Eilisestä Kinokoplan Shortbusista on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa, se jakaa lopulta mielipiteen lähes jakomielisesti.
John Cameron Mitchellin matalabudjettinen elokuva kertoo New Yorkilaisista ihmisistä, jotka painivat seksuaalisuutensa ja henkilökohtaisten ongelmiensa parissa. Parisuhdeterapeutti, jota turhauttaa kykenemättömyys orgasmiin. Homopari, jonka elähtäneeseen suhteeseen täytyy saada eloa kolmannella osapuolella. Vastakkaisessa talossa asuva piintynyt voyeristi-oikolukija, jonka elämä on samaan tapaan hieman eksyksissä. Domina, joka painii sitoutumiskammoisuutensa ja tasapainottomuutensa kanssa. 9/11 jälkeisen maailman suunnattomat nuoret, jotka pakkautuvat New Yorkiin aikakautensa ainoan merkityksellisen tapahtuman keskipisteeseen.
"You're taking a picture of yourself at Ground Zero: do you smile?"
Keskipisteen kaltaiseksi tapahtumapaikaksi nousee elokuvan nimeä kantava salakapakka/yökerho Shortbus (jonka nimi viittaa niihin pieniin keltaisiin busseihin, jotka kuljettavat erityiskyytiläisiä, pitkien tavallisten koulubussien sijaan). Kapakassa juodaan, puhutaan ja harrastetaan libertiini-seksiä suurissa orgioissa. Ja puretaan niitä postmodernin seksuaalisuuden ongelmia, joista elokuva haluaa kertoa.
Seksiä Mitchell toimittaakin katsojalle - suoraan näytettynä, raa'asti ja niin suoraa kuin homoakin. Kimpassa ja sadomasokismilla. Ja päinvastoin kuin Lars von Trierin Idioternessä, kysymys ei ole sijaisnäyttelijöistä. Alun ryöpytys suorastaan iskee kasvoille kymmenen minuuttisena kattauksena, tavalla, jota elokuvissa harvemmin näkee - edes eurooppalaisissa. Mutta kuten Pasolinilla Sodoman 120 päivässä,(jonka seksi on tosin Sadelaisesti kuvottavaa), missään vaiheessa ei ole selvästi tarkoituskaan kiihottaa katsojaa - pornografiaa ilman pornografian funktiota. Itsetarkoituksellisuudesta moista voi tietenkin syyttää, mutta on vaikea sanoa miten elokuvaa olisi voinut tehdä vailla (ainakin amerikkalaista konservatiivia) shokeeraavaa lastia parittelua.
Pornonsa alla Shortbus on oikeasti romanttinen komedia, tai ainakin jotain sinne päin. Ydin muodostuu ihmisten tarinoista, joiden rehellisyyttä uskallus alleviivaa. Tosin jossain määrin henkilöhahmot ovat jopa paperinukkemaisen ohuita seksuaalisine patoumineen, muuttuvat kaksiulotteiseksi, koska heihin ei liity mitään seksin ulkopuolella - tai ainakin vaikuttavat jyrkän narsistisilta luonteilta. Onhan sellaisessa jotakin aikakauden karikatyyriä. Kysymys oikeastaan on, olisiko Shortbusissa varsinaisen uskalluksensa ulkopuolella mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikaisemmin nähty useaan kertaan.
"It's just like the 60's. Only with less hope."
Harmillista, että en ole vielä tähän mennessä löytänyt elokuvaa kommentoivia konservatiivilähteitä - mikäli kristillinen oikeisto on elokuvaa koskaan harhautunut katsomaan (kukakohan Shortbusin levittäjänä on toiminut?), on varmasti verisuonia napsunut, jos ovat edes kyenneet ensimmäiseen kymmenminuuttiseen. Harvemminpa sitä näkee elokuvan, jossa kolmen miehen harrastaessa seksiä lauletaan Star-spangled Banner jonkun ahteriin.
Joku totesi jossain, että Shortbusista kirjoitetaan muutaman vuosikymmenen päästä paljon elokuva-analyytikko-opiskelijoiden parissa. Se ei suinkaan ole täysin mahdoton ajatus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti