torstai 27. joulukuuta 2007

.:Faunin sokkelo:.

Pan's Labyrinthistä (El Laberinto del Fauno, 2006) oli kuullut lähinnä hyvää, kauan kieltämättä kului saada se katseluun — etenkin kuin ei ymmärtänyt käydä katsomassa sitä syksyllä Kinokoplassa. Ja ei arvostus kauas maalistaan osunutkaan, Guillermo del Toron fantasian, painajaisen ja reaalimaailman pahuuden sekoitus oli kieltämättä varsin vaikuttava luomus — voin kuvitella kuinka pahasti amerikkalaiset olisivat onnistuneet munaamaan koko hienon idean, jos olisivat elokuvan tehneet. Puhun tietenkin näkemättä, mutta del Toro on vielä kaiken lisäksi kovin epäilyttävä ohjaaja — vastaten näköjään aikaisemmassa tuotannossaan sellaisista elokuvataiteen merkkipaaluista kuin Hellboy ja Blade II. Huh. Jos olisin sen tiennyt, minua olisi ennen elokuvaa jännittänyt paljon enemmän mitä tuleman pitää.

Jossain määrin Pan's Labyrinth muistutti omituisuudessa satumaisuudessaan Tim Burtonin elokuvia. Osittain mieleen tuli vähän aikaa sitten nähty Terry Gilliamin Tideland.(etenkin siksi, että päähenkilön roolin vetävä Ivana Baquero on vähintäänkin yhtä hyvä kuin Tidelandin vastaava). Osien summa on kuitenkin tässä tapauksessa ehkä parempi kuin yleensä edellämainituilla. Pan's Labyrinth on aikuisten satu, sellainen joka oikeastaan heijastaa paremmin sitä, millaisia sadut oikeina kertomuksina ovat — ennen kuin Disneyn kaltaiset veikkoset stilisoivat ja typistivät ne lasten jutuiksi. Del Toro ei tähän sorru, vaan elokuvassa viljellään suorastaan groteskia väkivaltaa läpiammuttuine naamoineen, viillettyine poskineen ja muine hätkähdyttävine muotoineen. Satumaailmankin silmättömät pirulaiset ovat oikeasti todellisia teurastajia, eivätkä vain "kilttejä" pahiksia — vanhan ajan saduissa päähenkilöitä todella uhkaa sotkuinen ja onneton kuolema (tai vieläkin pahempi). Toisaalta, vaikka verinen elokuvahan se on, en silti väittäisi, että läträäminen menee missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi (paitsi ehkä ihan pikkuisen). Tuskin Capitán Vidal vähemmällä erottuisi viime aikojen valkokankaan kylmänjulmimpana arkkipahiksena.

Yhtymäkohdat Liisa Ihmemaassa-kertomukseen erottuvat myös, hieman nyrjähtänyt todellisuus ja sen sellainen (Liisa Ihmemaassa tosin on myös jo lähtökohtaisesti varsin outo juttu noin tarkemmin ajatellen). Ehkä sitä Pan's Labyrinth onkin, uuden ajan vääntynyt satu aikuisille — sen kaltaisille tarinoille on selvästi tilausta kaiken nykytuotannon keskellä, jossa lapsille räätälöidyt megaluokan elokuvat hyökyvät kuristavana aaltona yhä enemmän ketjuttuneihin massaelokuvateattereihin.

Joku Finnkinon elokuvamoguleista kommentoikin aikoinaan, että suuret massaelokuvat — sellaiset kuin Disneyn tuotanto, Harry Potterit ja vastaavat ovat lopulta ne, josta suuret rahat kääritään. Ja helppohan se on kuvitella — siinä missä opiskelija yskäisee kympin siihen lippuunsa silloin tällöin valkokankaan ääressä viihtyäkseen, keskiluokkainen perhe kahden lapsen kanssa mobilisoituessaan ei ainoastaan työnnä neljää kymppiä lippukassaan, vaan vetää myös voinmakuiset popcornit ja kolme litraa kolajuomaa päälle. Voi vain miettiä kumpaan asiakasryhmään kannattaa investoida. Noin kapitalistina.

Pan's Labyrinth on varmaan sellainen elokuva, joka ei enää toisella kertaa sykähdytä yhtä paljon kuin ensimmäisellä — fantasia, joka pohjaa visuaalisuuteen kuluu käytössä kovin nopeasti. Sinällään se on kuitenkin todistus siitä, että ei-amerikkalaisellakin kielialueella kyetään tekemään ulkoisesti mainstreamiin uppoavaa fantasiaelokuvaa, vaikka tätä nimenomaista ei nyt ehkä ihan sille normaaleimmalle kohdeyleisölle olekaan suunniteltu.

Ei kommentteja: