Juhlien jälkeiseen väsyneisyyteen (aivokemiallisine vaikutuksineen ja ilman) sopii aikaisemmin mainitut Wladimir Kaminerin nokkelan kuivalla tavalla hauskat berliiniläistarinat kokoelmassa Schönhauser Allee. En ole vielä tietenkään päässyt loppuun, mutta sykäyksellisesti luetut muutaman sivun novellintapaiset lämmittävät. Jos tehdään vääryyttä ja positioidaan kirjoittaja, se ei Kaminerin tapauksessa ole vaikeaa - venäläinen emigranttikirjailija, jota ahdistaa vanhan sosialistisen järjestelmän muisto, ja joka suhtautuu kapitalismiin myönteisesti, mutta hihittelee joillekin yksityiskohdille siinä noin elämäntapana. Sillä tavalla ihmisläheisesti, erityisemmin syyttävällä sormella osoittamatta. Hapankaalin hajuinen venäläisyhteisö Voiton päivän vodkapitoisine muistamisjuhlineen, pedantit saksalaiset neurooseineen ja monenkirjava maahanmuuttajapopulaatio omine tapoineen.
Schönhauser Allee tarinanivaskana on noin karkeasti ja etäisten muistikuvien perusteella ehkä miellyttävämpi teos kuin neuvostoliittolaista "avaruusohjelmaa" ruotiva Sotilasmusiikkia, jonka joskus kauan sitten luin. Sotilasmusiikkia tuntui vaivaavan tietty kertomuksen hajanaisuus ja Kaminerin huumori ei ehkä oikein päässyt oikeuksiinsa kokopitkässä tekstissä. Ja lopulta, mikä olisikaan hienompaa kuin pieniin pätkiin jaettu tietyn yhteisön kuvaus tietyssä kaupungissa.
Berliinikin jäsentyy vain fantastisen maantieteen kautta, missä päin se Schönhauser Alleekin mahtaa olla? Idässä? Joskus jos olisi ylimääräistä tarmoa (ehkä tänään illalla) voisi rakennella jonkinlaisen merkinnän fiktion keinoin mielletyistä kaupungeista (Pariisi, Berliini, Pietari, ainakin) - ainakin jollain tasolla koetut kaupungit erottuvat aina näistä. Esimerkiksi Jan Nerudan Mala Strana-tarinat sijoittuvat kuitenkin lopulta ajallisesti poikkeavaan, mutta silti muistin kautta tiedostettujen kiinnekohtien kautta "todelliseen", Vltavan rannalle Hradčanyn varjoon. Sinänsä fantastisessa maantieteessä (ei taida olla oikeaoppinen kirjallisuustieteen termi) ei ole mitään vikaa, se vain saa harmistumaan siihen, että niin moni kaupunki on (vielä) näkemättä.
Myöhemmin illalla lisää jostakin. Kyllä tällaiset latteat sunnuntaipäivät ainakin laittavat kirjoittamaan jotain, täytteeksi seinien valkoisuuteen ja niin edespäin.
Schönhauser Allee tarinanivaskana on noin karkeasti ja etäisten muistikuvien perusteella ehkä miellyttävämpi teos kuin neuvostoliittolaista "avaruusohjelmaa" ruotiva Sotilasmusiikkia, jonka joskus kauan sitten luin. Sotilasmusiikkia tuntui vaivaavan tietty kertomuksen hajanaisuus ja Kaminerin huumori ei ehkä oikein päässyt oikeuksiinsa kokopitkässä tekstissä. Ja lopulta, mikä olisikaan hienompaa kuin pieniin pätkiin jaettu tietyn yhteisön kuvaus tietyssä kaupungissa.
Berliinikin jäsentyy vain fantastisen maantieteen kautta, missä päin se Schönhauser Alleekin mahtaa olla? Idässä? Joskus jos olisi ylimääräistä tarmoa (ehkä tänään illalla) voisi rakennella jonkinlaisen merkinnän fiktion keinoin mielletyistä kaupungeista (Pariisi, Berliini, Pietari, ainakin) - ainakin jollain tasolla koetut kaupungit erottuvat aina näistä. Esimerkiksi Jan Nerudan Mala Strana-tarinat sijoittuvat kuitenkin lopulta ajallisesti poikkeavaan, mutta silti muistin kautta tiedostettujen kiinnekohtien kautta "todelliseen", Vltavan rannalle Hradčanyn varjoon. Sinänsä fantastisessa maantieteessä (ei taida olla oikeaoppinen kirjallisuustieteen termi) ei ole mitään vikaa, se vain saa harmistumaan siihen, että niin moni kaupunki on (vielä) näkemättä.
Myöhemmin illalla lisää jostakin. Kyllä tällaiset latteat sunnuntaipäivät ainakin laittavat kirjoittamaan jotain, täytteeksi seinien valkoisuuteen ja niin edespäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti