.:Radio Karachi:.

Osoittanee jotain politiikanteon eroista, että torstaina salamurhattu Benazir Bhutto testamenttasi Pakistanin PPP-puolueen vallan 19-vuotiaalle pojalleen Bilawal Bhuttolle, joka opiskelee Oxfordissa. Tosin edeltä väistyi Bhutton leski Zardari. Länsimaissa oltaisiin kai haikailtu puoluekokousta paikalle, mutta käytännöt ovat muualla erilaisia - ehkä mitään puoluekokouksien kaltaisia ei Pakistanissa edes voisi järjestää. Uutiset ovat onnettomuudessaan ja tulehtuneisuudessaan mielenkiintoisia, mutta tietty perustietämys tulkita Pakistanin politiikasta yleensä mitään puuttuu — sellaisia tietämyksen työkaluja ei näköjään muutamalla poliittisen historian peruskurssilla saada. Tähän kiinnitti jo huomiota lukiessaan Royn The God of Small Thingsiä (kaunokirjallisuus todellisuuden testilaboratoriona, eittämättä) ja todetessaan Intian poliittisen kentän olevan kerta kaikkiaan käsittämätön tavanomaiseen länsimaiseen puoluejakoon tottuneelle.

Koko Pakistan ylipäätään on melkoinen ongelmakehys länsimaiselle politiikalle, etenkin amerikkalaiselle missiolle — George W. Bush saa loikkia melkoisia aitoja säilyttääkseen tukensa uskottavuuden Pervez Musharafille. Mitä ilmeisemmin painavat tuomitsemiset ovat sovitusti sallittuja, mutta terrorismin vastaisessa sodassa likaisetkin keinot sallitaan hiljaisesti. Näitä esimerkkejä tietenkin on useita, eikä Pakistan edes ole pahimmasta päästä — on jokseenkin ristiriitaista, että Uzbekistanin tapaiset valtiot keräävät U.S. Department of Staten maailman tilaa analysoivilla ihmisoikeussivustoilla pitkän listan rikkeitä, mutta silti säilyttävät asemansa liittolaisvaltioina, koska ovat yksinkertaisesti hyödyllisiä. Senhän ovat havainneet jo lukemattomat kirjoittajat. Ei ihme, että muslimivaltioissa monet kokevat länsimaat ja etenkin Yhdysvallat kaksinaisen politiikan pelaajina — siitä yksinkertaisesta syystä, että se vain sattuu olemaan niin kovin totta. Tähän ne, jotka suomalaisessa mediassa syyttelevät reaktionistista anti-amerikkalaisuutta eivät tunnu ottavan sen pidemmälti kantaa. Ja ymmärrettäväähän se, sehän osoittaisi yleensäkin tapahtumien, "hyvien" ja "pahojen" määrittelyn monimutkaisuuden kaikessa vaikeudessaan.

.:Faunin sokkelo:.

Pan's Labyrinthistä (El Laberinto del Fauno, 2006) oli kuullut lähinnä hyvää, kauan kieltämättä kului saada se katseluun — etenkin kuin ei ymmärtänyt käydä katsomassa sitä syksyllä Kinokoplassa. Ja ei arvostus kauas maalistaan osunutkaan, Guillermo del Toron fantasian, painajaisen ja reaalimaailman pahuuden sekoitus oli kieltämättä varsin vaikuttava luomus — voin kuvitella kuinka pahasti amerikkalaiset olisivat onnistuneet munaamaan koko hienon idean, jos olisivat elokuvan tehneet. Puhun tietenkin näkemättä, mutta del Toro on vielä kaiken lisäksi kovin epäilyttävä ohjaaja — vastaten näköjään aikaisemmassa tuotannossaan sellaisista elokuvataiteen merkkipaaluista kuin Hellboy ja Blade II. Huh. Jos olisin sen tiennyt, minua olisi ennen elokuvaa jännittänyt paljon enemmän mitä tuleman pitää.

Jossain määrin Pan's Labyrinth muistutti omituisuudessa satumaisuudessaan Tim Burtonin elokuvia. Osittain mieleen tuli vähän aikaa sitten nähty Terry Gilliamin Tideland.(etenkin siksi, että päähenkilön roolin vetävä Ivana Baquero on vähintäänkin yhtä hyvä kuin Tidelandin vastaava). Osien summa on kuitenkin tässä tapauksessa ehkä parempi kuin yleensä edellämainituilla. Pan's Labyrinth on aikuisten satu, sellainen joka oikeastaan heijastaa paremmin sitä, millaisia sadut oikeina kertomuksina ovat — ennen kuin Disneyn kaltaiset veikkoset stilisoivat ja typistivät ne lasten jutuiksi. Del Toro ei tähän sorru, vaan elokuvassa viljellään suorastaan groteskia väkivaltaa läpiammuttuine naamoineen, viillettyine poskineen ja muine hätkähdyttävine muotoineen. Satumaailmankin silmättömät pirulaiset ovat oikeasti todellisia teurastajia, eivätkä vain "kilttejä" pahiksia — vanhan ajan saduissa päähenkilöitä todella uhkaa sotkuinen ja onneton kuolema (tai vieläkin pahempi). Toisaalta, vaikka verinen elokuvahan se on, en silti väittäisi, että läträäminen menee missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi (paitsi ehkä ihan pikkuisen). Tuskin Capitán Vidal vähemmällä erottuisi viime aikojen valkokankaan kylmänjulmimpana arkkipahiksena.

Yhtymäkohdat Liisa Ihmemaassa-kertomukseen erottuvat myös, hieman nyrjähtänyt todellisuus ja sen sellainen (Liisa Ihmemaassa tosin on myös jo lähtökohtaisesti varsin outo juttu noin tarkemmin ajatellen). Ehkä sitä Pan's Labyrinth onkin, uuden ajan vääntynyt satu aikuisille — sen kaltaisille tarinoille on selvästi tilausta kaiken nykytuotannon keskellä, jossa lapsille räätälöidyt megaluokan elokuvat hyökyvät kuristavana aaltona yhä enemmän ketjuttuneihin massaelokuvateattereihin.

Joku Finnkinon elokuvamoguleista kommentoikin aikoinaan, että suuret massaelokuvat — sellaiset kuin Disneyn tuotanto, Harry Potterit ja vastaavat ovat lopulta ne, josta suuret rahat kääritään. Ja helppohan se on kuvitella — siinä missä opiskelija yskäisee kympin siihen lippuunsa silloin tällöin valkokankaan ääressä viihtyäkseen, keskiluokkainen perhe kahden lapsen kanssa mobilisoituessaan ei ainoastaan työnnä neljää kymppiä lippukassaan, vaan vetää myös voinmakuiset popcornit ja kolme litraa kolajuomaa päälle. Voi vain miettiä kumpaan asiakasryhmään kannattaa investoida. Noin kapitalistina.

Pan's Labyrinth on varmaan sellainen elokuva, joka ei enää toisella kertaa sykähdytä yhtä paljon kuin ensimmäisellä — fantasia, joka pohjaa visuaalisuuteen kuluu käytössä kovin nopeasti. Sinällään se on kuitenkin todistus siitä, että ei-amerikkalaisellakin kielialueella kyetään tekemään ulkoisesti mainstreamiin uppoavaa fantasiaelokuvaa, vaikka tätä nimenomaista ei nyt ehkä ihan sille normaaleimmalle kohdeyleisölle olekaan suunniteltu.

.:Monta vuotta Wuolijokea:.

Kirjahyllyssä melko tarkkaan vuoden päivät hautunut Erkki Tuomiojan Finlandia-palkittu Hella Wuolijoki-elämäkerta Häivähdys punaista tuli nyt siis viimeinkin luettua läpi.

Ja kateeksihan se käy — Tuomiojan pidemmän puoleisena harrastuksena kirjoittama mummonsa elämäkerta on kyllä ihan täyttä ammattilaishistoriaa ja varsin sujuvastikin kirjoitettu. Lähdemateriaaliakin piisaa ja herää vain kysymys (ja kateus) miten ihmeessä entinen ulkoministeri ehtii tekemään sen kaiken mitä saa aikaan. Kunnioitettavaa ajanhallintaa tai sitten yksinkertaisesti helkkarinmoinen työtahti ja etiikka.

Wuolijokikin on henkilönä varsin mielenkiintoinen, Häivähdys punaista valaisee erikoisella tavalla eurooppalaisen kulttuurillisen ja poliittisen intellektuellipiirien kosmopoliittista luonnetta ja vallankäytön erikoisia kiemuroita (joskin tässä tapauksessa lähinnä Suomen ja Baltian maiden mittakaavassa), jossa henkilökohtaisilla suhteilla näyttää pääsevän moneen mukaan. Jonkin verran teoksesta näkyy — kuten joku muukin taisi jossain lukemassani arvostelussa todeta — se, että se on kirjoitettu ehkä laajemmille, ei-suomalaisille lukijoille. Tämä on selvää ei ainoastaan siksi, että suomenkielinen painos on käännetty englanninkielisestä versiosta, vaan myös siitä, että suomalaista ajan historiaa käydään kenties hieman piinallisenkin yksinkertaisella tasolla läpi suhteellisen pitkästi — varsinkin kirjan alkupuolella.

Toinen hieman irtonaiseksi jäävä puoli on Wuolijoen siskoa ja kovan luokan kommunistia Salme Murrikia käsittelevät luvut. Vaikka tietenkin siskokset olivat yhteyksissä toisiinsa ja osittain kulkivat samoja polkujakin, jää brittiläinen kommunistitoimija hieman etäiseksi ja häntä käsittelevät luvut sivujuonteeksi. St. ei tainnutkaan lopulta tehdä suurtakaan vääryyttä kokonaisuudelle, kun (jos oikein muistan) kertoi vain hyppineensä luvut yli.

.:Taksikuski:.

Muistelin nähneeni jo Taksikuskin (1976) aikaisemminkin, mutta nyt läpikatsottuna luulen, että olen katsonut siitä vain osan.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä siitä varsinaisesti olisin — mestariteoksen asemaan nostettu Scorsesen ohjaus lataa kai ehkä vähän liikaakin ennakko-olettamuksia elokuvan hienoudesta. Scorsese on muuten jostain syystä melkoisen epätasainen ohjaaja. No, Taksikuski nyt kuitenkin on ihan hyvä elokuva, etenee juuri sopivalla tavalla, eikä ylly silmittömään väkivaltaan kuin aivan loppuhuipennuksessa — aihepiirin huomioonottaen olisi olettanut enemmänkin läträystä Bicklen hankkiessa kasapäin aseita laittomilta markkinoilta. Elokuvaa tuskin kannattaa turhan pitkästi puida, onhan siitä kirjoitettu rivikaupalla tekstiä muuallakin.

Hienoimman roolin kyllä silti vetää itse New York, sen elokuvassa alleviivatun törkyiset kujat ja levottomien kaupunginosien kaduilla riehuvat osat luovat hienon taustan tapahtumille. "I think someone should just take this city and just... just flush it down the fuckin' toilet." Niinpä niin. New York muistuttaa Taksikuskissa kovasti Wong Kar-Wain Fallen Angelsissa hehkuttamaani Hong Kongia. Mahtaakohan elokuvatutkimuksen saralla olla paljonkin tutkimusta, joka keskittyy nimenomaan kaupunkeihin elokuvien tapahtumapaikkoina? Kiinnostava tutkimuskohde, nimittäin.

(Tai sitten ei, mutta jostain syystä olen ollut tänään niin väsähtänyt, että blogitekstinkin kirjoittaminen järkeväksi tuntuu kovin hankalalta.)

.:Oder julekarl?:.

Jouluaatto yleensä meni paljon kivuttomammin kuin oletinkaan, syklisiä puheenaiheita oli vain kourallinen — sotajuttuja tuli kuunneltua muutama, mutta vaarini osaa kertoa niistä (monta vuosikymmentä vaietuista) hyvin kulttuurihistorian opiskelijan kiinnostukseen iskevällä tavalla. Maan tasalla, ja vailla sellaista itsenäisyyspäivälle tyypillistä sotarummutusta. Epäkronologisesti, mutta silti. Huumaa vain katoavan menneisyyden määrä.

Lahjojen jako on vastaavasti ehkä vähän ahdistavaa — mutta myönnän, että olin avoimesti iloinen varaparista punaraidallisille sormikkaille (Sormettomille? Miksi niitä nyt sanotaankaan.) ja paksusta punaisesta villakaulaliinasta (vain Dymo jäi puuttumaan). Ja kuinka pehmeitä paketteja olisi hieman yli kymmenen vuotta sitten vihannut.

Kaj Ilmosen Johan nyt on markkinat - kulutuksen sosiologista tarkastelua ei myöskään osunut kirjana kauas maalistaan. Lisää raskaita pakkoluettavia (pakko myönteisessä mielessä).

Ruma (mutta kieltämättä mahtipontisuudessaan päälleastuva) Pietarinkirkko on muuten televisioituna ja kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa kylpiessään poikkeuksellisen kammottava näky. Etenkin Berninin baldacchini.

.:Tavanomaisuus ja Toisto:.

Tunnustettava on, jaksoin Fedor-setää vain sivulle 57, ja vaihdoin Erkki Tuomiojan Häivähdykseen punaista. Erikoista lukea edellisjouluna lahjaksi saamaansa kirjaa vasta nyt, mutta niinhän se on — sellaiset jäävät usein hyllyyn seisomaan siihen asti "kunnes on aikaa" ja kovin harvoin sitten oikeastaan on. Ehkä kirjojen omistaminen on vain haitallista, ehkä kaikki pitäisi lainata ja lukea sakkojen pelossa heti.

Tänään Hyvinkäällä nysväämisen konkreettinen turhauttavuus alkoi jo tuntua toden teolla. Televisiosta ei tule mitään, kirjoja ei jaksa lukea montaa tuntia putkeen. Hajotan ilmapiiriä kuuntelemalla KOM-teatteria ja Šostakovitšin sotaisimpia. Nukun edelleen surkeasti. Huomenna kuitenkin päivää sentään jakavat sykliset, joka vuonna lähes identtisinä toistuvat joulutraditiot. Varautuva kirjoittaisi jo valmiiksi muutaman vuorosanalapun niihin yleisimpiin keskustelunaiheisiin.

Muutamat perinteet tosin näyttävät katkeavan — tänä vuonna eivät ole hankkineet joulukuusta. Parempi kai niin.

.:Lyhyesti Laineesta:.

Onhan se jo kauan sitten nähty ja todettu — mutta ei hetkeen — Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla on rankka ja pitkä elokuva (alkupuolella on tosin vaikea olla hyräilemättä mukana). Mutta on se myös hyvä, sopisi itsenäisyyspäivän ohjelmistoon paljon paremmin kuin ikuinen Tuntematon sotilas.

...

Luvattu hiljainen päivä tänään — hieman kirjojen tonkimista (ja tietynasteista päättämättömyyttä) ja Feistiä, Stina Nordenstamia. Keskimäärin aika rauhallista. Tosin ei tätä sisällä istumista ja eristäytymistä kovinkaan montaa päivää jaksaisi putkeen.

...

Loppuyön ajattelin lukea Dostojevskia. Todellinen tiiliskivi, juuri sopiva siis (tai, oikeastaan, täällä ei ollut hyllyssä mitään mukavampaakaan). Pitäisi kai tehdä henkilömuistiinpanoja, muuten ei kohta enää muista kuka oli kuka, kuten herran romaaneissa tyypillisesti.

.:Italo-varkaita:.

Eilinen Diabolik (1968) oli kaikessa campissaan varsin häkellyttävää tavaraa. Mestarivaras Diabolik (John Phillip Law) varastaa dollareita, kultaa ja smaragdeja kuin vettä vaan, eikä poliisi voi mitään. Lisäksi mestarivarkaalla on hyvin hämmentävä naurunhohotus. Kireitä nahka-asuja noin työmukavuuden takia suosivan Diabolikin partnerina toimii vetyperoksidiblondi Eva (Marisa Mell), jolla vastaavasti ei kerta kaikkiaan ole vaatteita, jotka ulottuisivat yli viittä senttiä nivusista alemmas — ei edes kylpytakkia. Paitsi repaleinen yöpaita, jonka tarkoituksena on toimia asusteena mafian kaapattua tytön. Onneksi Diabolik hoitaa.

Elokuvan (ranskalais-italialaista tuotantoa) oli selvästi tarkoitus ratsastaa James Bondien nostattamalla agenttielokuvahuumalla — pistämällä kaiken vielä hemmetin paljon pidemmälle. Enemmän rajua toimintaa, villeimpiä juonia, kylmäverisimpiä sankareita ja kurvikkaita naisia. Ohjaaja Mario Bava kyllä onnistuu tässä — elokuva on eittämättä rakenteeltaan kökköisin ja juoneltaan köykäisin camp-elokuva, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Esimerkiksi mafia-pomon koneen lattialuukku on jotain siihen vanhaan Batman-sarjaan verrannollista (johon kyllä mielessä yhdistää myös elokuvan dialogien luontevuuden).

Ja camphan tietenkään ei välttämättä ole ihan huono asia, katsoessa nimittäin hihitytti useaan kertaan. Esimerkiksi poliisin sulkiessa kaupungin yökerhot, näytetään pitkä shotti ihmeellisestä 1960-luvun scifi-tyyliin sisustetusta hippiluolassa, jossa vedetään jointteja ringissä — kameramies ei unohda käyttää pitkiä aikoja zoomaillessaan lattialla noin Rakkauden Vuosikymmenen yökerhojen tapaan lojuvien vain kukkiin pukeutuneiden neitokaisten vartaloita. Muutenkin lähes kaikki sisätilat on kalustettu hykerryttävän karseilla 1960-luvun värisillä modernistisilla mööpeleillä.

Lopussa Diabolik tosin vähän väsähtää ja katsoja kyllästyy — ohjaaja olisi voinut harkita parin kohtauksen jättämistä leikkaamon lattialle. Parasta elokuvassa oli tietenkin (melkoisen nykykorvaan tökkäävä) Ennio Morriconen soundtrack.

.:Kronooppien laulu:.

"Pikku kronooppi etsi ulko-oven avainta yöpöydältä, yöpöytää makuuhuoneesta, makuuhuonetta talosta, taloa kadun varrelta. Ja siihen kronooppi pysähtyi, sillä kadulle päästäkseen se tarvitsi avaimen."

Julio Cortázarin Tarinoita kronoopeista ja faameista osoittautuikin perin erinomaiseksi — etenkin neliosaisen teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa.

Ensimmäinen, nimeltään Ohjekirja antaa Cortázarin huumorintajulla neuvoja ihmisille arjen askareisiin —miten lauletaan, miten vedetään kello, miten noustaan portaita. Ohjeita kolmen kuuluisan maalauksen ymmärtämiseksi on suorastaan taidehistoriaa kohden tökittyä ivaa. Surrealistisia pieniä pätkiä, jotka kuitenkin säilyttävät sen kosketuksen "todellisuuteen" (Taas ilmestyy tuo kirottu...), että säilyvät silti oudon johdonmukaisina. Jotkut etsisivät kai tulkintojakin, ja kai niitä pinnan alla kuplii.

Cortázarin "fantastisen" puolen muodostavat kronoopit, toiviot ja faamit, nuo mystiset, mutta jostain syystä perin inhimilliset otukset. Tarkemmin ajatellen voisi väittää, että niissä ei ole mitään myyttistä, ainoastaan inhimillistä. Mitä nyt kronoopit kuvataan vihreiksi, piikikkäiksi, kosteiksi otuksiksi.

Ja lopuksi pitkähkö tarina sitaattina, ihan vain täytteeksi:

JULKISTEN PALVELUIDEN HUONOJA PUOLIA

Tästä näkee miten käy jos luottaa kronooppeihin. Heti kun kronooppi oli nimitetty radioliikenneosaston kansliapäälliköksi, se soitti San Martínin kadun kääntäjille ja käännätti heillä kaikki tekstit, ilmoitukset ja laulut romaniaksi, joka ei Argentiinassa ole kovin tavallinen kieli.

Kahdeksalta aamulla faamit availivat vastaanottimiaan halukkaina kuuntelemaan tiedotuksia samoin kuin Geniol- ja Kokin Ruokaöljy -mainoksia, joista viimemainittu on kaikkien mainosten ykkönen.

Ja niin ne kuuntelivatkin, mutta romaniaksi, eivätkä siksi ymmärtäneet muuta kuin tuotemerkit. Syvästi ällistyneet faamit ravistelivat vastaanottimiaan, mutta kaikki jatkui romaniaksi, jopa Tänä yönä onni suosii juopuvaa -tango, ja radioliikenneosaston puhelimessa työskentelevä neitokainen vastasi äänekkäisiin valituksiin romaniaksi, mikä osaltaan edisti helvetillistä sekasortoa.

Kun Korkein Hallitus sai kuulla tästä, se määräsi ammuttavaksi kronoopin, joka tällä tavoin tahrasi isänmaan perinteitä. Valitettavasti teloituskomppania muodostui asevelvollisuuttaan suorittavista kronooppialokkaista, jotka entisen kansliapäällikön sijaan tähtäsivät Plaza de Mayolle kokoontuneeseen väkijoukkoon, ja tarkasti tähtäsivätkin, sillä kuusi merivoimien upseeria ja yksi apteekkari saivat surmansa. Paikalle tuli faamikomppania, kronooppi teloitettiin asianmukaisesti, ja sen tilalle nimitettiin huomattava suuruus, joka oli kirjoittanut lukuisia kansanlauluja ja harmaata ainetta käsittelevän esseen. Tämä faami palautti radioliikenteeseen kansakunnan oman kielen, mutta faamit olivat menettäneet luottamuksensa radioon, eivätkä juuri availleet vastaanottimiansa. Faamit olivat luonnostaan pessimistejä, joten monet niistä olivat ostaneet romanian sana- ja oppikirjoja sekä kuningas Carolin ja rouva Lupescun elämäkertoja. Romania tuli muotiin Korkeimman Hallituksen vihasta huolimatta, ja kronoopin haudalla kävi salavihkaa valtuuskuntia, jotka tiputtivat haudalle kyyneliään sekä kortteja täynnä nimiä jotka tunnetaan Bukarestissa, tuossa postimerkkeilijöiden ja attentaattien kaupungissa.

Että sillä tavalla. Onkohan Jungner kronooppi vai faami? Joka tapauksessa, tänään voisi lukkiutua television ääreen ja katsoa Hannun elokuvaluennon viipaleista tutun Diabolikin — eurooppalaisen pulp-elokuvan.

.:Vapaiden lähtölaukaukset:.

Erinomaista, joulunpyhien yli kestävä huolestumisen tauottaminen alkoi tänään. Unirytmi on kohtuullisen sekaisin tosin, ja sitä sietää parannella. Mutta koska painosta ei vastattu tänään mitään (ei kerrassaan mitään, lyhyt "ok" tai "hyvä o" olisi kelvannut), eikä millekään enää huomenna oikein kerkeä ennen joulun ylitystä tekemään mitään, voi hetkeksi levähtää. Huomenna läpikäyn junailut ja menen pirunsaarimaiseen eristykseen Hyvinkäälle muutamaksi päiväksi. Siinä tuskin ehtii kirjoittamaan tuhatsivuista läpimurtoromaania, mutta ainakin kahlaamaan edellämainitusti muutaman elokuvan ja kirjan kannesta kanteen.

Tänään iltapäivän kääntyessä jo pimeäksi olin lähes varma, ettei mitään enää nousisi ja kävin maksamassa kaupunginkirjastossa pois gradukirjasakot (ja uudelleenlainaamassa) ja harjoittamassa satunnaislainailua - ja ainakin Julio Cortázarin Tarinoita kronoopeista ja faameista vaikuttaa jo tässä vaiheessa todelliselta helmeltä(*). Siitä ja muista sitten joskus myöhemmin, kun sen aika on.

Edelliseen merkintään ja BookCrossingiin viitaten, kävin vahvistamassa muutamia epäilyksiä ja katsomassa mitä Turun Tuomiokirkon joulukuusen juurella piilee. Vapautettuja kirjojahan siellä oli, mutta ymmärrettävästi mikään niteistä ei vaikuttanut mitenkään erityisen mielenkiintoiselta. Suurin osa vaikutti olevan Danielle Steeliä(**) - kuka ikinä onkaan - joka jotenkin kalskahtaa paksuine pokkareineen käsittämättömän tylsältä roskalta. Huonekaluliikkeiden hyllyjen täytteeltä. Sanottuna samaan tapaan kuin Ilkka Kanerva näytelmästä Tuntematon sotilas. Korjatkaa, jos esiymmärrykseni on harhainen. No, mutta, BookCrossauksesta, ymmärtäähän sen - kermat kuoritaan päältä nopeasti ja jäljelle jäävät vain happamat pohjasakat.


(*) - "Taas ilmestyy tuo kirottu sana: todellisuus... No niin, annetaan jo olla. Minun käsitykseni todellisuudesta on joka tapauksessa toinen."

(**) - Havaitsin kirjaston hyllyjä sivellessäni samanlaisen ilmiön muutaman muunkin kirjailijan kohdalla - kokonaisia metrejä vain yhden henkilön tuotoksia, samanlaisiin kirjankansiin käärittyinä. Aiheuttaa lähes automaattisen vastareaktion. Saattaa johtua arroganssista, tietenkin.

.:Kirjoja kaikkialla:.

Jäi kirjoittamatta päättämästäni Sławomir Mrożekin novellikokoelmasta Häät Atomilassa. Hyvä paketti. Kaikki tarinoista eivät ole ihan onnistuneita, mutta etenkin niminovelli menestyy, satiirin sosialistista järjestelmää ja sen teknologista utopismia voi vain ihailla - maalaiskulttuuri yhdistyy scifistiseen kerrontaan, jossa häissä selvitellään välejä ydinkärjillä ja lopulta koko juhlatalo hohkaa ulos säteilystä. Samanlainen onnistuminen on Alemmaksi - lähes harmsilainen absurdi kertomus matkasta, jolloin kolmas ja miksei toinenkin ulottuvuus häviää ja jälkelle jäävät vain puhtaat vaakataso (ja toiselle tarinan henkilöistä, jumalainen pystytaso).

Mrożek on oikeastaan yksi malliesimerkeistä siitä, miten kahlitseva hallinto ajaa yhteiskunnan kriitikot kirjallisuuden ja satiirin tielle, jossa täytyy kirjoittaa niin, ettei monitulkintaisuuden takia jäädä kiinni yhteiskunnalle nauramisesta. Mrożek tosin joutui emigroitumaankin jo 1963 ja kirjoittamaan länsi-Euroopasta.

...

Löysin myös ensimmäistä kertaa BookCrossing-kirjan, Proffan kellarin lehtitelineessä yksinäisen näköinen kirja osoittautui kansitarrojen perusteella vapautetuksi kirjaksi. Tarkalleen ottaen Susanna Tamaron ruotsinkielinen käännös Med huvudet bland molnen. Nide oli aloittanut taipaleensa Norasta, Västmanlandista Ruotsista ja vaeltanut Örebrön kautta Skellefteåhon ja sieltä Turkuun. Erikoisinta oikeastaan se, miten Cafe Siriukseen jätetty kirja oli päätynyt aikaisemmin Tuomiokirkon joulukuusen alle sateeseen.

Muistan joskus aikaisemmin liittyneeni yhteisöön, mutta projekti jäi keskeneräiseksi - pääasiassa siksi, etten koskaan löytänyt mitään kirjoja, enkä tullut niitä siten maailmalle pistäneeksikään. Sivustolla on näköjään nykyään pudotuspaikkojen lista, josta voi tarkkailla josko jonnekin olisi BookCrossattu jotakin. Turussakin useita paikkoja. Tamaron kirja ei vaikuta miltään suunnattoman kiinnostavalta opukselta, mutta löytökirjoja kai kahlaa helpommin, tai ainakin yrittää kahlata. Ja tuleepahan luettua jotain ruotsiksi.

Hieno idea joka tapauksessa. Varjopuolena noin mutu-tuntumalta vähän epäilyttää tosin, että ne paremmat kirjat jäävät matkan varrelle. Näin taisi käydä ainakin Helsingin sanomien muutama vuosi sitten yritetyn BookCrossing-kopion kohdalla, jossa kirjalaatikot olivat hyvin pian täynnä mitäänsanomatonta tauhkaa ja kaikki hyviltä vaikuttaneet kirjat pysyvästi kadonneet.

.:Lyhyesti:.

Nenään sattuu (arvailut iskevästä jouluflunssasta tuskin osuvat harhaan) ja unirytmi tuntuu edelleen olevan ihan kadoksissa (itseaiheutettu homma). Jos ei pitäisi herätä huomenna aikaisin, lukisin yön Mrozekia ja nukahtaisin sitten kun siltä tuntuisi - nyt ainoa keino on vain yrittää väkisin tavoittaa uni. Kunhan nyt kahden aikaan nukahtaisi.

Laihana lohtuna, löytönä, Helsingin sanomien sivuilta näyttää löytyvän hienot arkistot suoran huumorin klassikkosarjakuvaa Fingerporia.

.:Olkitäytteiset pyhimykset:.

Poimin tuossa joku aika sitten kirjaston hyllystä Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg) vain siksi, että Sebald mainitsee sen ohimennen On the Natural History of Destructionissa. Aikaisemmin nobel-Bölliltä on tullut luettua vain Punaiseen armeijakuntaan marginaalisesti liittyvä Katharina Blumin menetetty maine, joka oli ihan hyvä.

Enkeli oli vaiti jäi aikanaan julkaisematta sodanjälkeisen Saksan epävarmoissa oloissa ja näki päivänvalon vasta 1992, seitsemän vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Otavan painoksen loppuosaan liittyvä jälkipuhe pui aihetta yksityiskohtaisemminkin, mutta mikä tarkkaan ottaen kustantamolla käsikirjoituksessa mätti ei oikeastaan selviä. Osia tekstistä Böll kierrätti myöhäisemmässä tuotannossa ja teoksen kannet toteavatkin mahtipontisesti, että teos on avain Böllin myöhempään tuotantoon. Siitä en tiedä mitään, kun en ole kirjailijaan sen laajemmalti perehtynyt.

Kirja on kuitenkin lopulta aika miellyttävästi (noin suhteellisesti ymmärtäen) luettava kuvaus "Saksasta vuonna Nolla". Sodan raunioittamassa (mainitsemattomassa) Kölnissä henkilöpapereita väärentävä Hans taistelee eloonjäämisestään samalla kuin rakastuu hänet kattonsa alle ottavaan, surumielisen tyhjentyneeseen Reginaan. Böll kuvaa ihmiskohtaloita kaupungissa, jossa ihmiset ovat äärirajoillaan - ajettu köyhyyteen ja jokapäiväisen olemassaolon taisteluun. Sanankäyttäjänä Böll saa lukijansa nälkäiseksi, niin "realistisesti" puute sivuilta puskee.

Enkeli oli vaiti teemailee pitkälti myös syvästi katolisen Böllin uskontonäkemyksen varassa. Sivuilla kirjailija tekee Oikeasta Kirkosta kaksi kuvaa - toinen on laupias kappalainen, joka uhraa vähäisistä omistaan puutteenalaisille, toinen tilanteesta hyötyvä kirkon ylärakenteita edustava nimelliskristitty, jolle tärkeämpää on raha, valta ja omaisuuden kartuttaminen. Tässä suhteessa myös Regina ja Hans ovat katolisia ja uskovaisia, mutta maallisen elämän vaikeuden vesittämiä - sen Böll tuntuu kirjailijana suovan heille anteeksi.

Totesin joskus pitkästyneisyyttäni 1900-luvun jatkuvaa toisessa maailmansodassa vellomista kohtaan - aiheesta on naputettu kirjallisuutta varmaan enemmän kuin mistään yksittäisestä historiallisesta tapahtumasta. Böll sijoittuu tähän vähän kahtalaisesti - toisaalta aihe on kytköksissä maailmansodan traumaan, mutta kirjailijan edustama ns. Trümmerliteratur ei käsittele sotaa, vain sen kammottavia seurauksia. Kalkkipölyä ja sortuneita ulkoseiniä kirjasta ei tottavie puutukaan. Siinä mielessä sitä sopii verrata suomalaiseen ajan kirjallisuuteen, jossa ainakin näin kursiivisesti ajatellen kaikki tunnutaan liittävän tarkasti sotaan, ja harvemmin päädytään pasifistis-luonteiseen tappion ja tuhon karvauteen.

.:Lähestyvästä joulusta:.

Joulunaluksen pikkujoulusesonki rientoineen on viimeinkin takana ja muutaman (taitto)velvollisuuden täytettyään voi siirtyä seesteisempiin harrasteisiin - kuten lukemiseen, johon jää huonosti aikaa kun ei vain jaksa. Tässä muutama päivä sitten kommentoin varsin kitkerästikin eräässä keskustelussa joulua yleensä juhlana, mutta täytyy myöntää, että nyt houkuttavat kovasti ne muutamat tyhjäksi jäävät pyhäpäivät.

Hautautuminen kotipaikkakunnalle (saisi sataa vielä lunta), katsoa välistä jääneet elokuvat (ainakin Teeman syksyinen itä-blokki-scifi-sarja, joka on nyt jäänyt hyllyyn pölyttymään - ja Werckmeister Harmoniak). Kenties ottaa joku pidempi kaunokirja luvun alle, raivata vähän tilaa asiallisen lukemisen joukkoon. Kirjoittaa jotain kivaa tähän blogiin (näiden ikuisten ohimerkintöjen sijaan). Tosin, jos tuuri pitää, edessä on jostain kumman syystä tänä syksynä etäällä pysynyt flunssa.

.:Reportage:.

Pikkujoulut jyskyttävät päätä kuin sata pientä puuvasaraa ja muutama terästanko, mutta ainakin on lippu plakkarissa edelläkin mainitun Einstürzende Neubautenin keikalle joskus huhtikuussa. Yhtye on viimeksi kunnioittanut Suomea läsnäolollaan joskus 1980-luvun puolella, joten on syytä olla tyytyväinen.

Ja nyt jos nukkuisi hetkisen ja ajattelisi sitten päivää uudestaan. Toden totta, melkoiseen prässiin ihmiset itsensä laittavat.

.:Presidentinvaalit Valloissa:.

"Faith, Family, Freedom."

The New York Timesin magazineosion pitkä artikkeli Yhdysvaltain presidentinvaalien republikaaniehdokaskandidaatista (!) Mike Huckabeesta kääntää vatsaa hermostuksesta, joskin Huckabee tuskin oikeasti pääsee koskaan edes demokraattia vastaan (tämän hetkinen veikkaukseni on Rudy Giuliani vs. Hillary Clinton, mikä ei kyllä ole kovinkaan toivottava skaba, sillä Clinton jakaa mielipiteitä enemmän kuin aurajuusto konsanaan).

Huckabee on protestanttibaptisti, jonka suurin tuki tulee kristillisestä oikeistosta. Mies siteeraa Pat Buchanania (joka tosin kannattaa Giuliania) kerran jos toisenkin, uskoo absoluuttiseen Raamatun kirjaimellisuuteen, on kreationisti ja ihaili Jerry Falwellia. Lisäksi hän on joskus kuullut ulkopolitiikasta (lukenut kai lehdestä) ja pitää silti seuraavan presidentin haasteena ohjata Läntistä Sivistystä (tm) maailmanlaajuisessa konfliktissa radikaalia Islamia vastaan. Onneksi Huckabee on kuitenkin kirjoittanut kirjan uskon avulla tapahtuvasta laihdutuksesta (Quit Digging Your Grave With a Knife and Fork). Kuten lievästi ilkikuriseen sävyyn kirjoittavaa NYTin toimittajaa voisi mukailla, Huckabee selätti sylipainissa Saatanan, kalori kerrallaan.

Erikoisuudestaan noin suomalaisesta poliittisesta kulmauksesta katsottuna huolimatta Huckabee ei suinkaan edusta republikaaniehdokkaiden kummallisinta tapausta - sen palkinnon vie ehdottomasti Tom Tancredo, jonka mukaan mahdollisen uuden terroristi-iskun tapahtuessa Mekka pitää lanata ydinasein. Hyvin ovat asiat politiikassa maailman mahtavimmassa maassa.

.:Ei raportoitavaa:.

Vähän lattea päivä, kuten kaikki Turussa asuvat tietävät, sade jatkuu ties kuinka monetta päivää ja tunnelma on vähintäänkin kaukana talvisesta tai jouluisasta. Tällaiset ilmat masentavat jo olemassaolollaan. Lueskelen laiskasti Mrozekia (joka on osoittautunut ihan hyväksi) ja lasken katon betonivalussa olevia reikiä. Saahan sen illan näinkin kulumaan. Pää ei vain taida jaksaa tänään mitään enempää yritystä vaativaa.

.:Täytettynä:.

Kinokoplan viimeisin (ja tämän syksyn viimeinen), Terry Gilliamin Tideland (2005) jäi hieman sekavaksi kappaleeksi elokuvaa.

Kuolevien narkkarivanhempien tytär heitetään keskelle kultaista viljaa kasvavaa keski-länttä, jossa vaeltavat mitä eriskummallisemmat tapaukset - mehiläisten pistämä täyttäjänainen ja lobotomian kokenut epileptinen lapsenomainen mies. Tyttärellä itselläänkään ei noin konventionaalisesti ajatellen ole kaikki kotona, vaan elokuvan hahmoiksi muodostuvat myös mielikuvituksen kautta elävöitetyt nukkejen irtopäät.

Gilliamin elokuva on vinksahtanut ja joiltain osin varsin kuvottavakin. Tuttuja satuteemoja ja Monty Pythonmaista absurdismia vilautellaan, mutta kokonaisuus jää kovin sirpaleiseksi. Kieltämättä jotakin on onnistunut, kun katsoja ainakin pinnallisesti ahdistuu muutamassa kohtauksessa. Toisaalta, paljon on myös sellaista jonka voi arvata jo temaattisesti - tapahtumat eivät varsinaisesti tule kovinkaan suurina yllätyksinä. Juonta leimaa ennalta-arvattavuus ja aavistuksen kliseinen maku.

Mutta ei siinä mitään, visuaalisesti - etenkin kuvauksellisesti - taitava elokuva, jossa pääosan Jeliza-Rose (Jodelle Ferland) vetää melkoisen roolin etenkin noin lapsinäyttelijäksi. Gilliam on kunnostautunut urallaan varsin vaihtelevan tasoisilla elokuvilla, mutta Tidelandia on vaikea sanoa huonoksi tai hyväksi suoritteeksi. Jos olisi nähnyt sen Grimmin veljeksistä kertovan, flopiksi haukutun, elokuvan niin osaisi varmasti arvioida paremmin. Jos Gilliamin voittamaton klassikko on Fear and Loathing in Las Vegas, voi Tidelandinkin nähdä samanlaisena kuumeisen narkoottisena visiona vinksahtaneesta maailmasta, jossa sattuu outoja. Mutta lähellekään Fear and Loathingia ei tällä kertaa kyllä päästä. Gilliam on satukuvittaja, mutta kaikki palaset tuntuvat harvemmin loksahtavan kohdalleen. Ilman Ferlandin onnistumista oltaisi oltu aika syvällä suossa.

.:Hankea kaikkialla:.

Tavoitin melko äkkiä Lumen tajun (Fröken Smillas fornemmelse for sne) lopun. Ja jäin hyvin jaettuun lopputulokseen. Viisisataa sivua, enkä oikeastaan missään vaiheessa tiennyt luenko hyvää kirjaa vai väsynyttä trilleriä. Ja ehkä se onkin Høegin dilemma - taitava kirjoittaja, joka kirjoittaa kuitenkin ehkä liikaakin lopulta yleisölle (das Publikum, heh). Silloin kuin Lumen tajun jäisten lakeuksien ja ruoskivan tuulen kuvaukset yltyvät parhaimmilleen, lukija vaistonvaraisesti palelee. Kun kirjoitetaan tylyä trilleritoimintaa, lukijaa tiedostamatta hävettää. Vai että ruuvimeisseli aseena?

Yleisesti ottaen kuvailevatkin ja vähemmän pakkasenpuremat kohtaukset kyllä nostattavat niitä eskapistisia maisemia, kuten esimerkiksi kauan fantasioimieni valtamerialusten kylmän teräksen peittämät käytävät, runkoa hakkaavat Atlantin aallot ja kirkkaat kansivalot. Voimakasta tunnelmaa, ainakin jos siihen sitoutuu kuten lukija tässä tapauksessa. Kun Helsingin sanomien kuukausiliitteessä julkaistiin pitkä artikkeli valtameren ylittäneestä rahtilaivasta, tunsin viehtymyksen sekaista puistatusta. Teräksiset, yksinäiset ruumisarkut keskellä ulapan autiutta. Kylmän logistisen kapitalismin aikaansaamat etäiset pesäkkeet, paon ja eristäytymisen viime linnakkeet. Kuin merimiesten munkkiluostarit, vain nykyään DVD-soittimilla varustetut.

Ja huonoimmillaan, alistuminen pyssyjen paukutteluun, toiminnalliseen kirjoittamiseen latteine painikohtauksineen ja tarinan mittaan murjoutuvine sankarittarineen. Puhumattakaan hieman väsähtäneistä lemmenkohtauksista. Silloin hieman haukotutti, mutta ilmeisesti Høeg ei ole niin huono kirjailija, että olisi antanut periksi ja pettänyt. Asiantuntemuksen - jäätikköjen ja inuitien - mukaanleikkaaminenko?

Lopulta, kysymys lienee positioinnista - mitä kirjalta haluaa? Ehkä "taidekirjallisuus" on turvottanut pääni liikaan ylimielisyyteen, ehkä tarinan kanssa täytyisi vain viihtyä ja punnita kuinka pohjimmiltaan tekstistä pitää. Ja sanat Høeg osaa, peilata "luonnon voittanutta" kylmää modernismia luontoon ja sen jäämerellä harvinaisessa määrin näkyvään pakottavaan luonteeseen, johon sopeutuu tai kuolee.

Annetaan lopulta hyväksyntä, mutta Lumen tajun olisi voinut kyllä kirjoittaa kauniimminkin, vailla ylitsepursuavia trilleriosuuksiaan. Silloin se olisi omaa luokkaansa, nyt ei lopulta tiedä kuinka pitkälle jää kantoikaan. Kirja olisi voittanut paljon, jos olisin ollut monta päivää kuumeessa, peittojen välissä ja täydellisen ajan tappamisen mielentilaan antautuneena. Pakkasöiden kirja, sisällä teen kera luettavaksi.

...

Yöpöydällä luettavana (niistä hupilukemistoon kuuluvista) vielä Linkolaa (pakkohan häntäkin on joskus lukea), Sławomir Mrożekin lyhyitä ja Palestiina-tarinoita. Oluen turruttaman jazz-illan jälkeen ei jaksa, mutta olen lukukoukussa, kirjallisuus vie, ja minä olen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä se tarjoaa.

.:Päänsärkijä:.

Suomi juhlii itsenäisyyttään, mediassa vierivät panssarivaunut, konepistoolimiehet ja pyntätty eliitti — ja minä toivoisin voivani kääriytyä mattoon, pimeään, piiloon kammottavalta migreeniltä. Kuten joskus todettua, olen enemmän onnekkaasti, ja vähemmän onnettomasti niitä, joihin tämä eriskummallinen särky ei iske ihan kammottavimmissa muodoissaan. Ja itseenkin kovin vaihtelevasti. Joskus tuntee vain vienoa uinuvaa ennakkotunnetta päässään, eikä sen enempää. Toisinaan, niinkuin tänään, se iskee koko voimallaan, tähdet uivat silmissä ja pään sisällys puuroutuu. Ei sentään oksennuta ja pyörrytä, kuten joitain. Tarvitaan joskus lyhyempi, joskus pidempi aika unta parantumiseen — ja kuin jaloilleen viimein pääsee, on herätessä päivänukkuneen typerä usvaisuus päässä.

Ei siinä mitään, mutta niissä muutamissa tunneissa olisi ehtinyt tehdä kaikenlaista. Lukea loppuun Peter Høegin Lumen tajun, ehkäpä. Siitä olen tähän mennessä kahtajakoista mieltä. Eilen, kun tuntui olevan alkava flunssa ja (mitä ilmeisemmin) kuumetta, ei parempaa kevyesti hölkyttelevää, pakkasenpuremaa kirjaa olisi voinut käsiinsä haalia. Toisinaan, etenkin tänään, ei voinut välttyä nolostuttavalta (ja lattealta) trillerinluku-tunteelta. Vaikka onhan se tietenkin paljon muuta kuin trilleri. Kirjoitetaan siitä myöhemmin.

Nyt tuntuu jo ehkä siltä, että jaksaisi katsoa elokuvaa, ehkä lukea muutaman sivun.

.:Lisää kirjallisia harrasteita:.

Lattea päivä, kävin sentään kirjastossa. Kuin eksynyt piruparka loskaisessa kaupungissa. Lainasin kuitenkin enemmän tällä kertaa - Peter Høegia (vain siksi, koska joku jossain pikkujouluissa naureskeli kustantajalle joka oli vaihtanut erään otsikon "Lumeen taju" muotoon "Lumen taju") ja jotain palestiinalaisnaisten novelleja (valitettavasti englanniksi). Huomisen voisi sulkea ulkopuolelle lukemalla kirjoja kotona. Itsenäisyyspäivän militaristinen rummutus käy muuten hermojen päälle.

Kahden lyhyen asian muotoiluun upposi tuhottoman monta hetkeä. Miten tämä voi nyt taas tänään olla niin vaikeaa?

.:Dummes Vieh aus der Polakei:.

Eilen hallitusvaalituloksia odotellessani tuopin ääressä kantapaikassa lukaisin Henryk Sienkiewiczin Bartek Sankarin. Nobel-palkitun puolalaiskirjailijan lyhyt kertomus puolalaisesta talonpojasta, joka heitetään sotaan ranskalaisia vastaan Bismarckin Preussin riveissä osoittautui hyvin samankaltaiseksi kuin kotimainen tarina Sven Dufvasta. Kummatkin tyhmänpuoleisia, mutta venyvät sotakentillä huikeaan saavutukseen. Bartekin tapauksessa useaan sellaiseen, ja päin vastoin kuin Sven, polakki selviää hengissä - joskin kotona käytännöllisen vaimon (joka on Bartekin tilan - maapalsta, pari lehmää, tölli ja kimo hevonen - talouden aivot) toimista huolimatta ajautuu vaikeuksiin. Lopulta kaikki on saksalaisten vika, pitäväthän he puolalaisia lapsipuolen asemassa Posenin maaseudulla. Sienkiewiczin tarkoitus taitaa olla sanoa, että kansan pitäisi vetää samaa köyttä, eikä luottaa "miehittäjiin".

Lyhyen läpyskän muita mielenkiintoisia teemoja ovat sodan kauheudet - oikeastaan ennen kaikkea se, kuinka ryöstäminen ja raiskaaminen muuttaa Bartekia, lempeä tyhmyri muuttuu enemmän tai vähemmän väkivaltaiseksi. Sotakentillä tienattu kunnioitus ei päde enää kotona ja mitaleistaan huolimatta Bartekin vähäinen sosiaalinen asema kotona ei ole muuttunut mihinkään.

Tarina on alun perin julkaistu suomennettuna 1889, ja kustantamossa on tehty viisas päätös olla kääntämättä uudestaan. Tämä nykykielistämisen välttäminen jättää Sienkiewiczin tekstin mukavasti arkaaiseen kieliasuun. Onnistunut ratkaisu, kaikin puolin.

Ja nyt loppuikin sitten kaunokirjallisuusvarastoni. Täytynee käydä hakemassa tänään lisää, jottei putki katkea.

.:Ei tsekkidisko, vaan...:.

Wladimir Kaminerin Ryssändisko meni paljon Schönhauser Alleeta sukkelammin, suorastaan putkeen. Ehkä tarinanviipaleet olivat Schönhauserin vastaavia parempia. Osat tosin olivat toistensa kanssa samanlaisia. On hieman vaikea sanoa kuinka monta kirjaa Kaminerin konsepti kestää, mutta ainakin vielä tämä kokoelma toimi hyvin totutulla kaavalla - nyt Kaminerin suomennettu tuotanto onkin sitten luettu, vaikkei Marssimusiikkia täyttänytkään aikoinaan odotuksia mitenkään ihmeellisesti - ehkä romaanimuotoisuutensa takia. Kaminer lienee parhaimmillaan lyhyissä Berliini-keskeisissä tarinoissaan.

Seuraavaksi olisi löydettävä uusia samaan kategoriaan lankeavia kirjailijoita - hankalaa siinä on sattuman suuri merkitys löytämistyössä. Uutuushyllyjä penkomaan siis, ilmeisesti. Täytynee kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että takkuillut kaunokirjallisuuden lukeminen on taas lähtenyt käyntiin - saa vain nähdä koska hirtän itseni johonkin ylipitkään ja kuivaan tiiliskiveen, kuten aikaisemmin on muutamaan otteeseen päässyt käymään.

.:Jos jotakin kirjallisuudesta:.

Sysäsin Adornon ja etenkin Fanonin sivuun hetkeksi, ja nojauduin kaunokirjallisuuteen. Vakavampi oheislukemisto (gradukirjallisuutta lukuunottamatta) tuntuu nykyään jäävän helposti kesken, Adorno tosin todennäköisesti vain tilapäisesti.

Sen sijaan vaelsin kirjastoon Julininkulmalle ja yritin epätoivoisesti muistaa mitä kaunokirjallisuutta halusinkaan lukea. Murakamia? Ei, paikalla olevat kirjat vaikuttivat nopeasti selattuina tylsiltä, eikä uutta Kafkaa rannalla tietenkään ollut paikalla (tästä olin jo aikaisemmin tietoinen). Sitten pää tyhjeni. Mitä hittoa sitä lainaisi? Kiertelin hetken päällekaatuvien hyllyjen välissä ja päädyin viimein tendenssinomaisesti Wladimir Kaminerin Ryssändiskoon ja Sienkiewiczin lyhyeen 1800-luku-läpyskään. Nimet tuntuvat katoavan kirjastossa, tai sitten niitä ei kerta kaikkiaan ole. Tarvitsisin varmaan suosituksia luettavista nykykirjailijoista (klassikoitahan riittäisi, mutta kuka niitä aina jaksaa lukea?).

Pelkään nimittäin ettei tämän päivän vierailun saaliista riitä pitkäksi aikaa - Ryssändisko kun on jo melkein puolessa välissä pelkän illallislukemisen jälkeen.

.:Sonate vom guten Menschen:.

Kävin uudelleenkatsomassa Das Leben der Anderenin Kinokoplan valkokankaalta. Elokuva ei kieltämättä ole vielä kolmannellakaan kerralla menettänyt tehoaan. Huomasi myös, ettei kyseessä ole välttämättä mikään valkokangaselokuva - mitään selvästi hienompaa ei erottunut, lukuunottamatta ystävien kanssa kotimatkalla käydyn kommentaarin herättämiä näkökulmia. Kaikki elokuvat tarvitsisivat viime kädessä sosiaalisen keskustelun tuomia katselukokemusten erilaisuuksia. Das Leben der Anderen oli toisaalta ennalta nähtynä helpompi keskusteluun alistettava teos - yleensä ensi näkemältä elokuvat jättävät minut hiljaiseksi, niistä ei sovi puhua liian aikaisin. Sanottava ei yksinkertaisesti heti ulostuloon poistuttaessa irtoa.

Sää (jos siihen nyt vakavasti otettavasti saa viitata) oli kyllä täydellisen elokuvan henkeä tukeva - loskaisaa reaalisosialismia, kaikkien mielikuvien vankinakin sanottuna. YO-kylästä ei vain ole korkeiden betonikerrostalojen korvikkeeksi. Sunnuntai syvenee.

.:Morte a Venezia:.

Eilen katseluun päätyi Luchino Viscontin Death in Venice (1971), joka jäi kesken eräänä liian aikaisin herättynä aamuyönä - elokuva sopikin lopulta paljon paremmin myöhäiseen yöhön kuin jumittuneeseen aamuun. Unenomainen elokuva. En ole lukenut Thomas Mannin alkuperäisteosta, mutta ainakin Viscontin ohjaus kykeni tavoittamaan mystisen leijailutunnelman.

Venetsia toimii elokuvalle ainoastaan etäisenä kulissina. Katsoja näkee kyllä San Marcon basilikan, kiemuraiset kanavien katkomat kanaalirakennelmat renessanssirakennuksien täplittämänä ja mielipuolisia gondoleja, mutta vahvimmaksi ympäristöksi muodostuu lopulta Grand Hotelin ylevän kansainvälisen porvariskulttuurin miljöö, kukkineen, notkuvine pöytineen ja tärkättyine frakinkauluksineen (ja massiivisine naisten hattuineen). Sellaiset, jotka odottavat (turistisesti) kaupunkielokuvaa (Loma Roomassa-tyyppistä) pettyvät.

Death in Venice kertoo noin tarinallisesti lomalle tulevasta säveltäjästä, professori Gustav Aschenbachista, jonka luonteessa näyttelijä (Dirk Bogarde) kuulemma tavoitteli Gustav Mahlerin persoonaa. Vanheneva, rautaisen moraalin ja askeesin omaksunut säveltäjä ihastuu tuskaisasti puolalaisen yläluokkasuvun teini-ikäiseen enkelipoikaan Tadzioon. Poika ainakin näennäisesti vaikuttaa flirttailevan takaisin, ja säveltäjä joutuu painimaan kielletyn obsessionsa kanssa - seikka jonka hän tulkitsee itselleen kauneuden idealisaation kautta. Samalla aasialainen kolera muuttaa Venetsian kaupungin kiillotetusta turistikaupungista ruttoon kuolevaksi tunkioksi, suhteessa Aschenbachin mielen tasapainoon. Päässään hän käy uudestaan raivoisia väittelyitä demonisen ystävänsä Alfredin kanssa, jonka sijoittumista Gustavin elämään ei katsojalle turhaan selvitetä.

Hieno aikakausikuva fin-de-sieclen ajan porvarikosmopoliittien maailmasta. Kiinnostaisi ehkä kaivaa kirjakin vilkaistavaksi.