuvan yksityiskohtaisuuden ja ajatuksellisen pohdinnan kautta uudenlaisia polkuja loogisen positivismin saastuttamalle arkijärjelle.
Surrealismi etenkin maalaustaiteen osana, jona se nykyään lähinnä ymmärretään, on mielestäni aina ollut hieman kulahtanut ja itsetarkoituksellinen "taidesuuntaus" — mutta ehkä Bretonin kirjassa (joista on suomennettu vain Surrealismin manifesti. Ja 2008 tulee Sammakolta Hullu rakkaus, joka täytyy lukea) se näyttäytyy kuvataiteellisen ylimielisyyden ja taiteilijapersoonan itsekorostuksen sijaan — kuten Salvador Dalin Neron päiväkirjoissa — ennemminkin kokonaisempana Weltanschauungina, jota on miellyttävämpi lukea/tulkita.
Totta puhuakseni, jos joku osaisi kirjoittaa blogeja samaan tapaan kuin Breton kirjoittaa tajunnanvirtamaiseksikin muodostuvaa tekstiä, olisi se aika uskomatonta. Mutta ehkä vaikeus olisi osaksi se tähän sisältyvä hieman taantumuksellinen ajattelutapa historiallisen ympäristön mielenkiintoisuudesta suhteessa siihen, että nykyään naputeltaisiin iPodien hiplaamisesta jossain Mazdan (!) takapenkillä Battery Parkissa — ja tuskinpa se jaksaisi niin kiinnostavaa olla.
Kaunokirjallisuus kyllä maistuu taas hyvältä — seuraavaksi ajattelin lukea muutaman viipaleen Wladimir Kaminerin Schönhauser Alleesta ja sitten katsella veljeltä lainatulta DVD:ltä kevyttä (mutta klassikon aseman saavuttanutta) lännenelokuvaa ja juoda vähän tuontiolutta. Eiköhän sillä saada rauhalliseksi koti-illaksikin kutsuttu ilta hyville sijoille.
Edit: Unohtui ihan viitata Bretonin kirjassa esiintyneeseen Max Ernstin tauluun "Mutta ihmiset eivät tule tietämään siitä mitään...", jonka sisältö on sinänsä tyhjänpäiväinen (en muista mitä Nadja siitä sanoo), mutta nimi varsin huvittava, ainakin joissain keskusteluyhteyksissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti