Eilen katseluun päätyi Luchino Viscontin Death in Venice (1971), joka jäi kesken eräänä liian aikaisin herättynä aamuyönä - elokuva sopikin lopulta paljon paremmin myöhäiseen yöhön kuin jumittuneeseen aamuun. Unenomainen elokuva. En ole lukenut Thomas Mannin alkuperäisteosta, mutta ainakin Viscontin ohjaus kykeni tavoittamaan mystisen leijailutunnelman.
Venetsia toimii elokuvalle ainoastaan etäisenä kulissina. Katsoja näkee kyllä San Marcon basilikan, kiemuraiset kanavien katkomat kanaalirakennelmat renessanssirakennuksien täplittämänä ja mielipuolisia gondoleja, mutta vahvimmaksi ympäristöksi muodostuu lopulta Grand Hotelin ylevän kansainvälisen porvariskulttuurin miljöö, kukkineen, notkuvine pöytineen ja tärkättyine frakinkauluksineen (ja massiivisine naisten hattuineen). Sellaiset, jotka odottavat (turistisesti) kaupunkielokuvaa (Loma Roomassa-tyyppistä) pettyvät.
Death in Venice kertoo noin tarinallisesti lomalle tulevasta säveltäjästä, professori Gustav Aschenbachista, jonka luonteessa näyttelijä (Dirk Bogarde) kuulemma tavoitteli Gustav Mahlerin persoonaa. Vanheneva, rautaisen moraalin ja askeesin omaksunut säveltäjä ihastuu tuskaisasti puolalaisen yläluokkasuvun teini-ikäiseen enkelipoikaan Tadzioon. Poika ainakin näennäisesti vaikuttaa flirttailevan takaisin, ja säveltäjä joutuu painimaan kielletyn obsessionsa kanssa - seikka jonka hän tulkitsee itselleen kauneuden idealisaation kautta. Samalla aasialainen kolera muuttaa Venetsian kaupungin kiillotetusta turistikaupungista ruttoon kuolevaksi tunkioksi, suhteessa Aschenbachin mielen tasapainoon. Päässään hän käy uudestaan raivoisia väittelyitä demonisen ystävänsä Alfredin kanssa, jonka sijoittumista Gustavin elämään ei katsojalle turhaan selvitetä.
Hieno aikakausikuva fin-de-sieclen ajan porvarikosmopoliittien maailmasta. Kiinnostaisi ehkä kaivaa kirjakin vilkaistavaksi.
Venetsia toimii elokuvalle ainoastaan etäisenä kulissina. Katsoja näkee kyllä San Marcon basilikan, kiemuraiset kanavien katkomat kanaalirakennelmat renessanssirakennuksien täplittämänä ja mielipuolisia gondoleja, mutta vahvimmaksi ympäristöksi muodostuu lopulta Grand Hotelin ylevän kansainvälisen porvariskulttuurin miljöö, kukkineen, notkuvine pöytineen ja tärkättyine frakinkauluksineen (ja massiivisine naisten hattuineen). Sellaiset, jotka odottavat (turistisesti) kaupunkielokuvaa (Loma Roomassa-tyyppistä) pettyvät.
Death in Venice kertoo noin tarinallisesti lomalle tulevasta säveltäjästä, professori Gustav Aschenbachista, jonka luonteessa näyttelijä (Dirk Bogarde) kuulemma tavoitteli Gustav Mahlerin persoonaa. Vanheneva, rautaisen moraalin ja askeesin omaksunut säveltäjä ihastuu tuskaisasti puolalaisen yläluokkasuvun teini-ikäiseen enkelipoikaan Tadzioon. Poika ainakin näennäisesti vaikuttaa flirttailevan takaisin, ja säveltäjä joutuu painimaan kielletyn obsessionsa kanssa - seikka jonka hän tulkitsee itselleen kauneuden idealisaation kautta. Samalla aasialainen kolera muuttaa Venetsian kaupungin kiillotetusta turistikaupungista ruttoon kuolevaksi tunkioksi, suhteessa Aschenbachin mielen tasapainoon. Päässään hän käy uudestaan raivoisia väittelyitä demonisen ystävänsä Alfredin kanssa, jonka sijoittumista Gustavin elämään ei katsojalle turhaan selvitetä.
Hieno aikakausikuva fin-de-sieclen ajan porvarikosmopoliittien maailmasta. Kiinnostaisi ehkä kaivaa kirjakin vilkaistavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti