.:Solaris (Lem):.

Puolalaisen scifikirjailija Stanisław Lemin klassikko Solaris poikkeaa Andrei Tarkovskin filmatisoinnista melkoisesti. En ole yllättynyt siitä, että Lem oli käärmeissään ohjaaman ottamista vapauksista, joskin molemmat ovat eittämättä vakuuttavia teoksia.

Kirja on tarina kaukaisesta kaksoistähtiä kiertävästä mystisestä Solaris-planeetasta, jota peittää kimmeltävä valtameri — ihmiskunta on käyttänyt jo useita vuosikymmeniä sen perusteelliseen tutkimiseen ja planeetasta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Valtameri osoittautuukin älylliseksi olennoksi, jonka määrittelyyn ja tutkimukseen ihmisäly ei tunnu taipuvan, ja vielä mahdottomampaa tuntuvat olevan yritykset ottaa toiseen elämänmuotoon mitään yhteyttä. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun alimiehitetyn tutkimusaseman miehistölle alkaa ilmestyä vierailijoita, jotka ovat kotoisin heidän menneisyydestään, muistin sopukoista.

Perus-scifiäkö siis? Riippuu vähän mitä kohtia kirjasta lukee. Alun hyytävä tunnelma hylätyllä ja särjettyjä tavaroita täynnä olevilla käytävillä, aavemaiset ilmiöt ja muut ovat melkein kauhukirjallisuutta. Sitten Lem käyttää paljon sivuja melkoisen kuivakkaan Solariksen ilmiöiden kuvailuun, kun päähenkilö Kris Kelvin kertaa mielessään sitä valtavaa tekstikorpusta, joka planeetasta ja sen ainoasta asukkaasta — aaltoilevana aseman alla levittäytyvästä yksisoluisesta olennosta — on tieteellisessä yhteisössä kirjoitettu. Lem kirjoittaa osin kai omaa utopiaansa eksobiologiasta, mutta en malttanut olla lukemassa rivien välissä tiettyä tieteellisen järjestelmänkin kritiikkiä. Loputtomat teoriat, koulukunnat ja vaihtuvat muodit sävyttävät 70 vuoden tutkimusprosessia, joka ei ole koskaan edennyt juuri edes alkupistettään pidemmälle.

Oman osansa Solariksesta muodostaa myös inhimillisyyden pohdinta — Tarkovskin elokuvahan käsittelee melkein pelkästään tätä ja metafyysistä, mutta melko eri kantilta. Tästä painotuksesta Lem ei tainnut pitää, mutta täytyy melkein sanoa, että se on Solariksen kiinnostavin osuus. Soderberghin Solariksesta en vastaavasti tiedä mitään, enkä totta puhuakseni haluakaan. Tiettävästi se painottaa tohtori Kelvinin ja hänen kuolleen rakastettunsa suhdetta, mutta niinhän tekee Tarkovskikin (elokuvan näkeminen kuvittaa kirjaa, Harey/Hari on aina Natalia Bondartsuk). Mistä muistuukin mieleen, että Solaris ansaitsisi uudelleenkatsonnan.

.:Sipulia kuoriessa:.

Günter Grassin Sipulia kuoriessa olisi varmasti parhaimmillaan, jos olisi lukenut kirjailijan aikaisemman tuotannon perusteellisesti. Nyt monessa kohdassa viittaukset aikaisempien kirjojen syntytaustoihin jäävät hieman usvaisiksi — joskin aleneehan se varhaisempiin kirjoihin tarttumisen kynnys näinkin.

Sipulia kuoriessa on pitkä elämäkerrallinen tilitys, joka alkaa sirpaleisista muistoista lapsuudesta — Danzigin punatiilisiltä kaduille, ja matkaa läpi Grassin maailmanpalossa vietetyn nuoruuden, raskaan työn ja köyhyyden täyttämien sodanjälkeisien vuosien (jolloin talousihme kohteli saksalaisia melkoisen eriarvoisesti, ja Konrad Adenauer käytännössä pesi ruskeat tahrat pois kansakunnan papereista, Persilillä) ja niin edespäin, aina esikoisromaaniin jonnekin 1950-luvulle asti. Välillä tarina polveilee nykyaikaan, Grass on tarinaniskijä, ja sipulin kerroksista paljastuvat muistot eivät tottele kronologiaa.

Kirjailija, johon hänen omien sanojensa mukaan liitetään jo kuin ylimääräisenä ammattinimikkeenä se nobel- (elävinä kuolleiden kirjailijoiden palkinto?), ei turhaan säästele itseään — mutta eipä hän vaatimatonkaan ole, naisseikkailuista, kirjallisista lahjoista ja oikeassa olemisesta vanhemmalla iällä osataan kyllä mainita arvostavaan sävyyn. Ja liftausmatkoista Italiaan, kirjoitusmatkoista Pariisiin. Ja kokkailusta. Melkoinen ruumiinavaus elämälle, mitä nyt voi Grassista olettaa, että fiktiota lienee ripoteltu joukkoon. Mahtoikohan sittenkään vankileirillä tavattu Joseph päätyä paavinistuimelle Roomaan, vai jujuttaako kirjailija lukijaa, väritellen juttua ilkikurisemmaksi?

Suurin kohu, eli se Grassin kauan sisällään kantama salaisuus sodasta Waffen-SS-joukkojen riveissä jää oikeastaan hieman ylimainostetuksi kohuksi. Kai kirjailijan vakuuttelun siitä, ettei hän tahallaan riimukaulusjengiin liittynyt, saati 17-vuotiaana Kolmannen Valtakunnan aivopesun läpikäyneenä ollut ihan täysissä sielunvoimissakaan. Eikö ripitykseksi riitä sitten se, että kirjailija katuu olleensa ainakin lammasmainen Mitläufer? Vaikka kummallistahan se tietenkin on, että Grassin kaltainen kansakunnon omatunnon kolistelija tekee moisen tunnustuksen vasta uudella vuosisadalla.

Joka tapauksessa Günter Grassin "muistelmien" toinen osa, Die Box, onkin jo julkaistu Saksassa ja jos aikaisemmasta käännöstahdista mitään on päätteleminen, ilmestynee joskus vuoden päästä suomeksi. Nyt se on selvästi pakko lukea, ehkä 1950-luvusta ei enää irtoa yhtä meheviä muistelmia kuin aikaisemmasta vuosikymmenestä, mutta eihän sitä tähänkään voi jättää, Grassia kirjallisen nousunsa kynnykselle istuksimaan.

...

Kansanmurhista ja hirmutöistä puheenollen, Lukulampun lähettämä linkki häiritsee minua yli kaiken. Voiko koskaan enää luottaa joulupukinpartaisiin vaihtoehtolääketieteilijöihin, mistä voi tietää ettei heilläkin ole ollut aikaisemmassa elämässään etninen puhdistuspalvelu?

.:Ei paluuta:.

Ei paluuta (Ivanovo Detstvo, 1962) ei ole sotaelokuva siinä mielessä kuin nykyään termiä yleensä käytetään. Kukaan ei taida ampua siinä laukaustakaan. Mutta ohjaajansa Andrei Tarkovskin näköinen se kyllä on, joskaan ei lukeudu hänen parhaimpaan tuotantoonsa.

Ei paluuta päätapahtumat sijoittuvat rintamalla, Dneprin rannalla olevaan bunkkeriin, joka on aiemmin ollut kai kirkon krypta — pääosaan nousee vielä polvihousuiässä Ivan, puna-armeijan tiedustelija. Romaaniin perustuva tarina äitinsä saksalaisille menettäneen pojan palavasta kostonhimosta on jotenkin erikoinen neuvostoliittolaiseksi sotaelokuvaksi — propagandistinen asenne loistaa lähes kokonaan poissaolollaan.

Muistamisen arvoisiin kohtauksiin kuuluu kapteeni Kholinin kömpelö flirttaus lääkintäluutnantti Mashan kanssa (kumma että naiset tunnetaan aina näissä etunimellä). Sen miljöö, ukrainalainen valkoisuudessa kylpevä koivumetsä ja varastettu suudelma kaivetun juoksuhaudan yläpuolella ovat hyvin tyypillistä Tarkovskilaista filmitaidetta — vai pitäisikö ennemminkin puhua kuvaajan (Vadim Jusov, joka on asialla myös Andrei Rublevissa ja Solariksessa) erinomaisuudesta — useinhan tällaiset visuaaliset herkut kipataan ohjaajan ansioksi.

Kiinnostaisi kyllä tietää mitä Tarkovski kirjoittaa kirjassaan elokuvasta — ei kuulemma pitänyt lopputuloksesta ja kritisoi erityisesti Ivania näyttelevää Nikolai Burlyaevia. Kyllä Burlyaevin (miten litteroituukaan) pistävän tuijottava katse ja nälkiintyneen nukkavieru olemus tuo elokuvaan sen hengen.

...

Grass koukuttaa. Turhauttavaa vain, kun alkuperäiset saksankieliset ilmaisut eivät näy käännöksestä — mitä ihmettä on saksaksi useasti eri muodoissaan lanseerattu "tiesmitä", puhumattakaan "hipeltää"? Pieni punainen saksan sanakirja ei tarjoa vastausta.

.:Kirjahyllyn pohjilla:.

Vanhemmat siivoavat kirjahyllystä ylimääräisiä pois — eikä ihme, 1980-luvun tietosanakirjojen, 90mhz Pentium-tietokoneiden käyttöohjeiden ja 1970-luvun kokouskäytäntöjen hyöty hyllyssä kuin antikvariaatissakin on minimaalinen. Massiivinen Otavan tietosanakirja 12 osassa on paperinkeräyskamaa, kun siitä ei ole enää kuin painavaksi sisustuselementiksi.

Itse löydän kirjojen joukosta (ei tietenkään poisheitettävien) vanhoja lapsuuden kirjoja. Eduard Uspenskin koneiden sisällä elävistä pikku-ukoista kertova Takuumiehet (mitä ilmeisemmin kannettavissa tietokoneissa takuumiesten elinikä on lyhentynyt arviolta kahteen vuoteen — tai sitten kapitalismissa heidän sopimuksensa ovat määräaikaisia) ja Fedja-setä, kissa ja koira. Mutta minne Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä on kadonnut?

Kertoman mukaan varhaislapsuuteni suosikki oli J.Oron vironkielinen lastenkirja Muna vuodelta 1975. Hinta 60 kopeekkaa. Nyt ymmärrän jo tarinankin, joka on lyhykäisyydessään pienten lasten kirjojen tapaan (?) melko surrealistinen. Kirju kana munii munan, mutta se ei kelpaa kissalle (kass) — "Ei kõlba suua!". Pikkutyttö Ainolle muna kuitenkin kelpaa, hän keittää sen, mutta syötyään puolet unohtaa penkille, josta harakka sen nappaa — "Kätt-kätt-kätt! Kull on hää, kull on hää!". Onneksi kirju kana lupaa munia Ainolle uuden munan menetetyn tilalle. Kana vaikuttaa suhtautuvan kovin fatalistisesti muniensa kohtaloon toisten ruokana. Kaikkea sitä, älkää edes kysykö.

Ja sympaattisesti lokalisoitu suomennos Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio-kirjasta saa minut hetkeksi jättämään Günter Grassin junaan jonnekin päin Berliiniä, matkalle Waffen-SS-koulutusleirille.

.:Riemuloma Rivieralla:.

Jacques Tatin toinen, varhaisempi seikkailu Les Vacances de Monsieur Hulot (raflaavasti Riemuloma Rivieralla, 1955) häviää hieman aikaisemmin kommentoimalleni Enoni on toista maata-komedialle. Ehkä siksi, ettei Riemuloma Rivieralla sisällä samalla tavalla kantavaa teemaa komedian ympärillä kuin seuraajansa kulutuskulttuuri-iva.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että Riemuloma Rivieralla olisi huono — päinvastoin, herra Hulotin tahattomasti aiheuttama kaaos lomavieraita täynnä olevassa täyshoitolassa on hauskaa katsottavaa. Dialogi puuttuu totta kai lähes täysin, mutta huumori on silti asteen verran monimutkaisempaa kuin sellaisissa Slapstick-huumorin varhaisemmissa esimerkeissä kuten Ohukainen ja Paksukainen. Kun herra Hulot jää vangiksi keskeltä taittuvaan kanoottiin saavutetaan kyllä jotakin ajattoman absurdia.

Tai ehkä "monimutkaisuus" tai vastaava viehätys piileekin siinä jossakin, mikä tekee herra Hulotista ja hänen seikkailuistaan niin periranskalaista. Piippu ja René Artoisista muistuttava vartalotyyppikö? Vai mustavalkoisestakin elokuvasta hönkivä eteläisen Ranskan auringonpaiste? Oman osansa taitaa myös olla 1950-luvun hilpeämmän elokuvalajin tyylillisillä valinnoilla — aina elokuvan mainosjulisteita myöden (kuvassa, lähteenä Wikipedia).

.:Välimerkintöjä ja sipulia:.

Hieman hidastempoisia päiviä, on niin kuuma — tai oikeastaan vain hikisen painostavaa — ettei jaksa keskittyä tärkeiden asioiden kirjoittamiseen. Luen hyvin hitaasti Günter Grassin elämäkerrallista Sipulia kuorimassa — Grassin lapsuus Danzigissa tuo vähintäänkin mieleen Umberto Econ populaarikulttuurillisesti virittyneemmän Kuningatar Loanan arvoituksellisen liekin, vaikka Eco onkin viisi vuotta nuorempi (ja siksi kai vältti sodankin). Natsit toisaalla, fasistit toisaalla — samaa tematiikkaa. Mahtaakohan seuraava sukupolvi osata kirjoittaa jännittäviä elämäkertoja? Viittaus ei siis ole siihen, että natsit tai fasistit (tai risiiniöljy) olisivat vaatimus mielenkiintoiselle elämäkerralle.

Hauskintahan tietenkin kaikessa on, etten ole oikeastaan koskaan saanut kunnolla luettua Günter Grassin kirjallista tuotantoa. Peltirummunkin nähnyt vain elokuvana. Mutta ehkä elämäkerta motivoi sitten paikkaamaan aukot kirjailijan kohdalla.

...

Katsoisikohan tänään kirjaston elokuvia (Kieślowskia? Polanskia? Tatia?) vai Teeman venäläistä minisarjaa Mihail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan tiimoilta (jonkun mukaan trenditietoisten idioottien venäläinen klassikko, en muista mihin pohjautuen)? Jälkimmäinen oli ainakin ensimmäisen jakson perusteella varsin taidokkaasti tehty, kuten nämä venäläiset sarjat klassikoista kai yleensä. Ensimmäisestä sanottakoon, ettei kirjastosta edes kehtaa lainata muuta kuin "klassikkoelokuvia".

...

Tämäkin blogi hyötyisi kieliopin ja lauserakenteiden paremmasta tarkastelusta. Taaksepäin lukiessa omasta tekstistään nimittäin huomaa kummallisia ajatusvirheitä ja äkillisiä katkoksia. Sanojakin puuttuu sieltä täältä. Mutta harvemmin sellaisia jaksaa jälkikäteen korjata. Ehkä tekstien läpilukeminen ennen "publish post"-painikkeen naksauttamista auttaisi, välttyisi saamasta yleisön silmissä kömpelön kirjoittajan leiman.

.:Dear Wendy:.

Thomas Vinterbergin Dear Wendyn katsominen uudestaan taisi olla kohtalaista ajanhukkaa. Elokuva esitettiin 2005 Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla, mutta jostain syystä se tuntui silloin hitusen paljon paremmalta — ehkä sitä silloin lankesi helpommin Lars von Trierin käsikirjoituksen näennäiseen Amerikka-kritiikkiin. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mukaan Dear Wendyä ei edes pitäisi niin tulkita, mutta hehän nyt voivat dogma-ohjaajina valehdella läpiä päähänsä ihan vain välipalanakin. Mutta kyllä elokuvaa onkin vaikea tulkita juuri muuna kuin kommenttina amerikkalaisista ja aseista.

Dear Wendyssä nippu Yhdysvaltain keskilännen ankeassa kaivoskylässä (joka muistuttaa enemmän tai vähemmän lavastemaisuudessaankin Dogvilleä) asuvaa koulukiusattua nörttiä löytävät itsekunnioituksensa ja rohkeutensa aseiden kautta.

Kuin nuortenkirjassa ikään, porukka perustaa oman klubin, Dandies, jossa pasifistisesti suuntautuneet nuoret löytävät tekemistä hiplailemalla reliikkiaseitaan (kaikki aseet ovat enemmän tai vähemmän historiallisia, kertalaukauksisesta mustaruutiaseesta 1900-luvun alun Browningiin) ja pukeutumalla erikoisesti. Ja tutkimalla kaikkea aseisiin liittyvää aina tarkkuusammunnasta ampumahaavoihin. Vaikka antropomorfisesti nimettyjä aseita kannetaan mukana kaupungillakin, niitä ei koskaan vedetä esiin lukuunottamatta synkkää kaivosta. Houkutteleva allegoria amerikkalaisten itsetuntoa ja turvallisuuden tunnetta pönkittävästä concealed carry-ilmiöstä (joka on muuten hyvä esimerkki aseidenomistajajärjestöiden lobbausvoimasta)? Amerikkalaisesta yhteiskunnasta tietenkin kertoo eniten se, että Dear Wendy sai aikanaan päälleen kriitikkojen vihat — ei välttämättä siksi ettei se ole kaksinen elokuva vaan koska siinä kaunaiset eurooppalaiset taas "pilkkaavat amerikkalaisia". Hegemonistisen suurvallan asukkaiksi yhdysvaltalaisilla tuntuu olevan kovin lyhyt pinna populaarikulttuurin keinoin toteutetulle kritiikille.

Elokuva on kyllä sympaattinen tarina fetisistisestä suhteesta pyssyihin ja niiden kuolettavaan voimaan, niiden lumovoimasta ja niin edespäin. Ja eristyneistä amerikkalaiskylistä. Maisematkin ovat kauniita. Mutta Dear Wendy ajaa kyllä von Trierin jo Dogvillestäkin tutun jatkuvan kertojan (tässä tapauksessa päähenkilö, Dick Dandelion) selostukseen, joka kyllä taustoittaa tapahtumia, mutta riistää monotonisella jatkuvuudellaan ja yksityiskohtaisuudellaan filmiltä sielun (tai katsojalta ymmärryksen ilon). Sadunomainen irtonaisuus elokuvan miljöössä ja tapahtumissa toimii kyllä, mutta Vinterberg ei saa pakkaa kokoon — Dear Wendy jää jotenkin etäisen hengettömäksi elokuvaksi.

.:Famouz:.

Suhtauduin aluksi hieman epäilyksellä Anton Corbijnin retrospektiiviin Tennispalatsissa. Julkkisvalokuvausta? Herra taitaa olla nykyään ajankohtainen ja tunnettu lähinnä ohjaamansa Joy Division-elokuvan (tai Ian Curtis-elokuvan) Controlin kautta, jota en valitettavasti ole nähnyt.

Hienoa valokuvaa Corbijnin näyttelyssä kuitenkin oli — vanha valitukseni siitä, että Suomessa ei koskaan näe laadukasta kansainvälistä valokuvataidetta saa jälleen potkun kylkeensä, kuten Sally Mannin näyttelyn tapauksessa. Corbijn on näemmä ottanut usean jo legendaariseksikin muodostuneen bändi- tai artistikuvan. Mallinukkemaisen eloton Kraftwerk! David Bowie! Kaitaposkinen Blixa Bargeld mustassa punktukassaan joskus 1980-luvulla! Savuke suupielessä poseeraava Nick Cave!

Myöhemmissä julkkiskuvissa Corbijn laajentaa valikoimaansa ja hänen ottamastaan muotokuvasta kai muodostuu jonkinlainen julkisuuden statussymbolikin — niinpä yhdestä kuvasta löytyy ympyränkiertäjä Michael Schumacher. Rypistyvät beat-kirjailijat Burroughs ja Ginsberg näyttävät suhteessa tuotantoonsa erikoisilta, paksusankaisissa laseissaan kirjoituskoneen ääressä. Toiseksi viimeinen kuvasarja 33 Still Lives kierrättää jo kovin erilaisia ympäristöjä. Steven Hawking pilottiaurinkolasit päässä — turkispuuhkainen Cameron Diaz Ewan McGregor sylissään limusiinin takapenkillä.

Taidemuseo Tennispalatsi ei tosin selvästi välitä erityisemmin rytmittää tarjontaansa — alakerran rutikuiva ranskalaistaiteen näyttely on kammottavassa kontrastissa Corbijnin rakeiselle mustavalkofilmille vangitseman rosoisen rock-elämän kanssa.

.:Veitsi vedessä:.

Yle Teema näytti Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965) ja entisestään minulla oli kirjastosta lainaamani, katsomaton Veitsi vedessä (Nóż w wodzie, 1962) — tuplapolanskit siis. Inhosta kirjoitin jo aikaisemmin, mutta todettakoon, että elokuva säilytti ainakin suurimman osan häiritsevyydestään televisioruudun vaatimattomissa puitteissa. Kuulokkeet ja myöhäinen lähetysajankohta mitä ilmeisemmin paransivat/pahensivat tunnelmaa.

Veitsi vedessä on Polanskin ensimmäinen (ja viimeinen) puolankielinen täyspitkä elokuva. Kieli ja tuotantomaa on elokuvan tapauksessa melko merkityksetön, koska filmi voisi tapahtua muutamaa viittausta lukuunottamatta missä tahansa maassa — on osittain vaikea uskoa, että elokuva on tehty 1960-luvun sosialistisessa Puolassa.

Polanski tiivistää juonen puitteet taitavasti minimiin. Elokuvassa on vain kolme henkilöhahmoa, vanhempi mies Andrzej (Leon Niemczyk), hänen vaimonsa Krystyna (Jolanta Umecka) ja nimettömäksi jäävä liftaava nuori poika (Zygmunt Malanowicz), jonka pariskunta poimii mukaansa veneilymatkalle (Masurian) järviseuduille. Kaikki tapahtumat rakennetaan huviveneen kannelle, joiden ahtaissa tiloissa Andrzej ja nuori poika käyvät henkistä valtataistelua. Vanhempi ja viisaampi mahtailija kohtaa vähintään vertaisensa vasta helttansa kasvattaneessa kukkopojassa. Krystyna seuraa tätä kamppailua vierestä välillä turhautuneena, välillä alistuneena. Tulosta ei tietenkään varsinaisesti tule — kuten Krystyna loppupuolella toteaa, nuori poika on vielä heikompi ja tyhmempi, mutta hänestä tulee kyllä ajan myötä samanlainen leveilijä ja pullistelija kuin vaurautta ja oveluutta keränneestä Andrzejstä. Elokuvan juonellisten tarttumapintojen vähyys toimii erinomaisesti.

IMDB tarjoilee elokuvasta erikoisia triviatietoja — 1960-luvulle tyypilliseen tapaan elokuva on jälkiäänitetty ja Malanowiczin matala bassoääni korvattu paremmin sopivalla, joka kuuluu ohjaajalle itselleen. Pursi, joka on elokuvassa nimetty Christinaksi, on huhujen mukaan kuulunut Hermann Göringille ja kunnostettu uppohylystä.

Inhon ja Veitsi vedessä jälkeen vaikuttaa siltä, että Polanski on viettänyt todellista kultakauttaan ohjaajana lähinnä uransa alkutaipaleella — nyt täytyisi vielä nähdä ainakin Cul-de-sac, jossa pyöritellään ilmeisesti samanlaista kolmiodraama-asetelmaa. Näiden klassikoiden pohjalta on vaikea ymmärtää miten ohjaaja on saanut aikaan sellaista kammottavaa roskaa kuin The Ninth Gate.

.:Vapaus:.

Vierailu Helsingissä meni mukavasti Amnesty Internationalin Kiina-vetoomustempaukseen osallistuessa — samainen visuaalinen vetoomus toteutetaan näinä päivinä 29 eri maassa. Mikäs siinä keskellä Senaatintoria istuskellessa muodostelmassa ihmisten kanssa. Vaikka ilmoittautuneita oli yli tarpeen ja kunnianhimoisesti oli teipattu myös sanan ympärille ympyrä, lopulta kaikkien kirjainten täyteen haaliminen taisi osoittautua ainakin agitaatiotarpeesta päätellen järjestäjille vähän ongelmalliseksi. Puhumattakaan sivullisten turistien laumojen pitäminen etäisyyden päässä kuvia otettaessa. No, lopulta V-A-P-A-U-S tuli täyteen ja kuvatkin ovat ihan mukavan näköisiä. Allekirjoittanutkin on löydettävissä jostain sieltä kirjainten seasta. Jostain syystä Amnestyn sivujen päälinkki on virheellinen juuri tällä hetkellä [Edit: Nyt korjattu, mutta johtaa tuolle samalle lehdistösivustolle]. Pääsi sentään Nelosen ja Ylen sivujen nettiuutisiin, tiedä sitten itse uutislähetyksistä.

.:Ylpeys ja ennakkoluulo:.

Laituri jäi ajoittaisten sateiden takia suurimmaksi osaksi kokematta, mutta voihan kirjoja keskellä metsää sisälläkin lukea. Kuunneltuani kärsivällisesti verisukulaisten Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjan tiettyyn romanttiseen kirjallisuudenlajiin viittaavan kansituksen innoittamaa loputonta vinoilua (ja pullaa kaipaavien sorsien vienon kujerruksen), lukaisin kirjan. Tai ehkä lukaiseminen on alentava termi, Austen nimittäin on klassikkoasemansa ansainnut.

Hitaasti käynnistyvän alun jälkeen romaani nimittäin kieltämättä imaisee mukaansa. Vaikka juoni on loppujen lopuksi lähtökohdiltaan vähemmän erikoinen — ainakin maailmanluokan kertojien yleensä suosimien pateettisten tarinoiden vastaaviin verrattuna — Austenilla on taito saada lukijansa viehättymään ja myötäeläytymään kirjan hahmoihin, ja tietenkin suhtautumaan ivallisesti säälimättömästi karikoituihin komediahahmoihin (kuten rouva Bennet tai herra Collins).

Myönnettäköön, että kirjan 1800-luvun jäykkä keski- ja yläluokan elämän piiri järkyttää. Ihmisiä arvotetaan julmasti varallisuuden, ulkonäön ja luonteenpiirteiden mukaan — pahimmillaan vielä juuri tuossa järjestyksessä.

"'Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa', jatkoi neiti Bingley, "etten koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hänen kasvonsa ovat liian laihat, ihonväri ei ole heleä eivätkä hänen piirteensä lainkaan kauniit. Hänen nenänsä ei ilmennä luonnetta, sen viivoissa ei oikeastaan ole mitään merkillistä. Hänen hampaansa ovat siedettävät, mutta eivät millän tavoin epätavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita joskus on sanottu kauniiksi, en koskaan ole nähnyt mitään erinomaista niissä. Niissä on terävä, riidanhaluinen katse, josta en lainkaan pidä, ja koko hänen olemuksessaan on tyylitöntä omahyväisyyttä, joka on sietämätöntä.'"

Säällisiä eivät todella ole avioliitot jos mies ei tienaa vähintään tuhatta puntaa vuodessa tai nainen tunne miestään ylemmäkseen. Vaikka tärkeintä kirjailijalle taitaakin olla hienon kasvatuksen ja hyvien käytöstapojen merkitys. Sosiaalisen pelin jota Austen niin hellyydellä kuvaa on täytynyt olla veristä nokkimista — jopa niin pitkälle, että on oikeastaan hupaisaa, että Ylpeys ja ennakkoluulo on kohotettu jonkinlaiseksi romanttisen kirjallisuuden arkkityypiksi.

Eräs brittiläinen kommunisti totesi kerran minulle, että luokkayhteiskunta elää Iso-Britanniassa vielä varsin vahvana — puhumattakaan luokkavihasta. Epäilyttävä lähde (ja verrattuna mihin?), eittämättä, mutta en epäilisi paljoakaan syntyperän vaikutusta aatelisten kansoittamassa maassa vieläkään. Tosin Austenin kautta on kai todettavissa, että lopulta elämä 1800-luvun Englannissa tapakoodiston ja moraalintajun talutusnuorassa tempolevan vauraamman kansanosan (sillä vaikka Bennetit ovat köyhiä, on heillä sentään iso porvariskoti ja palvelijoita) parissa ei välttämättä ollut paljoakaan vapaampaa (mitä silläkin sitten tarkoitetaan) kuin toimeentulon rajoilla kahlaavan alaluokan.

.:Enoni on toista maata:.

Lyhytaaltoradio uhkaa muuttua kovin elokuvapainotteiseksi, mutta ei voi mitään. Kirjastosta mukaan eksyneet klassikkoelokuvat suorastaan kerjäävät pientä kirjoittelua.

Aikaisemmin käsittämättömästi tuntemattomaksi jäänyt ranskalainen koomikko Jacques Tati iski saman tien ytimeen. Ei ihme, että Toriäijä on (muistaakseni) niitä itselleen hamstrannut. Enoni on toista maata (Mon oncle, 1959) on kerrassaan hieno teos.

Mon oncle sijoittuu "lähitulevaisuuteen" (tai ehkä Uuteen Ranskaan), jossa maailma on jakautunut automatisoituneen modernistiseen, rationaaliseen maailmaan — autot kulkevat viivasuorasti jonottaen, kaikkialla on laatikkomaista arkkitehtuuria, päähenkilön herra Hulotin (Tati) siskon mies — muovitehtailija — asuu perheineen huippumodernissa kodissa, jossa kaikki on automatisoitu ja puutarha viivasuoran laatoitettu "taideteos". Kulutuskapitalismi on kuin suoraan Jenkeistä. Vastapainona tälle on Vanha Ranska, Hulotin kotiseutu, joka on suorastaan liioitellun romantisoitu pienine puoteineen, nukkavieruine taloineen, jättömaineen ja huolettomine asukkaineen. Modernisaation ja teknologiavillityksen kritiikkiä, siis. Puhumattakaan modernistisille mööpeleille naureskelusta — joista moni taitaisi olla kuuminta retrokamaa nykyään.

Elokuvan komiikka on pitkälle visuaalista, muttei kovinkaan ruumiillista — Tatin huumori on tuttua mykkäelokuvista. Paljon perustetaan vitsiä myös Uuden Ranskan teknologiaihmeille ja muovitehtailijan pikkuporvarillisuudelle naureskeluun. Hyvinhän se toimii, tematiikka on vain hieman vanhentunut — esimerkiksi unelma äärimmäisyyksiin modernisoidusta keittiöstä ei kai koskaan toteutunut edes Yhdysvalloissa niin naurettavan pitkälle kuin 1950-luvun lehdistössä uhkailtiin. Lempeän hidastempoinen ja dialogisesti minimaalinen elokuva huvittaa hyvin ranskalaiseen tapaan, eikä joidenkin klassikkokomedioiden tapaan Mon onclea tarvitse kahlata läpi vaivaannuttavana elokuvahistoriallisena pakkokatseluna.

...

Elokuvat jääköön hetkiseksi — ja suunta yhdeksi yöksi metsän siimekseen. Jos vaikka lukisi laiturin nokassa vähän Jane Austenia. Ei ihme, että Pride and Prejudice eteni niin hitaasti englanniksi — kyseessä ei tainnutkaan olla keskiluokkaisen brittiluokan kielen kiemurat — Austen aloittaa ainakin kyseisen kirjan elämääkin hitaammin. Hämmentävää muuten, miten 1800-luvun keski/yläluokan kohteliaisuusrituaalit ja tönkkösuolaisuus toistuu aina Austenin Englannista Setä Fjodorin (Dostojevskin) Siperiaan.

.:Manderlay:.

Ennakko-odotukset kaunaisen nerokkaan tanskalaisohjaajan Lars von Trierin USA — Land of Opportunities-trilogian toisesta osasta, Manderlaysta olivat ristiriitaiset. Ensimmäinen osa Dogville on valioyksilö ja erinomaisesti onnistunut kokeellinen elokuva. Kakkososalla on siis kaikki reseptin ainesosat epäonnistumiseen, latteaan toisintoon.

Jutun jujuhan siis on lavastuksen pohjautuminen pelkkään mielikuvitukseen — elokuvat näytellään pimeässä hallissa, jossa ainoastaan lattia on valaistu — lavasteet ovat minimaaliset ja usein ainoastaan lattiaan kirjoitettuja tekstejä ja ääriviivoja. Jotkut kutsuisivat tätä Bertolt Brechtin hengessä tehdyksi muistutukseksi siitä, että ympäristö on keinotekoinen — sitäpaitsi näin katsoja keskittyy tarinaan ja henkilöihin, eikä lavasteiden kustavilaishuonekalujen ihailuun. Elokuvassa von Trier käyttää keinoa niin, että näyttelijät availevat näkymättömät ovet äänitehosteiden kera — ainakin Manderlay käyttää lisäksi pariin otteeseen valoefektejä luonnehtimaan lintujen lentoa, pilvien liikettä ja hiekkamyrskyä.

Samankaltaisista puitteista huolimatta Manderlay poikkeaa edeltäjästään. Dogvilleä parhaassa roolissaan Gracena tähdittänyt Nicole Kidman on pistetty kierrätykseen ja tilalle otettu punatukka Bryce Dallas Howard, joka ei ole mitenkään huono valinta — melkoisen erilainen vain kuin Kidmanin Grace. Puuvillatila Manderlay ei muodostu samanlaiseksi tuttuuden maisemaksi kuin Dogvillen maahan piirretty pikkukaupunki. Manderlay on sanomassaan suoraan poliittinen (joskin pintaa syvemmältä kiemuraisemmin), kun Dogville oli ennemminkin yleisinhimillinen kertomus.

Grace oli Dogvillessä uhri, mutta Manderlayssä hän saapuu isänsä gangsterilauman nokkanaisena puuvillatilalle, jossa orjuus on jatkunut laittomasti jo 70 vuotta sisällissodasta. Valkoinen perhe matriarkkoineen (Lauren Bacall!) hallitsee nippua orjia. Grace pistää tilanteen uusiksi ja yrittää opettaa niin orjia kuin isäntiäkin uuteen amerikkalaiseen vapauden ideaaliin. Tosin gangsterien konepistoolien voimalla. Von Trierin pointin voi eittämättä tulkita monellakin tapaa (ja niin pitääkin), mutta suorin viittaus ankaralta Yhdysvaltain ulkopolitiikan kriitikolta (joka lentopelossaan ei kykene maassa edes käymään) on kai viittaus yritykseen viedä pyssyn piipusta kasvavaa demokratiaa ja vapautta niin sanottuun kolmanteen maailmaan. Tosin Gracen motiivit ovat kai lähtökohtaisesti oikeamieliset, hänhän vastustaa sortoa sydämestään ja vihasta kyynisen nihilististä gangsteri-isäänsä kohtaan.

Manderlay ei ehkä ole ihan yhtä vaikuttava kokemus kuin Dogville uutuudenihastuksessaan aikoinaan oli, mutta korkealle sekin ponnistaa — eittämättä osaksi siksi, että "brechtiläinen" jippo toimii edelleen. Tarinaa seuraa kuin teatteria, von Trier painottaa tätä hoitamalla kuvausta käsivaralla — lähelle näyttelijöitä tunkevat kamerat sysäävät katsojan dialogin vangiksi. Manderlay luottaa muutenkin melko paljon pelkkään puheeseen ja Dogvillestä poiketen elokuvassa ei ole kuin muutama "toimintaan" pohjaava kohtaus. John Hurtin läpi elokuvan selostava kertojanääni menee jossain vaiheessa jopa liian pitkiin puheisiin.

Sen verran viihdyttävä elokuva Manderlay on, että kolmannen osan samaan temppuun pohjautuva toteuttaminen ei haittaisi lainkaan. Valitettavaa vain, että viimeisestä trilogiankappaleesta ei ole tietoa, Wasington[sic] kun on määräämättömän ajan ollut hyllytettynä ja ohjaaja vakavan depression kourissa. Täytyy toivoa pikaista paranemista Larsille.

.:Ihminen ilmestyy holoseeniin:.

Sveitsiläisen Max Frischin Ihminen ilmestyy holoseeniin (Der Mensch erscheint im Holozän [1979]) takakansi puhuu "herra Geiseristä, joka jää lähestyvän luonnonkatastrofin vuoksi päiväkausiksi loukkuun asuntoonsa", mutta tämä ei kyllä mielestäni pidä ollenkaan paikkaansa. Ei kirja ole mikään kertomus ilmastonmuutoksesta ja valistuksen panttivangiksi ottaman ihmisen voimattomuudesta.

"Tietenkin myös televisio pimenee. Ei aavistustakaan, mitä maailmalla tapahtuu. Viimeiset tiedot, jotka herra Geiser on vielä kuullut, ovat olleet huonoja uutisia, niin kuin yleensäkin, attentaatista työttömyyteen; silloin tällöin joku ministeri on eronnut, mutta toivoa siitä, että tänään uutiset olisivat hyviä, ei oikeastaan ole; siitä huolimatta on rauhoittavaa, jos saa päivästä toiseen tietoa, että maailma menee eteenpäin."

Herra Geiser jää toki vangiksi taloonsa pienessä alppikylässä päiväkausien sateiden valuessa taivaalta ja kylätien sorruttua. Pelätessään päälle romahtavaa vuorenrinnettä herra Geiser aloittaa summittaisen tiedonmetsästyksensä — ensin hän kirjoittaa tietosanakirjoista poimimiaan satunnaisia sitaatteja pienille paperilapuille, sitten siirtyy saksimaan kokonaisia artikkeleita irti ja liimailemaan niitä seiniin. Frisch pippuroi kirjan sivut näillä "leikkeillä". Herra Geiseriä kiinnostaa kovasti etenkin Alppien muodostuminen poimuttumisineen ja pitkine geologisine ajanjaksoineen. Ei ihme, kyläähän uhkaa alati sortumisvaarassa oleva kivimassa vuoriston pystysuorilta seinämiltä. Ehkä takakannen tekstin ja jälkisanat kirjoittanut Kari Hukkila sotkee epämääräiset puheet "Milanoon yltäneistä jäätiköistä" ja sulamisvesien uurteista nykypuheeseen uhkaavasta ilmastonmuutoksesta, mutta herra Geiserillä tämä viittaa pidempiin ajanjaksoihin, kaukaisiin jääkausiin. Ihminen, nykyihmisen nopean kulttuurikehityksen mielessä, ilmestyy vasta holoseenissa, aikakaudella jälkeen viimeisimmän jääkauden. Ihmisiä ennen eläneet , jo kadonneet dinosaurukset — itsepäinen tulisalamanteri kylpyammeessa — päätyvät samaan summittaiseen seinille liimattuun kokoelmaan.

Herra Geiser on kuitenkin oikeastaan mielensä vanki — kirja sirpaloituu edetessään, kun päähenkilön hitaasti etenevä dementia etenee. Asiat liittyvät enää summittain toisiinsa, herra Geiser ei tiedä miksi hänellä on hattu päässä ja miksi hän haki hohtimet kellarista. Minestronekeitto happanee pataan, seinien täyttyessä lappusista. Herra Geiser paistaa kissansa takassa, mutta ei syö sitä, koska Kitty-raukassa on läskiä. Lopulta, muistin hajotessa jo kokonaan, päähenkilö ymmärtää, että ihminen pysyy yksilönä aina uutena tulokkaana, eikä kiviäkään kiinnosta niiden ihmisten antamat nimet. Alppien geologia on yhtä tarpeetonta kuin aamupäivän pirisevän puhelimen monotoninen räminä.

.:Pakkokatselua:.

Taannoinen Katariina Lillqvistin nukkeanimaatiosta Uralin perhonen noussut kohu saavuttaa kenties absurdin päätöspisteensä nyt, kun oikeuskansleri vastasi yhden katsojan tekemään valitukseen (ts. hylkäsi valituksen sen esittämisestä Ylellä).

"Apulaisoikeuskanslerin sijainen Risto Hiekkataipale perustelee päätöstään sillä, että yleisradioyhtiön yksittäiset ohjelmat tai sarjat voivat olla hyvinkin sellaisia, että ne eivät vastaa jonkin yleisöryhmän vakaumusta, käsityksiä tai mieltymyksiä hyvästä ohjelmatarjonnasta.

Hiekkataipale muistuttaa, että Yle lähettää lakisääteisesti hartausohjelmia, jotka nekin loukkaavat joidenkin katsojien vakaumusta tai käsityksiä. Hän toteaakin, että kaikkia ohjelmia ei ole pakko katsoa.", kirjoittaa kulttuurisivuillaan Helsingin sanomat (5.7.2008).

Viimeinen lause tiivistää television katselun yleisen lain ja ohjenuoran.

.:No Country for Old Men:.

No Country for Old Men (2007) on julman kaunis elokuva. Eteläisen Yhdysvaltain aavikoituneilla rajamailla 1980-luvulla tapahtuviin käänteisiin on ahdettu meksikolaiset huumekauppiaat, Vietnamin veteraani, sosiopaatti palkkatappaja mustissa, vanheneva sheriffi. Käytännössä siis kaikki elementit, mitä vanhoihin spaghetti-westerneihin laitettiin mahtumaan muinaisina aikoina — No Country for Old Men vaihtaa vain hevoset maastoautoihin ja pickuppeihin, intiaanien kulta-aarteen kolumbialaiseen kokaiiniin. Noin soveltaen siis.

Coenin veljekset ovat rutikuivalla aavikkokuvauksellaan, hienolla värimaailmallaan ja äärimmäisen lakonisella äänimaisemallaan tavoittaneet jotain maagisen lännen kuvauksesta, joka tosiaan taitaa viimeksi olla onnistunut (Espanjassa kuvatuissa) italo-westerneissä. Samaan tapaan kuin näissä, elokuva tuntuu sijoittuvan paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa — Texas ei ole elossa, siellä ei varsinaisesti tapahdu tarinan ulkopuolella mitään. Virkavalta ei lähde kasoittain ruumiita jälkeensä jättävän tappajan jäljille. Mihinkään ei ole kiire.

No Country for Old Menissä on tunnelmallisesti jotain sellaista, mitä Quentin Tarantino olisi voinut epätoivoisesti yrittää tavoitellessaan menneitä, mutta epäonnistuisi katkerasti. Tai ehkä mieleen nousee Sam Peckinpah — kun kovat sänkiset miehet ottavat erää hyvin hitaaseen tahtiin hehkuvan kuumassa lännessä, juurissa täytyy olla jotain samaa. Ainekset ylihypetettyyn roskaan ovat koossa, mutta No Country for Old Men väistää jostain syystä tämän sudenkuopan kokonaan.

En itse oikein ymmärtänyt mitä elokuvaa niin kovasti rakentavaa Tommy Lee Jonesin esittämän vanhan sheriffin ongelmissa varsinaisesti on. Toisaalta sitoohan se elokuvan otsikkoonsa — kadonneen menneisyyden haikailu, uhkaava tulevaisuus ja palkkatappajan kiukku elämänsä hukanneisiin pehmeävatsaisiin vanhempiin miehiin. Keskeisimmässä roolissa on kuitenkin kaappimainen Javier Bardem, esittämässä kylmää palkkatappajaa — Cowboy-saappaat, paineilmateurastuspyssy, mustat vaatteet — elokuvien jäätävimpiä antagonisteja.

No Country for Old Men on ennen kaikkea tunnelmalle ja todelliselle hermojenraastolle rakentuva, huolella tehty (ja ikävällä tavalla kouriintuntuvan verinen) trilleri. Roiskeesta huolimatta päälletunkeva vaikutelma on lopulta hieman yllättävästi rauhallinen, hieman apaattinen surumielisyys, ehkä tyylikkäästi minimiin jätetyn taustamusiikin puutteen vuoksi, ja siksi, etteivät tapahtumallisetkaan kohtaukset ole kovinkaan toiminnallisia.

Melko ajattomaksi tehtynä No Country for Old Menin voisi kuvitella löytyvän elokuvakaanonista vielä parin vuosikymmenen päästä, seikan mitä ei voi todellakaan sanoa kovinkaan monesta nykyelokuvasta.

.:Intellektuelleista:.

Kuten Helsingin sanomat tänään kirjoittikin (sinänsä olen siis myöhässä), brittilehti Prospect Magazine julisti siis tämän vuoden kattauksen nettiäänestetyistä aikamme (elossa olevista) intellektuelleista. Internet oli järjestänyt lehdelle yllätyksen — Turkissa suurimmat päivälehdet olivat agitoineet äänestyksestä, ja turkkilaiset rientäneet kilvan virtuaaliuurnille. Tuloksena äänestyksen kärkeen nousi Fethullah Gülen, suufi-ajattelija ja islamilainen uskonoppinut, oikeuden eteenkin hiljattain joutuneen AK-puolueen vaikutusvaltainen tukija. Lisäksi ensimmäinen "länsimainen" intellektuelli, vuoden 2005 kilvan voittaja, Noam Chomsky löytyy vasta sijalta 11.

Sinänsä odottamaton tulos (joskin nettiäänestykset nyt ovat mitä ovat — tältäkin listalta löytyy korkeilta sijoilta sellaisiakin "suuria" ajattelijoita kuin ilmastonmuutoskriitikko Bjørn Lomborg, jota on vaikea kuvitella kenenkään äänestävän kuin yhden asian puolesta) — rastitellessani omat ajattelijat äänestyskuponkiin, rehellisesti niiden parista joista olin joskus edes kuullut, oletin jotenkin, että samat vanhat länsimaiset (etenkin amerikkalaiset) naamat nousisivat listan kärkeen alta aikayksikön. Etenkin New York Timesiin ja muihin itärannikkolaisiin kirjoittavat olivat nimittäin varsin muhkeasti edustettuina esivalitussa valintalistassa.

Oma jokerivaihtoehtoni Arundhati Roy ei näköjään mahtunut mukaan, eikä Prospect ikävästi näytä julkaisevan listoja äänestäjien sisäänkirjoittamista villeistä korteista.

.:Ylihuomenna:.

On vaikeaa kuvitella elokuvaa, joka täyttäisi paremmin kaikki genrensä kuluneet latteudet niin hyvin kuin The Day after Tomorrow — tuhannen päreiksi hajoavat kansalliset symbolit (jos jossain ei kannattaisi katastrofin sattuessa olla, se on Vapauden patsaalla), väsynyt teinirakkauskertomus ("lämmitän sinua vartalollani, Sam"), laatikkoleukainen Yhdysvaltain presidentti (ja haikaileva viimeinen katse Oval Officeen) ja piittaamaton varapresidentti (joka ei usko katastrofiin vaikka taivaalta sataisi jääkarhuja). Mukana muutama britti ja Jake Gyllenhaalin nörtti, tummaihoinen kaveri. Vähintään kuusi oikein ja lisänumerot. Aivan liian paksuksi elokuva osoittautuu viimeistään siinä vaiheessa, kun New Yorkin eläintarhasta paenneet sudet (niin ennalta arvattavasti, että puhutaan jo katsojan aliarvioimisesta) ahdistelevat protagonisteja venäläisessä tankkerilaivassa.

Tartuin tähän Roland Emmerichin elokuvaan oikeastaan vain, koska minulla oli (keskittymiskyvyttömän) tylsää ja koska katastrofielokuvat tuntuvat ainakin tietyn filosofinipun mukaan kertovan jotain ne tehneestä yhteiskunnasta. Ja niinhän ne kertovat.

Emmerich on varmaan ihan oikeamielisin motiivein liikkeellä elokuvansa kanssa — ilmastonmuutoksesta huolissaan ja sen sellaista. Aikajanaa on tietenkin viihteen nimissä hieman supistettu, ja niinpä maapalloa uhkaavasta hitaan hiipivästä ongelmasta on tehty enemmän kuin vähän liioiteltu skenaario valtavista hyökyaalloista ja sadan asteen pakkasista. Lainatakseni Zygmunt Baumanin Liquid Fearia, elokuva noudattelee niin uskollisesti "Titanic-syndroomaa", ettei ole tosikaan — "...is the horror of falling through the 'wafer-thin crust' of civilization into that nothingness stripped of the 'elementary staples of organized, civilized life' ('civilized' precisely because 'organized' — routine, predictable, balancing the signposting with the behavioural repertoire)." Ehkä The Day of Tomorrow puhutteleekin lopulta parhaiten amerikkalaisia (ja muita kulttuuripiirin uskollisia), säikyttelee heitä toimimaan, tekemään edes vähän ja tukemaan ilmastopoliittisia päätöksiä — paremmin kuin epämiellyttävissä totuuksissa hissillä nousevat Al Goret?

Tai sitten banaalit maailmantuhot, johon valkokankaalla on totuttu etäännyttävät entistä kauemmas alitajuntaisista onnettomuuden ja epävarmuuden pelosta. Käärivät kuolemanpelon mahtipontiseen musiikkiin ja näyttävään tietokonegrafiikkaan, epärealistisiin skenaarioihin. Niin, ettei niihin tarvitse enää uskoa. Ja se onkin helppoa maassa, jossa eräätkin — jotka ovat jo vakaasti päättäneet ettei ilmastonmuutokseen tarvitse "uskoa", tai ainakaan se ei ole ihmisen aiheuttama — ovat sitä mieltä, että merenpinnan nousu voidaan helposti estää merivalleilla, "sea walls" ("What if Al Qaeda blew up the levees? Would New Orleans been safer that way?", kuten Neil Young laulaa).

Hienointa The Day after Tomorrowissa on muuten se liikuttava seikka, että maahanmuuttovirrat kääntyvät onnettomuuden takia Yhdysvaltain-Meksikon rajalla. Suomessa tämä ei taida kiinnostaa, sillä koko maa näyttää jäävän elokuvassa paksun umpijään alle.

IMDB:n trivian mukaan ohjaaja maksoi elokuvan "hiilineutraaliksi" omasta taskustaan, antamalla rahaa puiden istutukseen ja uusiutuviin energianlähteisiin. Hyvä niin. Enemmän silti olisi säästynyt, kun koko elokuva olisi jätetty tekemättä.

.:Naistenmiehiä ja natseja:.

Vähemmän aikaa kirjoitella blogia näinä päivinä. Tai sitten vain huonosti aikaa. Johtuiko jalkapallosta — ehkei, mutta luojan kiitos kisat ovat ohi, eikä tarvitse enää katsoa pätkääkään urheilua. Pekingin kisatkin voisi suosiolla jättää väliin (ei sillä, että olisin koskaan olympialaisia erityisemmin katsonutkaan), ehkä kisaboikotin voi toteuttaa kieltäytymällä kuulemasta koko tapahtumasta mitään?

...

Käsittämättömyyden huippu blogirintamalla saavutettiin kai, kun niljakkaasta blogipersoona Teppo M.:stä (jonka blogin punainen lanka on vetoprojekti sadasta naisesta sängyssä vuoden aikana — tarpeetonta linkatakaan) uhataan tehdä elokuva. Herran jumala sentään, voiko vastenmielisempää saati typerämpää ideaa keitellä kokoon — siihen ei uskoisi pystyvän edes Markus Selinin. Ei siis riitä, että tuotos painetaan paperille, se pitää vielä filmatakin. Blogikirjat sentään yleensä uppoavat jonnekin kirjatorin syviin alennuslaatikkovesiin. Blogit blogeina, mutta totta puhuakseni julkisuuden vatvottaviksi ponnahtaneet blogit ovat yleensä sellaista saastaa, ettei paremmasta väliä.

...

Kirjastossa kirjojen päältä löytyi monikansallista (myös niljakasta) Stormfront-DavidDuke-natsipropagandaa. Tuhosin ne.

...

Liityin myös viimeinkin Amnesty Internationalin pikavetoomusverkostoon. Kyllähän sitä muutaman kirjeen jaksaa kuukaudessa raapustaa, oletan. Täytyy vain toivoa, että mikroskooppisen pienien tekojen kasautuessa jonoiksi jotain tapahtuu ehkä jossain, edes vähäsen.