lauantai 8. joulukuuta 2007

.:Hankea kaikkialla:.

Tavoitin melko äkkiä Lumen tajun (Fröken Smillas fornemmelse for sne) lopun. Ja jäin hyvin jaettuun lopputulokseen. Viisisataa sivua, enkä oikeastaan missään vaiheessa tiennyt luenko hyvää kirjaa vai väsynyttä trilleriä. Ja ehkä se onkin Høegin dilemma - taitava kirjoittaja, joka kirjoittaa kuitenkin ehkä liikaakin lopulta yleisölle (das Publikum, heh). Silloin kuin Lumen tajun jäisten lakeuksien ja ruoskivan tuulen kuvaukset yltyvät parhaimmilleen, lukija vaistonvaraisesti palelee. Kun kirjoitetaan tylyä trilleritoimintaa, lukijaa tiedostamatta hävettää. Vai että ruuvimeisseli aseena?

Yleisesti ottaen kuvailevatkin ja vähemmän pakkasenpuremat kohtaukset kyllä nostattavat niitä eskapistisia maisemia, kuten esimerkiksi kauan fantasioimieni valtamerialusten kylmän teräksen peittämät käytävät, runkoa hakkaavat Atlantin aallot ja kirkkaat kansivalot. Voimakasta tunnelmaa, ainakin jos siihen sitoutuu kuten lukija tässä tapauksessa. Kun Helsingin sanomien kuukausiliitteessä julkaistiin pitkä artikkeli valtameren ylittäneestä rahtilaivasta, tunsin viehtymyksen sekaista puistatusta. Teräksiset, yksinäiset ruumisarkut keskellä ulapan autiutta. Kylmän logistisen kapitalismin aikaansaamat etäiset pesäkkeet, paon ja eristäytymisen viime linnakkeet. Kuin merimiesten munkkiluostarit, vain nykyään DVD-soittimilla varustetut.

Ja huonoimmillaan, alistuminen pyssyjen paukutteluun, toiminnalliseen kirjoittamiseen latteine painikohtauksineen ja tarinan mittaan murjoutuvine sankarittarineen. Puhumattakaan hieman väsähtäneistä lemmenkohtauksista. Silloin hieman haukotutti, mutta ilmeisesti Høeg ei ole niin huono kirjailija, että olisi antanut periksi ja pettänyt. Asiantuntemuksen - jäätikköjen ja inuitien - mukaanleikkaaminenko?

Lopulta, kysymys lienee positioinnista - mitä kirjalta haluaa? Ehkä "taidekirjallisuus" on turvottanut pääni liikaan ylimielisyyteen, ehkä tarinan kanssa täytyisi vain viihtyä ja punnita kuinka pohjimmiltaan tekstistä pitää. Ja sanat Høeg osaa, peilata "luonnon voittanutta" kylmää modernismia luontoon ja sen jäämerellä harvinaisessa määrin näkyvään pakottavaan luonteeseen, johon sopeutuu tai kuolee.

Annetaan lopulta hyväksyntä, mutta Lumen tajun olisi voinut kyllä kirjoittaa kauniimminkin, vailla ylitsepursuavia trilleriosuuksiaan. Silloin se olisi omaa luokkaansa, nyt ei lopulta tiedä kuinka pitkälle jää kantoikaan. Kirja olisi voittanut paljon, jos olisin ollut monta päivää kuumeessa, peittojen välissä ja täydellisen ajan tappamisen mielentilaan antautuneena. Pakkasöiden kirja, sisällä teen kera luettavaksi.

...

Yöpöydällä luettavana (niistä hupilukemistoon kuuluvista) vielä Linkolaa (pakkohan häntäkin on joskus lukea), Sławomir Mrożekin lyhyitä ja Palestiina-tarinoita. Oluen turruttaman jazz-illan jälkeen ei jaksa, mutta olen lukukoukussa, kirjallisuus vie, ja minä olen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä se tarjoaa.

2 kommenttia:

Teemu J. Kammonen kirjoitti...

Lumen taju kolahtaa, mutta luepas Hoegiltä vielä Rajatapauksia. Mahtava kuvaus ajasta ja ajantajusta. Kirja oli aikoinaan se, jonka myötä uskoin pohjoismaissakin osattavan kirjoittaa kirjoja.

-J. kirjoitti...

Täytyy laittaa lukulistaan, kiitoksia suosituksesta.