Kinokoplan viimeisin (ja tämän syksyn viimeinen), Terry Gilliamin Tideland (2005) jäi hieman sekavaksi kappaleeksi elokuvaa.
Kuolevien narkkarivanhempien tytär heitetään keskelle kultaista viljaa kasvavaa keski-länttä, jossa vaeltavat mitä eriskummallisemmat tapaukset - mehiläisten pistämä täyttäjänainen ja lobotomian kokenut epileptinen lapsenomainen mies. Tyttärellä itselläänkään ei noin konventionaalisesti ajatellen ole kaikki kotona, vaan elokuvan hahmoiksi muodostuvat myös mielikuvituksen kautta elävöitetyt nukkejen irtopäät.
Gilliamin elokuva on vinksahtanut ja joiltain osin varsin kuvottavakin. Tuttuja satuteemoja ja Monty Pythonmaista absurdismia vilautellaan, mutta kokonaisuus jää kovin sirpaleiseksi. Kieltämättä jotakin on onnistunut, kun katsoja ainakin pinnallisesti ahdistuu muutamassa kohtauksessa. Toisaalta, paljon on myös sellaista jonka voi arvata jo temaattisesti - tapahtumat eivät varsinaisesti tule kovinkaan suurina yllätyksinä. Juonta leimaa ennalta-arvattavuus ja aavistuksen kliseinen maku.
Mutta ei siinä mitään, visuaalisesti - etenkin kuvauksellisesti - taitava elokuva, jossa pääosan Jeliza-Rose (Jodelle Ferland) vetää melkoisen roolin etenkin noin lapsinäyttelijäksi. Gilliam on kunnostautunut urallaan varsin vaihtelevan tasoisilla elokuvilla, mutta Tidelandia on vaikea sanoa huonoksi tai hyväksi suoritteeksi. Jos olisi nähnyt sen Grimmin veljeksistä kertovan, flopiksi haukutun, elokuvan niin osaisi varmasti arvioida paremmin. Jos Gilliamin voittamaton klassikko on Fear and Loathing in Las Vegas, voi Tidelandinkin nähdä samanlaisena kuumeisen narkoottisena visiona vinksahtaneesta maailmasta, jossa sattuu outoja. Mutta lähellekään Fear and Loathingia ei tällä kertaa kyllä päästä. Gilliam on satukuvittaja, mutta kaikki palaset tuntuvat harvemmin loksahtavan kohdalleen. Ilman Ferlandin onnistumista oltaisi oltu aika syvällä suossa.
Kuolevien narkkarivanhempien tytär heitetään keskelle kultaista viljaa kasvavaa keski-länttä, jossa vaeltavat mitä eriskummallisemmat tapaukset - mehiläisten pistämä täyttäjänainen ja lobotomian kokenut epileptinen lapsenomainen mies. Tyttärellä itselläänkään ei noin konventionaalisesti ajatellen ole kaikki kotona, vaan elokuvan hahmoiksi muodostuvat myös mielikuvituksen kautta elävöitetyt nukkejen irtopäät.
Gilliamin elokuva on vinksahtanut ja joiltain osin varsin kuvottavakin. Tuttuja satuteemoja ja Monty Pythonmaista absurdismia vilautellaan, mutta kokonaisuus jää kovin sirpaleiseksi. Kieltämättä jotakin on onnistunut, kun katsoja ainakin pinnallisesti ahdistuu muutamassa kohtauksessa. Toisaalta, paljon on myös sellaista jonka voi arvata jo temaattisesti - tapahtumat eivät varsinaisesti tule kovinkaan suurina yllätyksinä. Juonta leimaa ennalta-arvattavuus ja aavistuksen kliseinen maku.
Mutta ei siinä mitään, visuaalisesti - etenkin kuvauksellisesti - taitava elokuva, jossa pääosan Jeliza-Rose (Jodelle Ferland) vetää melkoisen roolin etenkin noin lapsinäyttelijäksi. Gilliam on kunnostautunut urallaan varsin vaihtelevan tasoisilla elokuvilla, mutta Tidelandia on vaikea sanoa huonoksi tai hyväksi suoritteeksi. Jos olisi nähnyt sen Grimmin veljeksistä kertovan, flopiksi haukutun, elokuvan niin osaisi varmasti arvioida paremmin. Jos Gilliamin voittamaton klassikko on Fear and Loathing in Las Vegas, voi Tidelandinkin nähdä samanlaisena kuumeisen narkoottisena visiona vinksahtaneesta maailmasta, jossa sattuu outoja. Mutta lähellekään Fear and Loathingia ei tällä kertaa kyllä päästä. Gilliam on satukuvittaja, mutta kaikki palaset tuntuvat harvemmin loksahtavan kohdalleen. Ilman Ferlandin onnistumista oltaisi oltu aika syvällä suossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti