Kuume alkaa hiljalleen helpottaa, ja jos minulta kysytään, jo on aikakin — eilinen päivä meni vähintään puoliksi horroksessa. En halua tietää kuinka monta aivosolua kohonnut ruumiinlämpö ja suomalainen televisiotarjonta tuhosi peruuttamattomasti.
Kylmän ja kuuman vaihdellessa luin myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä (Kamera Obskura. 1933. Laughter in the Dark. 1938), joka olikin aika hyvä. Kaipa melkein yhdeltä istumalta lukeminen on aina merkki jostakin. Juonesta on paras kertoa kirjailijan omin sanoin:
"Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon.
Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita."
Naurua pimeästä muistuttaa selvästi kirjailijan tunnetummasta teoksesta Lolita (1955), joskaan keski-ikäisen Albinuksen rakastettu Margot ei ole varsinaisesti alaikäinen, vaan liikkuu jossain 17-18-ikävuoden korvilla. Nabokov kuitenkin alleviivaa ikäeroa muutamaan otteeseen, kovin Lolitamaisesti:
"Eräs englantilainen nainen, joka loikoi kansituolissa malvanvärisen auringonvarjon alla lukien Punchia, kääntyi puhumaan miehelleen, punanaamaiselle, valkohattuiselle miehelle, joka kyyhötti hiekassa: 'Katso tuota saksalaista, joka telmii tyttärensä kanssa. Älä nyt ole noin laiska, William. Vie lapset reippaasti uimaan.'"
Toisaalta, samat pakkomielteen ja hyväksikäytön teemat ovat esillä, joskin tässä tapauksessa uhriksi joutuukin porvarillisesta siveellisyydestä himonsa takia ulossavustettu Albinus. Jos Lolitan Humbert Humbertia kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa, on Albinuksen päähänpinttymän kohde Doloresin tavoin naiivi ja sivistymätön (jota korostaa edellä mainitun kulttuuriporvarillinen snobbailu ja taiteilijapiirit). Tämän lisäksi Margot on myös viileän manipuloiva, etenkin juonen varttuessa pidemmälle, jossa hyväksikäyttö alkaa tuntua jo ansaitsemattomalta. Naurua pimeässä rakentuu myös sinänsä "objektiivisemmin", Lolitassahan suuri osa kirjan ymmärtämisestä (siinä missä kaunokirjallisuuden kohdalla kannattaa puhua oikein- ja väärinymmärryksestä) oli sen tulkitseminen Humbert Humbertin kertomukseksi tapahtumista, omine kerronnan motiiveineen — joten Margotin itsekeskeisyyttä ei tule laittaneeksi kertojan piikkiin.
...
Kylmän ja kuuman vaihdellessa luin myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä (Kamera Obskura. 1933. Laughter in the Dark. 1938), joka olikin aika hyvä. Kaipa melkein yhdeltä istumalta lukeminen on aina merkki jostakin. Juonesta on paras kertoa kirjailijan omin sanoin:
"Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon.
Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita."
Naurua pimeästä muistuttaa selvästi kirjailijan tunnetummasta teoksesta Lolita (1955), joskaan keski-ikäisen Albinuksen rakastettu Margot ei ole varsinaisesti alaikäinen, vaan liikkuu jossain 17-18-ikävuoden korvilla. Nabokov kuitenkin alleviivaa ikäeroa muutamaan otteeseen, kovin Lolitamaisesti:
"Eräs englantilainen nainen, joka loikoi kansituolissa malvanvärisen auringonvarjon alla lukien Punchia, kääntyi puhumaan miehelleen, punanaamaiselle, valkohattuiselle miehelle, joka kyyhötti hiekassa: 'Katso tuota saksalaista, joka telmii tyttärensä kanssa. Älä nyt ole noin laiska, William. Vie lapset reippaasti uimaan.'"
Toisaalta, samat pakkomielteen ja hyväksikäytön teemat ovat esillä, joskin tässä tapauksessa uhriksi joutuukin porvarillisesta siveellisyydestä himonsa takia ulossavustettu Albinus. Jos Lolitan Humbert Humbertia kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa, on Albinuksen päähänpinttymän kohde Doloresin tavoin naiivi ja sivistymätön (jota korostaa edellä mainitun kulttuuriporvarillinen snobbailu ja taiteilijapiirit). Tämän lisäksi Margot on myös viileän manipuloiva, etenkin juonen varttuessa pidemmälle, jossa hyväksikäyttö alkaa tuntua jo ansaitsemattomalta. Naurua pimeässä rakentuu myös sinänsä "objektiivisemmin", Lolitassahan suuri osa kirjan ymmärtämisestä (siinä missä kaunokirjallisuuden kohdalla kannattaa puhua oikein- ja väärinymmärryksestä) oli sen tulkitseminen Humbert Humbertin kertomukseksi tapahtumista, omine kerronnan motiiveineen — joten Margotin itsekeskeisyyttä ei tule laittaneeksi kertojan piikkiin.
...
Pitäisi hankkia vinyylisoitin. Sääli, että ne ovat nykyään niin kalliita — kirpputorimarkkinoiden tarjonnan loppuessa tai ymmärtäessä soittimien arvon. Varsinkin sellaisten soittimien, joilla olisi mahdollista soittaa 78,26 rpm levyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti