.:Päänsärkijä:.

Suomi juhlii itsenäisyyttään, mediassa vierivät panssarivaunut, konepistoolimiehet ja pyntätty eliitti — ja minä toivoisin voivani kääriytyä mattoon, pimeään, piiloon kammottavalta migreeniltä. Kuten joskus todettua, olen enemmän onnekkaasti, ja vähemmän onnettomasti niitä, joihin tämä eriskummallinen särky ei iske ihan kammottavimmissa muodoissaan. Ja itseenkin kovin vaihtelevasti. Joskus tuntee vain vienoa uinuvaa ennakkotunnetta päässään, eikä sen enempää. Toisinaan, niinkuin tänään, se iskee koko voimallaan, tähdet uivat silmissä ja pään sisällys puuroutuu. Ei sentään oksennuta ja pyörrytä, kuten joitain. Tarvitaan joskus lyhyempi, joskus pidempi aika unta parantumiseen — ja kuin jaloilleen viimein pääsee, on herätessä päivänukkuneen typerä usvaisuus päässä.

Ei siinä mitään, mutta niissä muutamissa tunneissa olisi ehtinyt tehdä kaikenlaista. Lukea loppuun Peter Høegin Lumen tajun, ehkäpä. Siitä olen tähän mennessä kahtajakoista mieltä. Eilen, kun tuntui olevan alkava flunssa ja (mitä ilmeisemmin) kuumetta, ei parempaa kevyesti hölkyttelevää, pakkasenpuremaa kirjaa olisi voinut käsiinsä haalia. Toisinaan, etenkin tänään, ei voinut välttyä nolostuttavalta (ja lattealta) trillerinluku-tunteelta. Vaikka onhan se tietenkin paljon muuta kuin trilleri. Kirjoitetaan siitä myöhemmin.

Nyt tuntuu jo ehkä siltä, että jaksaisi katsoa elokuvaa, ehkä lukea muutaman sivun.