.:Romantiikkaa:.

Kesäillan hiljaisuus, Turku ja pari punaviinilasillista saavat varsin emotionaaliseksi, mutta olkoon menneeksi:

...

Yöllä näin unta Rosa Luxemburgista. Sääli, että Sigmund Freudin Unien tulkinta on hukassa, ehkä hän kirjoitti jotain unien näkemisestä vallankumouksellisista.

Dem Karl Liebknecht, dem haben wir's geschworen, der Rosa Luxemburg reichen wir die Hand / Den Karl Liebknecht, den haben wir verloren, die Rosa Luxemburg fiel durch Mörderhand.

...

Matkanteko saa aina suhtautumaan kaupunkeihin lähes sentimentaalisuutta hipoen. Jo kotimainen matkanteko. Junaillessani Hyvinkäältä Helsingin kautta Turkuun en voinut kesäisessä melankoliassani (tai Mela-mela-mela-mela-melancholia, melancholia mon cher, schweb über der neuen Stadt und über dem Land, kuten Einstürzende Neubauten klassisesti ja tätä paljon pidemmin ja helvetin hienosti toteaa ilmiöstä kappaleessaan Die Befindlichkeit des Landes) olla hekumoimatta jotain sellaista kaupunkien omalaatuisessa "tunnelmassa", jonka tavoittaa vain monimutkaisessa sekoituksessa ajatuksia, muistoja ja aistimuksia — johon pääsee vain antautuessaan patetiansa vietäväksi. Tähän tietenkin saattaa vaikuttaa myös Bruno Schulzin adjektiivipöhöttyneet varhaiset novellit kokoelmassa Krokotiilikuja, joka muuten leikkaa Sanatorium Pod Klepsydrąn päälle, koska suomentajat joskus 1970-luvulla ovat saaneet kuningasidean yhdistää valikoiden puolankielisiä novellikokonaisuuksia.

Joka tapauksessa — etenkin hajuaistimuksista, jotka useimmiten jättää tuolle puolen havainnointinsa, koska niistähän ei voi sanoa mitään yleistävää. Hyvinkää tuoksuu vanhoille tervatuille ratapölkyille, mikä on sinänsä ironista, etten voinut olla huomaamatta tätä havaitessani, että myös Auschwitz-Birkenaun parakit tuoksuivat samanlaiselle tervatulle puulle. Oświęcim itsessään ei taas tuoksunut juuri millekään, kontrastina talvisen Krakovan kaiken peittävälle ruskohiilelle.

Helsinki vastaavasti, jos pakokaasun kuorruttamaa ydinkeskustaa ja virtsanhajuista asematunnelia ei lasketa mukaan, tuoksuu ennen kaikkea merelle, kolera-altaalle ja kivikossa lojuvalle rakkolevälle. Sellaiselle mille meri minun mielleyhtymissäni tuoksuu. Jopa itäisen Pasilan betoniviidakossa (joka liittyy myös Espoon keskustaan, joka tosin tuoksuu vain märälle betonille). Jo kirjoittaminen saa kaipaamaan Vattuniemen kalliorantoja ja Suomenlinnan tuulisia varustuksia (ja historiallisen homeisen tuoksuisia tunneleitaan). Ne ansaitsivat seuraavalla Helsinki-vierailulla arvoisensa vierailun. Hattu kourassa, laukussa pari pulloa Auraa ja hyvää kirjallisuutta rantakallioilla nautittavaksi, ahterin alle väärinkäytettäväksi Keffiyeh.

Turku, silloin kun ei Kupittaan juna-asemalla noustessa löyhkää HK:n tehtaiden takia nakeille ja maksalaatikolle, tuoksuu miellyttävästi leikatulle nurmikolle, kevyesti merelliselle tuulelle (vrt. Helsinki) ja puutaloille. Ellei tietenkin ole Aurajoen huono päivä, jolloin kaupungissa tuntuu voimakas keskustapuolueen lemu — jokihan virtaa viljavien maiden halki.

...

Olin vielä vähän aikaa sitten syvästi kateellinen Lukulampulle, joka onnistui kirjoittamaan oivallisen kuvaelman prahalaisesta äänimaisemasta, mutta ehkä nyt olen tavoittanut jotain siitä ajatuksesta, että kyse on oikeastaan kaupungille (tai yleensä ympäristölle) avautumisesta, ei niinkään pelkästään vieraasta eksotismista.

...

Vaikka tällainen saksalaisen romantikon tapaan kirjoittaminen (tosin todellakaan täyttämättä T.T.:n Hörderlein-analyysia) on virkistävää, kovin usein se peittyy kirotun analyyttisen logiikan kyllästämän rationaalisen maailmankuvan alle. Edellämainittu kuuluu varmasti akateemisuuden kroonisiin perussairauksiin.

.:Säätämistä:.

Vaihdoin selaimen ruotsinkieliseksi pluginattuani (uusverbikö?) ensin Firefoxin tukemaan kielenvaihtoa suoraan verktyg-valikosta. Nyt tämä puhuu englannin ja ruotsin lisäksi suomea ja saksaa — noin sivistyksen ja uteliaisuuden (ja ihan vain pätemisen) takia. Tästä huomasin, että selaimen kieliasetukset vaikuttavat julmetun moneen cookieen (eli evästeeseen eli kakoreihin — saksalaiset eivät ole selvästi vielä löytäneet omaa nimeään) ja siten eri palveluiden oletuskieliin. Kuten gmailin ja bloggerin. Jävla fint! Kuvittelin jo, että sitä käyttää näitä ohjelmia sen verran selkäytimellä, että sitä ei huomaisi, mutta...niinhän sitä luulisi.

Totta puhuakseni olisin mielelläni laittanut vielä venäjänkin, mutta kun (tämä) windows ei tue oletuksina kyrillisiä kirjaimia, toistaen ne áâãħiìħĥģ-pötköinä, enkä jaksa nyt kaivella niiden asennusohjeita, windows-kiekosta puhumattakaan.

Täydentääkseni nörttäilyoperaation jaottelin vielä sekalaisessa nipussa olleet kirjanmerkit kansioihin "skit" ja "seriös". Kiintoisaa, eikö totta! Tätä sitä saa sadepäivinä. Pointtina tietenkin suurempi altistus ruotsin kielelle, ennemmin tai myöhemmin edessä olevaa koetta varten. Täytyisi tietenkin myös tuottaa tekstiä, mutta valitettavasti sanavarastoni on sellaiseen liian käpyinen.

...

Hmm. Edellinen merkintä houkuttaa lukemaan mainittua Sylvia Plathia, ja puolalainen Philip Glassista kaikuja herättelevä The Cracow Klezmer Band vastaavasti Bruno Schulzia (etenkin suomeksi kääntämätöntä Sanatorium Pod Klepsydrąä, englanniksi Sanatorium under the Sign of the Hourglass, joka täytyisi ensin käydä hakemassa Pasilan kirjastosta). Valitettavasti kaunokirjallisuuden lueskelu on juuttunut jonnekin Mies vailla ominaisuuksia-tiiliskiven mittaamattomille lakeuksille. Pitäisiköhän se siirtää lepäämään — juuttumiset saattavat olla aina kohtalokkaita. Luettavaa olisi muutakin, suositeltua ja itse löydettyä.

.:Blogospherestä:.

Oikeastaan kirjoitin jo viime yönä reunamerkintänä alempaan merkintään La Dolce Vitasta jotain blogien runsaudesta. Nyt aamusella loppuun päästyäni valitettavasti onnistuin hävittämään koko tekstin leikepöydän virheellisellä käytöllä. Tekstien uudelleenkirjoittaminen on muuten piinallista hommaa, koska ei viitsisi kirjoittaa sanasta sanaan uudestaan samaa, eikä oikeastaan koko aiheesta. Pirkko Saisiosta on varmaan tuntunut arviolta 1000 kertaa pahemmalta.

No joka tapauksessa. Selatessa Blogilistaa (en tiedä lähteen auktoriteetista sen tarkemmin) voi kyllä huomata miten verkkoblogien pito on ilmiönä suorastaan räjähtänyt käsiin. Koska listatut blogit ovat suomea, on havainto rannattomuudesta paljon tehokkaampi kuin ulkomaan elävien kirjoittamia tiedostaessa. Väkisinkin nousee mieleen kysymys kuinka tälle kaikille riittää lukijoita — todellisuudessa lukijakunta yleensä taitaakin muodostua ystävistä ja tuttavista, ja ehkä muutamasta satunnaisseuraajasta. Poislukien sellaiset blogit, jotka muodostavat oman ilmiönsä ja keräävät laajempaa julkisuutta. Mereen sylkemisen tunnetta lisää kyllä taas tässäkin tapauksessa se, että mitä suuremmalla todennäköisyydellä joku on jo käynyt läpi tämän saman metatekstin.

Mistä ihmiset sitten oikeastaan kirjoittavat? Summittaisella blogilistan selaamisella harrastukset näyttävät nousevan ykkössijalle (etenkin neulominen ja valokuvaaminen), ja tällaisia hieman elitistiseltä maistuvia "kulttuuriblogejakin" on varmasti useita. Toisaalta tiettyyn ryhmään tuntuvat kuuluvan mielenterveysblogit, jotka muistuttavat minua jostain syystä jatkuvasti Sylvia Plathista. Blogit varmaan muodostavat tietynlaisen purkautumistien, mutta on mielenkiintoista, että ihmiset ovat valmiita kirjoittamaan edes anonyymistikin niinkin yksityiseksi yleensä mielletyistä aihealueista. Ja mitä ilmeisemmin, jo internetin sisäisen logiikan tuntien, seksistä kirjoitetaan nähtävästi paljon ja tarmokkaasti. Kuin vanha stand up-koomikon elämänlanka — vitsaile seksistä ja kuolemasta.

Jokaiseen kategoriaan voisi linkata useampia esimerkkejä. Aiheesta voisi myös kirjoittaa paljon pidempään, mutta jääköön toiseen kertaan. Ja on oikeastaan vaikea sanoa voiko aiheesta sanoa mitään kovinkaan uutta ja rakentavaa.

.:Ihana elämä:.

Auteur-keskeisen elokuvakirjoittamiseni seuraavana uhrina siis Federico Fellinin La Dolce Vita (1960), joka kieltämättä kuuluu hienoimpiin Fellineihin — elokuva liittyy keskeisesti näkemyskokemukseen pienessä roomalaisessa taide-elokuvateatterissa 2006 syksyn Villa Lante-kurssilla. Elokuvateatterin omistaja näytti vuodesta toiseen La Dolce Vitaa sen taideteoksellisen arvon, sen Rooma-liitoksen takia ja oletettavasti myös siksi, että turistit varmaan pakkautuvat innokkaasti katsomaan elokuvaa, joka jää Sinä Rooma-elokuvana varmaan ainoastaan Audrey Hepburnin ja Gregory Peckin klassiselle (amerikkalaiselle) Roman Holidaylle (1953). Ja siihenkin verratessa voittaa aitoudessaan, sen minkä turistisuudessaan häviää.

Turistisesta kokemuksesta puhuttaessa, La Dolce Vita kieltämättä luo Pietarinkirkon kellotornille ja etenkin Trevin suihkulähteelle oman leimansa, joskin oikeastaan itse tunnistettavaa Roomaa ei elokuvassa paljon näykään. Ja on siinä Via Venetokin, joka kyllä onkin juuri pelkkää kiillotettua hattaraa. Tosin kuulemma Via Veneto mallinnettiin Cinecittàn elokuvastudioille. Elokuvassa on tapahtumia myös Rooman vähemmän tunnetuissa betonilaatikkomaisissa lähiöissä, paikoissa joihin turisti taitaa harvemmin eksyä ja jossa en itsekään käynyt, valitettavasti. Vaikka sellaisten paikkojen kokeminen mitenkään hirvittävän syvällisesti taitaa olla vähän niin ja näin pelkällä flanööräämisellä.

Näyttelijäsuorituksina La Dolce Vita on kyllä omaa luokkaansa, etenkin ikiklassinen räpsyripsillä varustettu (ei Anita Ekberg, vaan...) Marcello Mastroianni, hän todella hakee vertaistaan lähmäisenä playboynä. Marcello ei tosin ole mikään karikatyyri, vaan hänen päämäärättömyyttään jopa sympatisoi. Joku väitti joskus jossain tekstissä, että Mastroiannin roolit olisivat systemaattisesti Fellinin alter egoja. Tiedä häntä, en tunne ohjaajan persoonaa niin tarkkaan — 8½ on selvä, mutta että La Dolce Vita? On se vaan sellainen playboyn arkkityyppi että. Vaikka ei se Ekbergkään ole huonompi, satiirisena suihkuseurapiiriblondina ("I like a lot of things, but there is three things that I like the most — love, love, love."), jota paparazzit — joiden etymologia tulee muuten juuri La Dolce Vitasta, osoittanee elokuvan populaarikulttuurillista vaikutusvaltaa — piirittävät ja jolle tarjotaan jo lentokentälla pizzaa. Myöhemmin tarina saa tietenkin synkempiäkin sävyjä, putoavat hatut ja öiset kylvyt vaihtuvat degeneroituneiden yläluokkaisten ryyppäjäisiin. Loppupuolella oleva juhlakohtaus höyhenineen hakee ahdistuneisuudessaan vertoja. Elokuvan nähneet tietänevät mistä puhun.

Oikeastaan mykistävintä, ja mielestäni ehdottomasti Fellinin mustavalkoisten elokuvien (ne värilliset eivät ole ihan niin hyviä) charmin ydin on kuitenkin visuaalinen ilme — vahvoilla mustan ja valkoisen kontrasteilla kuvatut kohtaukset ovat esteettisesti hyvin vaikuttavia. La Dolce Vita ei ole poikkeus, joskin 8½ on oikeastaan uninäkyjensä takia vielä parempi esimerkki ja ehkä aavistuksen verran "kauniimpi" elokuva. Mustat puvut, valkeat kalkkimaalilla maalatut seinät. Valkoiset nauhat naisten mustissa hatuissa. Fellini todella hallitsi mustavalkomediumin ja minulla on heikko kohta tällaiseen estetiikkaan.

Toisaalta ajankuvassa on jotain varsin miellyttävää. Elokuva tuntuu toisaalta moraalisesti kritisoivan kevytkenkäistä seurapiirielämää, toisaalta Fellinille hyvin tyypillisesti — etenkin La Dolce Vitaa uudempien fantastisten elokuvien tavoin — suorastaan ihannoi mielikuvituksellisia ja räiskyviä juhlia. Ota siitä sitten selvää. Ehkä pitäisi lukea ohjaajan biografia tai jotain.

Vaikka ovat näyttäneet sekä La Dolce Vitan että Vetelehtijät, kyse ei näytä olevan mistään Fellini-sarjasta. nsi viikolla nimittäin ohjelmapaikalla näyttää olevan prinsessa Dianan muistokonsertti. Ehkä hyvä niin, johan televisiota on tullut taas tapitettua viime aikoina koko vuoden tarpeiksi.

.:Pilatut palat:.

Johtuneeko painostavan hiostavasta ilmanalasta vai juhannuksen mökkihöperöitymisestä, mutta tänään keskittymiskyky on ollut todella heikolla pohjalla. Tuntuu vaikealta keskittyä tekstiin tai muuhunkaan kymmentä minuuttia kauempaa. Joten jääköön huomiseen, tehdään sitten jotain ei-haastavaa.

...

Mainoskulttuurin historiallisten muutosten konkreettisuutta. Vaikka eihän se välttämättä tietenkään niin paljon ole lopulta muuttunut, kunhan syyllistyn retrospektiiviseen naureskeluun. Tätäkin mainonnan lajia on joku varmasti tutkinut jo jossain. Kiinnostavasti Valittujen palojen mainonta on suunnattu erityisesti miehille (piipputupakkaa, partavettä, stereolaitteita, autoja), vaikka jotenkin orientoisin lehden naisten tilaamaksi. Ilmeisesti olen stereotyypittänyt väärin. Anekdotaalisen todistusaineiston varassa, epäilemättä.

Kyseisessä numerossa kirjoittaa myös Joen sydän ("En todellakaan ole kaunotar. Painan 335 grammaa, olen punaisen ruskea enkä suinkaan häikäise ulkonäölläni. Olen erään miehen kuuliainen orja — sanokaamme häntä vaikka Joeksi. Hän on 45-vuotias, reipas ja hauskannäköinen. Hänellä on viehättävä vaimo, kolme lasta ja erinomainen toimi. Hän on hyvin menestynyt mies."), puidaan teini-ikäisten kuppaepidemiaa Yhdysvalloissa ja käsitellään kansalaisoikeustaistelua artikkelissa nimeltä "Neekerin 'amerikkalainen unelma'".

Marlboromainos vakuuttaa: "Miehen savuke, josta nainen pitää. Mainio Marlboro. Mukava Marlboro. Ihan samat savut 151 maassa." Toivottavasti ei mene savua silmään.

(Lähde: VP kesäkuu 1967 - eli tarkalleen 40 vuotta sitten. Niin se aika kuluu.)

...

TV2 jatkaa Fellini-vyörytystään. Tänään yöunensa saa uhrata La Dolce Vitan (1960) parissa. Tämän jälkeen minun täytyy aloittaa vierotuskuuri cinefiilisnobbailusta. Katsoa vaikka kaikki Renny Harlinin elokuvat (tai no ei sentään — ei minulla edes ole yhtään).

.:Uima-altaaseen ammutut:.

Jatkaakseni Jean-Luc Godard-sarjaa (sittenpähän ne tulevat nähtyä) katsoin Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution (1965) , joka ei totta puhuakseni oikein auennut. Elokuva on Godardille epätyypillisesti tieteiselokuva, joka sijoittuu dystooppiseen supertietokoneen (Alpha 60) hallitsemaan Alphaville-nimiseen kaupunkiin. Elokuva on vielä paljon vähemmän science fictionia kuin Andrei Tarkovskin Solaris (1972) — ulkomaisemia edustaa öinen Pariisi 1960-luvun autoineen, sisätilat on lavastettu kuvausaikana modernistisiin lasi-teräs-rakennuksiin puukuorisine televisioineen ja nauha-asemineen. Caution (Eddie Constantine) itse on suoraan Film Noirista revitty lierihattuinen etsivä.

On tietenkin mahdollista, että suurin virhe on edes yrittää katsoa elokuvaa science fictionina tai edes dystopiana — kysymys on varmaan ennemminkin jostain filosofisesta pohdinnasta, josta en saanut oikein mitään otetta. Paitsi ehkä Orwelliaanisesta/kielifilosofisesta viitteestä katoaviin sanoihin ja sanoihin joiden merkitykset vaihtuvat. Keskeinen dystopia taitaa olla tietokoneistuminen, mutta tätä teemaa 1960-luvulla taidettiin pyöritellä enemmänkin, kuten Kubrickin 2001:A Space Odysseyssa (1968), joka on yhteneväisyyksien takia kai jonkinlainen vertailukohta Alphavillelle, joka ei kyllä veny nuorempansa tasolle (paitsi ehkä tietyssä pitkäveteisyydessä).

Elokuva tarvitsisi varmaan toisen katselukerran, jotta käteen jäisi jotain muutakin kuin Anna Karina ja Alpha 60:n hienonkarhea ääni. Ja onhan elokuvassa mielenkiintoista tematiikkaa ääripatriarkaalisesta maailmasta, jossa feminiininen on totaalisen alistettu, joskaan Godard ei jää tätä erikoisemmin vatvomaan. Ja viittauksia yhteiskuntaan, jota säätelee kuolettavan täydellinen logiikka — malli jonka voi rinnastaa helposti länsimaisen tiedeuskovaisuuden ja markkinataloudellisen tehokkuusajattelun kanssa.

.:Lyhyesti:.

Tein lopulta kaikkia edellisessä merkinnässä mainittuja, joiden lisäksi luin Jacques Derridaa, vanhoja Valittuja paloja ja saunoin kovasti. Haittapuolena kaikki tuoksuu/haisee/löyhkää savulle/mökille ja kaula on palanut. Montaa päivää ei sivistyksen ulkopuolella tarvitse viettää, kun jo tuntee syrjäytyneensä maailman tapahtumista ja puheenaiheisista — jos haluaisi viettää monia päiviä maalla, olisi kai pakko kääntää sanomalehdetkin.

...

Valituista paloista puheenollen, sinänsä mielenkiintoista, että niitä näyttää systemaattisesti olevan jokaisella kesämökillä, useimmiten juuri saunaa lämmitettäessä luettavaksi. Ja voi sitä mystistä maailmankuvaa, puhumattakaan kuusikymmentäluvun lehtien pro-amerikkalaisuudesta. Muistelen jostain lukeneeni, että tilausten perusteella määriteltiin aikoinaan Yhdysvaltain suurlähetystössä maan suhtautumista läntiseen supervaltaan. Tosin minunkin isovanhempani tilasi myös Neuvostoliitto-lehteä, joka on suureksi surukseni tuhoutunut. Täytynee skannata muutama mainos talteen, otin nimenomaan muutaman mukaan ihan varta vasten sitä varten.

...

Thåströmin yhtye Sällskapet on muuten aika hyvää. Etenkin asteen verran pretensiös Nordlicht. Ja Beirut ja Prenzlauer Berg & Mount Wroclai. Vaikka kovin erilaisia.

.:Pako:.

Aika emuloida suomalaiskansallista identiteettiä ja mennä metsään järven rannalle, juoda olutta ja joutua hyttysten syötäviksi. On siinäkin meillä invented tradition. Tosin sähkö + kesämökki = jälkiteollinen luontokokemus.

Hyvää juhannusta.

.:La Chinoise:.

"Il faut confronter des idées vagues avec des images claires."

Jean-Luc Godardin La Chinoise (1967) oli oikeastaan aika mielenkiintoista katsottavaa, osaksi tietenkin siksi, että aikoinaan Ensslinin, Baaderin ja Meinhofin Rote Armee Fraktionista vääntämäni proseminaari sai minut jämähtämään opiskelijaradikaalien lumoihin. Kuten muualla on todettu, elokuva edustaa käännettä ohjaajan tuotannossa äärimmäisen poliittiseen elokuvaan ja yksinomaan sitä La Chinoise pyörittääkin keskiössään. Se kertoo varsin irtonaisesti ryhmästä hyvin nuoria ranskalaisia maolaisia, jotka asuttavat kerrassaan ihastuttavan näköistä kommuunia jossain päin Pariisia. Kattokipsauksilla varustetun asunnon seiniin on ripustettu vallankumousaiheisia kuvia, maalattu iskulauseita ja kirjahyllyjä täyttävät suorastaan visuaalisina elementteinä sadat kopiot Mao Tse-tungin Punaisesta kirjasta. Vanhat kunnon Godard(tm)-välitekstit ovat mukana Le Chinoisessakin ja ne eivät kyllä petä koskaan.

"Une minorite à la ligne révolutionnaire correcte n´est plus une minorité."

La Chinoise onkin melkoinen ryöpytys 1960-luvun marxilaisuuteen ja sen seuraaminen vaatinee suhteellista tietämystä ideologiasta, opiskelijaliikkeestä ja Sino-Soviet splitistä, jonka suomenkielistä nimeä en juuri nyt satu muistamaan. Mielenkiintoinen näkemys kuitenkin, maolaiset kuvataan toisaalta ristiriitaisesti ideologisesti tarmokkaina, mutta toisaalta Godard selvästi hymistelee (fiktiivisessä) tarinassaan nuorten vallankumouksellisten naiviudelle. Ota siitä sitten selvää, en ole varma, mutta minusta tuntuu, että ohjaaja itse oli (/on) ennemminkin marxilais-leninisti kuin maolainen. Mitä ilmeisemmin jos ajasta ei ole ollenkaan kiinnostunut, filmikään ei varmaan erityisemmin lämmitä — toisaalta ehkä Suomessa aina niin ajankohtaiset taistolaiset voi pienellä ajatusleikillä sijoittaa ranskalaisten tilalle. Maolaisista tosin tulee kovasti mieleen Pirkko-Liisa Kastarin Mao, missä sä oot?, La Chinoise vahvistaa vähän samaa kuvaa maolaisista pienenä liikkeenä, joka ei kapitalismia ja imperialismia enempää vihannut kuin neuvosto-kommunismia ja Moskovan revareita.

En tiedä voiko elokuvaa sinänsä erityisemmin elokuvana kehua, koska koko jutun olisi voinut periaatteessa lukea kirjasta (etenkin pitkät dialogit ja monologit lähentelevät juuri kirjallista ilmaisua) tai kuunnella kasetilta — mitään syvempää "elokuvallista" pointtia La Chinoisessa ei ole, eikä se toisaalta varmaan Godardia paljon kiinnostanutkaan.

En malta olla liittämättä pariisilaisten maolaisten kommuunia tämän päivän (25-26/2007) Nyt-liitteessä perin vittuilevaan sävyyn esitettyyn "nykyhippi"-kommuuniin — joskin en väitä etteikö toimittaja saattaisi osua lähelle niin sanottua "totuutta", juuri tästä nimenomaisesta kommuunista puhuttaessa siis. Mutta kyllä 1960-luvun poliittiset tässä suhteessa vaikuttavat olevan aivan toisesta maailmasta — olkoonkin kumouksellinen maailmankuva ja ikuiset poliittiset väittelyt kuinka irrallaan niin sanotusta "todellisuudesta" — verrattuna näihin viihdeteollisuuden kauko-ohjaamiin kommunitaareihin. Saattaa mennä puihin ampumiseksi, mutta onko Nyt-liitteellä missio stereotyypittää vihreä ajattelu ja tietynlainen "aktivismi" sitten juuri nimenomaan anti-intellektuaaliseksi ja sisäisesti tekopyhäksi?

.:Kirpputori:.

Tänään kiersin kirpputorin läpi. Ne ovat sinänsä mielenkiintoisia läpileikkauksia siihen valtavaan roinan määrään mitä ihmisillä selvästi pyörii nurkissa — puhumattakaan kuinka ihmeellisiä asioita he yrittävät saada kaupaksi . . .

(...messinkiset pienoiskamelit 1980-luvun Kairon matkalta, pariton Nokian kumisaapas, muoviset pääsiäismunayllätykset, sponsorilahjoina messuilta saadut kuulakärkikynät, enon vanhan Tandbergin vahvistinsarjan rikkinäiset kaiuttimet, 8. luokan biologiankirja 1990-luvulta...)

. . . ja miten korkeilla tai oikeastaan vaihtelevilla hinnoilla. Kuka ostaa taidenäyttelyn katalogin 1970-luvulta 15 eurolla? Vaihtoehtoisesti tiedostan kyllä, että hakoteillä saatan olla vain minä, ja että ostajat tosiaan ovat valmiita pulittamaan näistä turhakkeista jotain. Käymäni kirpputori saattaa olla tietenkin huonommasta päästä, mutta en silti voi olla ihmettelemättä miten V. onnistuu kokoamaan niin suuren osan vaatetustaan näistä paikoista. Vaatinee silmää ja kokemusta.

Itse olin ostamassa lähinnä paristoja, kyseisen kirpputorin yhteydessä toimii näet sellainen pienten kulutushyödykkeiden ja kiinalaisten laivalla rahdattujen muoviroinien markkinointiin keskittynyt kauppa. Yllättävänä sattumuksena löysin kyllä myös Arkadi ja Boris Strugatskin kirjan Stalker. Huviretki tienpientareelle (Пикник на обочине, 1972) ja se maksoikin vain 80 senttiä. Tosin se on pokkaripainos, kansikuva helvetin ruma ja takakannen teksti lievästi koominen ("Kirja on unenomaista filmiä letkeämpi ja reippaampi."), mutta Esa Adrianin kääntämä kuitenkin. Myyjä oli varustanut vielä vaivaa nähden hintalaput "nasevilla " kommenteilla kirjojen sisällöstä.

Kirpputorin todellinen kuriositeetti (jota en tosin ostanut) oli kuitenkin Gummeruksen 1970-80-luvun Vladimir Nabokovin Lolita, jossa oli pehmopornokannet ja slogan "eroottisen kirjallisuuden klassikko". Pienellä googlettamisella löysin kotona Ylioppilaslehden artikkelin, jossa viitataan kanteen ja jossa on itseasiassa sen kuvakin. Aika groteskia kustantajalta kansittaa näin keski-ikäisen miehen suhteesta 12-vuotiaaseen tyttöön — tunnetummassa Adrian Lynen 1997 elokuvassa Doloresin ikää hilattiin kaksi vuotta ylöspäin — kertova romaani, jonka pointti on tulkintani mukaan jossakin muualla kuin "eroottisen kirjallisuuden klassikoissa".

.:Nippusiteellä:.

En eilen lopulta onnistunut keskittymään tarpeeksi eskapistiseen metafysiikkaan, joten jouduin nauttimaan irtaumuksen elokuvamuodossa katsomalla Andrei Tarkovskin Stalkerin (1979). En kirjoita siitä nyt tarkemmin, mutta täytyy sanoa, että kyseisestä timantista tuntuu löytyvän joka katsantokerralla uusia puolia — tällä kertaa oivallukset osuivat dialogeihin elokuvan kolmen päähenkilön välillä. Nehän ovat vähän vääristämällä arkkityypit teististä, mannermaalaisesta ja analyyttisestä loogikosta. Sääli, että unohdin mitä T.T. totesi luennollaan siitä Nostalghian (1984) hienosta filosofisesta ongelmanasettelusta. Yleensäkin, pitäisi kirjoittaa enemmän asioita ylös, jos pää vuotaa tällä tavalla kuin seula — ja kyse oli sentään luennosta!

...

"Ihminen kirjoittaa, koska hän on piinattu, koska hän epäilee. Hänen täytyy jatkuvasti todistaa itselleen ja muille, että hän on jonkin arvoinen. Ja entä jos tiedän varmasti, että olen nero? Miksi sitten kirjoittaa? Miksi helvetissä?" - Kirjailija

...

Olen lukenut useammastakin paikasta kuinka ärsyttävä YLE:n kirjallisuusohjelma 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa on lähinnä taidehistorioitsija Anne Kortelaisen takia, joten pakko oli katsoa tämänpäiväinen lähetys, jossa vieraana oli Tarja Halonen. Tiedä johtuuko ohjelman vieraasta vai miksi sitä katsoessa ärsytti — todettakoon se nyt itsekin — Kortelaisen esiintymisen lisäksi myös muka-syvällinen keskustelu ja ei-presidenttien äänensävy, jota ei voi luonnehtia kuin mielisteleväksi. Tai jos minulla oli liikaa ennakko-odotuksia? Ovatko tällaiset TV-ohjelmat yleensä koskaan hyviä? Kliseisen elitistisesti aseteltuna, kannattaako televisiosta yleensä katsoakaan todella erikoisia ohjelmia lukuunottamatta juuri mitään? Täytyisi opetella kuuntelemaan radiota (suomalaisia ja ulkomaisia kanavia), mutta en ole vielä onnistunut saamaan sellaista tavaksi asti, vaan päädyn sinänsä internet-radioiden ansiosta kiitettävän laajan tarjonnan pariin vain mielijohteesta ja inspiraatiosta. Tai kun haluttaa kuunnella uni-dronea.

...

Ei valitetakaan kuitenkaan liikaa televisiotarjonnasta, koska TV2 näyttää tänään Fellinin Vetelehtijät (I Vitelloni, 1953). Ei millään jaksaisi viettää koko yötä ruudun valokiilassa, mutta kai se on pakko, kun kyseistä ei ole tullut nähtyä koskaan aikaisemmin.

.:Meta:.

Uutisten katsominen lytistää henkisesti — Ranskassa (joskin odotetusti) Nicolas Sarkozyn oikeisto on saamassa valtavan enemmistön parlamenttiin, Gaza on hajoamassa käsiin ja Israel valmistautuu voimatoimiin, Afghanistanissa räjäytellään ja Suomen lipevä pääministeri...no sitä samaa mitä aina ennenkin. Jumankauta. Lieneekö ihme, että sitä vajoaa kyyniseen murahteluun? Ainoa miltä olen välttynyt lähes totaalisesti viime aikoina on iltapäivälehtien aiheuttama taustasäteilyn kaltainen epätoivo.

Tässä vaiheessa kai ihmiset tarvitsevat mystiikkaa ja metafysiikkaa, tai molempia. Jonkun Oswald Spenglerin esimerkki tietenkin viittaisi siihen suuntaan, että kaikkina aikakausina perustunne on ollut se, että maailma on menossa päin helvettiä. Oikeistoaallon liplatellessa ympäri vanhaa ja uutta Eurooppaa tästä on kyllä vähän vaikea irtautuakin.

Ehkä nyt täytyy lukea joko sitä metafysiikkaa tai sitten jotain eskapistista.

.:Älskade vare de som sätter sig:.

Omituisenkaipuussani päätin uudelleenkatsoa ties kuinka monetta kertaa — tosin ensimmäistä kertaa tänä vuonna — vanhan klassikon eli Roy Anderssonin Sånger från andra våningen (2000), suomalaisittain Toisen kerroksen lauluja. Elokuva on ehdottomasti paras näkemäni ruotsalainen elokuva (joskaan en ole nähnyt Ingmar Bergmania juuri ollenkaan) ja myös yksi parhaita koskaan näkemiäni elokuvia. Tämä saattaa luonnollisesti johtua siitä, että sen esteettinen asu, musta huumori ja gogolilainen absurdius kutkuttaa juuri oikeita kohtia mielikuvituksessani. Kamera liikkuu koko elokuvan aikana vain yhdessä kohtauksessa, joka tuo mukaan jotain teatterimaisuutta — jota vahvistanee jo lähes kaurismäkeläinen lakonisuus.

Surrealistinen — tai väsyneemmin ilmaistuna, kafkalainen — tunnelma on osa Anderssonin voimakasta yhteiskuntakriittistä näkemystä. Sångerissa saavat kyytiä niin irtisanomiset, pörssikurssit kuin koko postmoderni kapitalistinen yhteiskunta. Lukuisat elokuvassa esiintyvät ihmisrukat ovat rikkinäisiä ja roikkuvat vieraiden voimien kasvottomassa vallassa kuin marionetit. He liikkuvat vaivalloisen mekaanisesti ja saattavat koska tahansa joutua byrokratisoituneen suoritusyhteiskunnan uhriksi. Sosiaalisten käyttäytymismallien hajonneisuus saa katsojan tuntemaan suorastaan myötähäpeää näiden hahmojen puolesta.

On viiltävää tunnistaa oikeita asioita elokuvan satumaiseen kaapuun puettuna. Aki Kaurismäestä poiketen Andersson ei tee katsojaansa surulliseksi. Ennemminkin työntää hymynsekaiseen raivontunteeseen.

"Du förstår, tanterna och farbröderna som sitter här har läst alla böcker.
- Ja, väldigt många.
- Ja, de flesta.
- Och har man läst så mycket, ja, då vet man också väldigt mycket.
- Ja, så har vi erfarenheten som vi också tar lärdom av.
- Helt riktigt.
- Lång erfarenhet skulle jag vilja säga.
- Då vet man hur man ska göra och vad man ska göra. Och, Anna, det är en sak till man vet, när man har läst så mycket. Då vet man vad som inte går att göra, som är omöjligt.
- Precis!
- Det går inte att göra vad som helst.
- Nej, nej...
- En myra till exempel kan ju inte äta upp en elefant. Det går ju inte.
- Nej.
- Och när man fyller år, då kan inte alla komma på kalaset. Då skulle ju alla bara få en sån här liten tårtbit. Som en liten smula.
- Som knappt går att se.
- Nej, det blir inget roligt kalas.
- Nej, fy tusan!"

Andersson on kunnostautunut myös varsin tyylinsä mukaisilla mainoksillakin — joita löytyy muuten myös youtubesta. Etenkin keskivaiheilla alkava sosiaalidemokraattien mainos on hyvin lähellä Sånger från andra våningenin tunnelmia, joskin hieman energisemmin esitettynä. Aika ironista, että Anderssonin tapainen kapitalismin kriitikko on sitten päätynyt tekemään juuri mainosfilmejä. Toisaalta esimerkiksi linkatussa mainosnipussa Handelsbankenin eläkesuunnitelman mainos on jo suorastaan koko hommaa kyseenalaistava.

IMDB:n mukaan Anderssonilta on tullut uusikin elokuva, hän tekee tunnetusti teoksiaan kuin Iisakinkirkkoa. Mikäli tieto on oikea, Du levanden Suomen ensi-ilta on 19. lokakuuta. Sitä malttamattomana odottaen.

.:Reunamerkintä:.

Myönnettäköön, että pari edeltävää päivää eivät ole olleet kovin älyllisesti lämmittäviä — lähinnä olen murjottanut ja kuunnellut sekä ruotsalaista The Knifeä että A.:n suosittelemaa Au Revoir Simonea. Molemmat yhtyeet toimivat, kuten Hunter S. Thompson ehkä sanoisi, "as uppers and downers".

Helsingissä on muuttunut jotain, tai sitten siinä miten koen sen on tapahtunut siirtymä. Tai ainakin siltä tuntui käydessäni siellä kirjastoitumassa. Kirjasto oli oma rakas itsensä, niiden rotundan kierreportaiden kapuamisessa on jotain taikaa. Ehkä se oli vain epävakaan painostava säätila, mutta kaupunki tuntui harmaalta ja kuristavan turistiselta — joltain välitilalta turkumaisuuden ja isompien kaupunkien väliltä. En tosin käynyt Iso Roobertinkatua kauempana Helsingin ytimestä, enkä verestämässä kaupunkikuvaa Katajanokalla tai Kruununhaassa. Senaatintorilla oli joku Ahvenanmaa-tilaisuus, paluumatkalla kakarat hengittivät ahvenanmaalaista heliumia ja kiroilivat.

Ostin lopulta myös Martin Heideggerin Olemisen ja ajan Suomen hienoimmasta (uusien kirjojen) myymälästä Kolmen sepän kirjakaupasta, koska se oli tarjouksessa. Se sopii hyvin Tom Clancyjen väliin. Oikeat kirjat ovat muuten ihan helvetillisen kalliita.

Edit: Eniten ehkä harmittaa Benedict Andersonin klassikon Imagined Communities, suomeksi Kuvitellut yhteisöt uutuuskäännöksen yli 30 euroon, opiskelijahinnoilla siis 28 euroon nouseva hinta [edit: korjaan, 25e]. Se olisi tietenkin mukava omistaa myös. Ja tunnustettakoon, ei minulla ole Tom Clancyjä joiden väliin Heidegger työntää. Marx&Engels sitten?

.:Olio di ricino:.

Elokuvien panttaamisen taitoni on uskomaton, vasta nyt sain katsottua varmaan yhdeksän kuukautta sitten kalliilla rahalla Roomasta ostamani Federico Fellinin Amarcordin (1973), jonka tosin nykyään saisi maahantuotujen Fellini-elokuvien aallosta halvallakin. No mutta, sitähän ei vielä silloin voinut tietää, eikä valinnan varaakaan juuri ollut, kun ei halunnut tukea Silvio Berlusconin Mediaset-firmaa, joka tuntui omistavan suurimman osan Italian DVD-levityksestäkin. Muistelen hämärästi lukeneeni jostakin aivan viime aikoina, että punakan populistin media-asemaa on hieman viime aikoina jo purettukin. Mikä ei ole pahasta. Saatan tietenkin olla väärässäkin.

Amarcord on tarina italialaisesta pienestä kaupungista, jostakin 1920-1930-lukujen paikkeilta ja perustuu löyhästi Fellinin omaan lapsuuteen. Nykyelokuvan yksinkertaiseen juoneen se ei taivu — huolimatta siitä, että ei ole samaan tapaan fragmentaarinen kuin aikaisemmin nähty saman ohjaajan Roma — vaan on ennemminkin yleisempi kertomus, joka yhdistää koomisia kohtauksia surumielisiin, väkivaltaisia kohtauksia kauniisiin kohtauksiin.

Ehkä juuri tämän takia Amarcord muistuttaakin ennemminkin jotakin vanhaa romaanikirjaa kuin standardielokuvaa. Tähän viittaa myös selvä kohtauksellisuus — ne eroavat selvemmin toisistaan ja siten ovat tietyllä tavalla mieleenpainuvampia juuri omina pieninä kertomuksellisina paloinaan. Kokonaisuus ei ole pääosassa, osaset ovat. Ja fellinimäisellä italo-huumorintajulla, tissit ja perseet, tietty. Ja ne irralliset persoonat...

Fellinin hahmot ovat karikatyyrimaisia, usein äärimmilleen vedettyjä. Mielipuoli eno Teo kiipeää puuhun naisenkaipuussaan, sokea haitarinsoittaja — joka soittaa taukoamatta Nino Rotan säveltämää elokuvan tunnussävelmää — ja alun koulukohtauksen irvikuviksi vedetyt opettajakarikatyyrit, joiden kaltaisia hahmoja löytyy ilmeisesti lähes universaalisti kaikkien maiden koululaitoksista.

Jotkin tunnelmaan painottavat kohtauksetkin ovat kyllä osoituksia elokuvanteon taidosta — taivaalta ryöppyävän lumisateen alle jäävä piazza, öisellä merellä seilaava valomerenä hehkuva valtameriristeilijä.

Ehkä elokuva pitäisi nähdä — sikäli kun elokuvia yleensä edes pitäisi nähdä jollakin tietyllä tavalla — Fellinin muistona lapsuudestaan. Jotain surrealistista ja liioitellun yliampuvaa, ettei se ole enää "tottakaan", sillä tavallahan sitä muistaa paljon omasta lapsuudestaankin, eikö totta. Ja sitten sentimentaalisia muistoja, joissa yhdistyy nostalgia ja patetia.

Parhaiden Fellinien (jotka muuten ovat mustavalkoisia - järjestys taitaa olla nyt näkemistäni osapuilleen La Strada, 8 ½, La Dolce Vita, Roma, Amarcord, La Città delle Donne) joukkoon Amarcord ei minun listallani nouse, mutta ei ohjaaja koskaan tunnu aivan pohjia vetävän.

.:Ennakoivaa spekulointia:.

Irrotetaan tämä "toinen merkintä" erilliseksi, ja palataan kirjallisissa harrastuksissa Robert Musilin monumentaaliteoksen pariin, kakanialaisten ominaisuuksettomien miesten keskelle. Joka kuulemma sekin on sanaleikki, arviolta "oman onnensa seppää" tarkoittavan saksankielisen sanonnan ympärikiepsautus. Jostain syystä useammassakin lukemassani pätkässä on mainittu tuo Musilin Kakania, joka on jostain syystä aika ontuva juttu — kaiserlich und königlichin lyhenteestä k.u.k — väännetty paskomiseen viittaava ilmaisu. Ehkä kirjoittaja on kuin wieniläinen kabaree-laulaja (Leone?), yleislinjaltaan siveän harkitseva, mutta välillä maustaa keittoa reippaalla alatyylillä? Ken tietää.

Musilin kirjan klassikkostatuksen kyllä sinänsä ymmärtää. Vaikka olen tuhat ja kolmesataa sivua pitkän kirjan ensimmäisellä satasella, eikä kirjassa varsinaisesti kummempia (käsittääkseni) tapahdu, on lähes joka luvussa jotain hyvin 1900-luvun alkuun viittaavan tunnelmallista, modernisaatiota ja sellaista. Josta kertonee sekin, että olen jo nuo kaksi allamainittua sitaattiakin naputtanut talteen. Tulevaa hehkuttamista varten, luonnollisesti. Joskus on tosin vaikea sanoa tuntuuko teksti hauskalta kirjailijan takia vai hänestä huolimatta, mutta intentioihin lienee turha ripustautua.

Kommentoidaan lisää, kun päästään pidemmälle.

....

Päivän partaveitsen heitti kyllä juuri hetki sitten Nelosen uutisissa Simon kunnanjohtaja Esko Tavia, joka totesi jotain sen suuntaista (ei siis aivan sanatarkasti), että jos "ydinvoima olisi jotenkin haitallista, niin kyllä se joka tämän universumin on suunnitellut, olisi jättänyt sen pois piirustuksista." Juma. Uutisen mukaan Meri-Lapin kunnat havittelevat ydinvoimalaa.

.:Hamburg 1943:.

Kuten aikaisemmin todettua, pöydällä viihtyi lainattu W.G. Sebaldin On the Natural History of Destruction (2001/1999), joka on esseekokoelma — kirjallisuuden laji, jota muuten tulee harvemmin luettua, ja siksi itsekin on vasta harjoittelemassa — Saksan terroripommitusten muiston vaikeudesta sodanjälkeisessä kirjallisuudessa — ja myöhemmin, täydellisen antautumisen jälkeisen tuhon keskellä elämisen kiinnittämättömyydestä niihin ympärillä levittäytyviin raunioihin. Retrospektiivinen ulkopuolinen aistii jotain tästä ristiriidasta Kolmatta miestä käsitelleessä merkinnässä havainnoiduista wieniläisistä kivikasoista ja autonhylyistä.

Sebald, jonka esseeteksti on kadehdittavan selkeätä — joskin toisinaan saksankieliseen kirjallisuusskeneen viitatessaan tavoittamattomissa olevaa — tekee kiitettävää työtä analysoidessaan juuri Tuhon ja Kuoleman sivuuttamista saksalaisessa epähistoriassa, jossa kyseinen 1933-1945 elää kaikesta päättäen vain jonkinlaisena virallisena kertomuksena tai uudelleenkäsiteltynä, anekdoottimaisena ja uuden Historian läpi suodatettuna "totuuden" asemaan nousseena muistiaineksena. Ajan läpi eläneet kirjailijat eivät (Sebaldin mukaan) ole aiheesta kirjoittaneet.

Vaikka suoria analogioita on vaikea kaivaa, ei ole vaikea ajatella yhtymäkohtia kansallisiin tragedioihin. Tosin yleensä ns. "kansalliselle identiteetille" — käytettäköön ilmaisua nyt tässä yhteydessä poleemisen letkeästi — on tavanomaisesti pakopaikkana uhrikokemus tai syyllisyyden kieltäymys, joka oli mahdotonta sodan hävinneessä Saksassa, jonka tekojen julmuudesta muodostui uusi mittari inhimilliselle sadismille.

Sebald haukkuu kirjallisuuskritiikissään sen verran tarmokkaasti useita kirjailijoita, todennäköisesti tietenkin ansaitustikin, mutta sen verran kärkevää tekstiä onnettoman nuorena kuolleelta lahjakkuudelta tulee, että tulee — kuten kommentoinneissakin jo totesin — kipuna lukea miehen proosaakin. Austerlitzko sitten?

Täytynee aiheeseen liittyen verrytellä hieman muistikuvia siitä, mitä Jonathan Glover kirjoitti sodan moraalisuudesta kirjassaan Ihmisyys, jonka lukemisesta alkaa olla jo aikaa useampi vuosi.

.:Sitaatti #1 & #2:.

Ei jaksa raapustaa paperille, laitan tänne talteen.

"Nykyäänhän tavattoman moni ihminen tuntee olevansa tavattoman moniin muihin nähden ikävässä vastahangassa. Kulttuurin peruspiirteitä on ihmisen syvä epäluulo jokaista omaan piiriinsä kuulumatonta kohtaan - juutalainen on germaanin mielestä käsittämätön ja ala-arvoinen olento, samoin pianonsoittaja sellaisen silmissä, jonka pelinä on jalkapallo. Niinhän asia loppujen lopuksi on, että olio on olemassa vain rajojensa, siis tavallaan ympäristöön kohdistamansa vihollisuuden kautta. Ilman paavia ei olisi ollut Lutheria eikä ilman pakanoita olisi ollut paavia, joten ei voi kiistää, että lähimmäksi lähimmäistään ihminen tulee vastustuksen sylipainissa."

ja merkintöjen säästämiseksi editoitakoon tämä tähän,

"Siinä ei vielä ollut kaikki, että antipatia kansalaistovereita kohtaan oli Kakaniassa tiivistynyt suorastaan yhteenkuuluvuuden tunteeksi, epäluottamus kohdistui myös omaan persoonaan ja sen kohtaloon, ja tämäkin tunne sai syvän itsevarmuuden luonteen. Tässä maassa toimittiin aina toisin kuin ajateltiin — väliin päättyen kiihkeimpään intohimoon ja sen seurauksiin asti — tai ajateltiin toisin kuin toimittiin. Asiaa tuntemattomat huomioitsijat ovat pitäneet sitä viehättävänä piirteenä tai jopa heikkoutena siinä, mitä he luulevat itävaltalaisen luonteeksi. Mutta se on erehdys. On aina väärin selittää ilman muuta maan asukkaiden luonteella sellaisia ilmiöitä, joita siinä maassa tavataan. Sillä jonkin maan asukkaalla on vähintään yhdeksän luonnetta, ammatillinen, kansallinen, valtiollinen, luokkakantainen, maantieteellinen, sukupuolinen, tietoinen, tiedoton ja ehkä vielä yksityisluonnekin. Hän yhdistää ne kaikki itsessään, mutta ne taas hajottavat hänet, eikä hän oikeastaan muuta olekaan kuin näiden norojen huuhtelema pieni uoma, johon ne hiljalleen valuvat, kunnes poistuvat taas ja yhdessä muiden purosten kanssa täyttävät jonkin toisen uoman. Siksi jokaisella maanpiirin asukkaalla on vielä kymmeneskin luonne, joka ei ole muuta kuin täyttymättömien tilojen passiivista fantasiaa. Se sallii ihmiselle kaiken, vaan yhtä ei: se kieltää häntä ottamasta vakavalta kannalta niiden (vähintään) yhdeksän luonteen tekemisiä ja kokemisia; kieltää siis toisin sanoen juuri sen, minkä piti olla hänen elämäänsä täyttämässä. Tämä tila — jota on vaikea kuvata, se on myönnettävä — on väriltään ja muodoltaan erilainen Italiassa kuin Englannissa, koska kaikki mikä siitä erottuu on eriväristä ja erimuotoista, ja kuitenkin se on sama niin siellä kuin täälläkin, juuri sellainen tyhjä näkymätön tila, jonka sisällä todellisuus seisoo kuin pieni kivisistä rakennuspalikoista tehty, fantasian hylkäämä kaupunki."

-Robert Musil, Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930-43)

.:Lyhyesti Lotte Lenyasta:.

Päivän havainto (tämä saattaa huvittaa vain minua) olivat Lotte Lenyan uran myöhäisemmät näyttelijäsuoritukset. Lenya on tunnetuin kenties Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Die Dreigroschenoperin (1928), suomalaisittain Kolmen pennin oopperan, tulkitsijana ja jälkimmäisen säveltäjän vaimona. Weill oli jo lähtenyt majan majoille 1950-luvulla, kenties onnekseen, kun Lenya näytteli lievästi sanottuna propagandistisen James Bond-elokuva From Russia with Loven (1963) pahista, neuvostoliittolaista agenttia Rosa Klebbiä - jonka implikoidaan olevan enemmän tyttöihin suuntautunut (uhkaa siis ehkä sankarin maskuliinisuutta) ja jotakuinkin täyttää Drakulicin kuvaaman sukupuolettomaksi puetun kommunisti-toverinaisen kuvauksen.

.:Kirotut sunnuntait:.

Hyvät valmistujaiskekkerit eilen.

Puutarhabileissä ruokaa ja juomaa riitti (hatunnosto, maisteri K-M) - join viiniä ja olutta niin paljon, että aamuinen olo oli aika liisteristä. Toisaalta sehän saattoi johtua myös aamuyöhön menneistä jatkoista - kotiin tullessani kaulaliinanani oli muutama metri kankaista käsipyyhettä, älkää kysykö.

Ymmärrettävästi tänään ei ole tehty siis juuri mitään, minua kiusaa helkkarinmoinen päänsärky, johon alkoholilla ei tosin ole osuutta, vaan sillä samalla vanhalla diagnosoimattomalla migreenillä. Tai sitten minulla on aivokasvain. Jonka mainitseminenkin nostaa mieleen ne absurdit, ja Fight Clubissakin parodioidut Valittujen Palojen "Hei, olen Jaakon haima"-artikkelit. Kuinka tervehenkisen kuvan ruumiillisuudesta muodostaa lapsuus, jolloin luki niitä ja katsoi sitä ranskalaista Olipa kerran elämä-sarjaa? Ulkona suihkuhävittäjien ylilennolta kuulostava ukkonen ei tee asiasta yhtään helpompaa. Siis päänsärystä, ei ruumiillisuudesta.

Lukulamppu lainasi minulle W.G. Sebaldin On the Natural History of Destructionin, joka onkin kadehdittavan hyvin kirjoitettu (ja minun tekee mieli etsiä käsiini Hermann Kasackia ja Hans Erich Nossackia - joita tuskin edes on käännetty), mutta etenee pään sahajauhoisuuden takia erittäin hitaasti. Seuraan kyllä taas huolellisesti omia lukijakonventioitani - hyvä aloittamaan, hyvä kasaamaan, mutta ei niin hyvä lopettamaan. Tähän täytyisi saada parannus. Kiusallista on myös se, että useimmiten lukemisen maittaessa parhaiten se on tällä tavalla fyysisten rajoitusten kahlitsemaa ontumista.

Ehkä huomenna on parempi kirjoituspäivä, tämä jää kovin itsekeskeiseksi ajatusten ammuskeluksi. Jopa internet vastustaa tiedonhaun yrityksiäni.

Edit: Itseasiassa molempia on kyllä käännetty.

.:Häiriöitä tynnyreissä:.

Tänään?

Sen lisäksi, että katkaisin päihteettömyyden kesäisen lämpimän terassiauringon olueen ja - tunnustettakoon - jaloviinakahviin, reflektoin junassa Majakovskia, mitä häiriöiltä kerkesin. Näillä viittaan lähinnä alituiseen soiviin kännyköihin ja kovaäänisiin puhelinkeskusteluihin. Myönnettävä on, että juna on paikoista toinen, jossa sisäinen äänifasistini herää, mutta kuullessaan Karjaan kohdalla viidenteen kertaan samat jutut ei enää paljon naurata. Ei siitä sen enempää, vaikka aiheesta voisikin kirjoittaa sivukaupalla lähes yhtä tautofonista kärinää.

Jos reflektointi oli päivän teema, pohdin myös aamulla edellisen merkinnän herättämää tunnetta tietynlaisesta ilmiöstä, jota ystäväni ruotsalainen luonnehtii sanalla "pretentious", ruotsalaisittain "pretensiös". Suomenkielinen vastine on aavistuksen hakusessa - WSOY:n sanakirja kääntää "pretensiösin" yks'kantaan vaateliaaksi, mutta ei osu välttämättä naulan kantaan yhtä hyvin kuin Merriam-Websterin englanninkielinen sanaselitys, joka sisältää sitaatin Richard Wattsilta, jota edes wikipedia ei tunne: "the pretentious fraud who assumes a love of culture that is alien to him". Jos sallitaan groteski, puhuttaisiin kai intellektuellirunkkarista, wannabestä jos anglismeihin sorrutaan. Tässäkin blogissa jo tietyt tietoisesti valitut ilmaisulliset muotoseikat vääntävät nupin kohden tätä. Toisaalta, täytyy vain lohduttautua Walter Benjaminin (ks. aikaisempi merkintä) toteamuksella Moskovan päiväkirjoissaan, jonka mukaan hyvä artikkeli sisältää helvetisti nimien pudottelua. Ja tämä kaikkihan on varsin metatekstiä, asiaa johon ei pitäisi kiinnittää tietoista huomiota lähellekään näin paljon. Tärkeintä lienee tässä asiassa ajoittainen tiedostaminen.

Lisäksi reflektoin Hunter S. Thompsonin Pelon valtakunnan onnahtelevaa suomenkielistä käännöstä. Ei sillä, että minulla olisi tapana valittaa käännöksistä, mutta tässä on jo syytäkin. Esimerkkejä olisi muutama, mutta ehkä selkein on lauseessa, joka käännettynä kuuluu: "Kaikki poliittinen valta nousee joko aseiden, pillun tai oopiumipiippujen tynnyristä, ja ihmiset näyttävät hyväksyvän asian mielihyvin." Thompsonhan tietenkin soveltaa Mao Tse-tungia, jonka heiton alkuperäinen englanninkielinen käännös kuuluu jotakuinkin "Political power grows out of the barrel of a gun".

Tynnyristä? Kunnioitettavaa, että käännetään, mutta ehkä tämä vain vahvistaa sitä, että käännetty on käännetty ja tietty varauksellisuus on pakollista.

.:Limettiä ja Sacheria:.

Lukiessani Itävallan historiasta, törmäsin Wien-aiheissa muutamaan viittaukseen Carol Reedin ohjaamaan elokuvaan Kolmas mies (The Third Man, 1949) - ja päätin käyttää illan lopun sen katsomiseen. Tarkemmin sanottuna, kirjassa mainitaan sekä Wienin maailmanpyörä Riesenrad, että neuvostoliittolaisten tšekkoslovakialaiskarkoitukset. Eipä paljon, mutta onpahan hyvä tekosyy.

Itse kirja (siis Yrjö Lautelan & Jyrki Palon Itävalta. Kappale mennyttä suuruutta) on yleisesitykseksikin aika heppoinen, eikä avannut Itävallan historiaa kuin pintapuolisesti - minua olisi kiinnostanut tietää enemmän Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian nationalistisesta painekattilasta, jonka takia itseasiassa koko kirjan lainasinkin, mutta aika ohueksi jäi. Toisaalta, olihan se arvattavissa. Mutta etenkin esityksen kulttuuriosio on aika luokaton - aina ei ole varma lukeeko historian yleisesitystä vai turistiopasta. Vai että ovat kansallisoopperan ja Volkstheaterin (vai oliko se Volksoper?) seisomapaikkojen liput halpoja? Kirjasta on joku tosin kirjoittanut paljon paremman kirja-arvostelun Agricolaan, joten tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa siitä sen enempää. Englanniksi aiheesta saisi varmaan parempaakin.

Mutta Kolmas mies, se vasta osasi yllättää taas. Olen nähnyt elokuvan joskus aikaisemminkin, ja kai tämän innoittamana myös ostanut DVD:n. Alennuskorista, totta kai. Niistä voi itseasiassa kerätä ajan ja viitseliäisyyden avulla aika kunnioitettavan kokoelman. Ainakin siis jos harrastustaan ei ota liian vakavasti - kuten minä en muuten oikeastaan otakaan.

Ilmeisesti viime katselukerta on ollut joko todella väsynyt tai humaltunut, koska en muistanut koko juonesta juuri mitään ja mieleeni oli oikeastaan painunut vain loppuhuipennus, joka on muuten yksi elokuvahistorian hienoimpia. Ja tietenkin alkutekstit, jotka Peter von Bagh näytti joskus vierailuluennollaan monta vuotta sitten. En muista miksi.

Muutenkin elokuvassa on kyllä soiteltu (heh) oikeita kieliä visuaalisesti. Film noir-Wien öisine katuineen on aika huikean näköistä, vaikka samoja kuvakulmia/kuvakohtia kierrätetäänkin ahkerasti. Vinoista otoista tulee mieleen melkeinpä kauhuklassikko Das Cabinet des Dr. Caligarin (1920) - meneepä snobbailuksi - vääntyneet lavasteet. Ja Wien on hyvin, hyvin ahdistavan tuntuinen, mikä varmasti lienee lähellä jonkinlaista "totuuttakin" sodan jälkeen neljän miehitysvallan kesken jaettuna. Oikeastaan koko elokuvassa korostuva jako ja Ringstrassen sisälle jäävän kansainvälisen sektorin epätodellisuus on outoudessaan osa elokuvan vetovoimaa nykykontekstissa. Vähän kuin Lars von Trierin esi-dogmaattisen Europan (1991) painajais-Saksa, joka ei ole Saksa ensinkään, vaan nimenomaan Europa. On selvää, että von Trier on lainannut elokuvaansa todella paljon Reediltä - tai sitten yksinkertaisesti vain film noirin lajityypillisiltä tuntomerkeiltä. Uudempi elokuva vie vain paljon pidemmälle epätodelliseen ja poukkoilee modernin art housen luvalla paljon enemmän. Kolmas mieshän vastaavasti etenee juonensa kannalta aivan oikeaoppisesti ja totta puhuakseni on jopa vaikea arvioida mitä elokuvalle kävisi, jos sen repisi irti esteettisestä kehyksestään ja laittaisi täysin lavastettuun ympäristöön.

Autenttisilla paikoilla kuvaaminen on käsitykseni mukaan ollut aika harvinaista elokuvan tekohetkellä, puhumattakaan siitä, että vielä 1949 Wienissä on ollut sodan jäljiltä täysin päreiksi pommitettuja kortteleita - keskellä kaupunkia, joka nykyään on ainakin turistisilta osiltaan valkeaksi kiillotettu kuin Habsburgien aikaan. Järjestävätköhän jotain kiertueita amerikkalaisturisteille elokuvan kuvauspaikoille? Olisi oikeastaan pitänyt katsoa elokuva ennen Wieniin menoa, ja juoksennella sitten siellä aamuöisessä keskustassa. Myötäkokemisen autuus, ymmärrättehän. Eikä ihmisiä! Mutta en tosiaan osannut jotenkin ollenkaan ajatella Kolmatta miestä wieniläiselokuvana, mieleen nousee vain hattaramainen Linklaterin Rakkautta ennen auringonnousua (1995).

On muuten aika mielenkiintoista, että elokuvassa melkeinpä kaikki ja erityisesti Anna Schmidt (Alida Valli) asuvat ylevissä luksusasunnoissa, jotka ovat täynnä arvohuonekaluja ja näyttävää jugend-koristelua - erityisesti Schmidtin massiivisen poroporvarillinen kakluuni suorastaan tökkää silmään. Paljastamatta sen enempää juonta, on aika ihmeellistä ettei Martins (Joseph Cotten) kiinnitä asiaan mitään huomiota. Tai sitten syyllistyn turhaan "realismi"-nillitykseen. Kyse lienee jostain habsburgilaisesta asumisen arkkityypistä, jota anglot halusivat kuvitella jo 1949 ja turistit varmaankin vielä tänäkin päivänä.

Olipa hehkutus.

[kuvalähde]

.:Madjaari-lahnoja:.

Tiivistä päivittämistä, sano.

Sain loppuun Péter Esterházyn Naiset, mutta totta puhuakseni se ei juurikaan miellyttänyt. Kirja koostui 99 naisvignetistä, joissa Esterházy kuvasi monenlaisia naisia monenlaisissa konteksteissa - ajallisissa, paikallisissa ja suhteellisissa. Siis ihmissuhteellisissa. Koko juttu haisi lähinnä Kunderalle. Olihan siinä hetkensä, mutta lopulta ajatus vanheni ja alkoi toistaa itseään. Tai sitten näitä pitäisi kokeilla joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua - kuten Hrabal kirjoitti, nuoret runoilijat kirjoittavat kuolemasta, vanhat lahnat neitokaisten iloista.

Lukiessani paloin punaiseksi auringossa.

Pohtiessani lisää puolalaisten lukulistoja ja googlatessani suomalaisten koulujen lukuohjelmia (vai diplomeiksiko niitä nykyään sanotaan), tulin siihen tulokseen, että en tainnut itse etenkään yläasteella lukea juuri mitään koulun puolesta. Tai ainakaan mieleen ei nouse kuin tyhjää. Juhani Ahon Juha? Pari Paavo Rintalaa, joista toinen oli Pojat ja toinen joku ihan liian vaikea sen ikäiselle minulle - olisiko ollut Minä, Grünewald. Ja Tuntematon Sotilas. Luinko muuta? Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri ei koskaan taittunut loppuun asti ja jäi itseasiassa lopulta omaan hyllyyn, myönnän (nyt julkisesti).

Unohtanutko olen, vai onko meillä tosiaan ollut niin surkea äidinkielen kirjallisuusopetus?

.:Kaksosten valtakunta:.

Puolassa äärikatolilainen konservatiivipuolue (LPR, Liga Polskich Rodzin) etenee kuin höyryjyrä. Ensin aloitettiin Joseph McCarthyyn verrattavat kommunistikollaboraattorivainot, joita itse kalapuikkoviiksinen Solidarność-mies Lech Walesa joutui vastustamaan ja joille satoi EU:sta kritiikkiä. Salaisen poliisin kanssa veljeilystä ilmi tuli jopa armoitettu edesmennyt Ryszard Kapuściński.

No ei siinä mitään, seuraavaksi Puolan lasten oikeuksien ajaja pisti tutkintaan Teletappien Tiivi Taavin, sillä kun on kannossa käsilaukku - luonnollisesti selvä merkki homoseksuaalisuudesta, joka vastaavasti tietenkin mädättäisi kansakunnan oikeauskoisen selkärangan. Tiivi Taaviahan tunnetusti kritisoi myös edesmennyt televankelista Jerry Falwell, samasta syystä. Tosin Falwellin kannat katolilaisuudestakaan tuskin olivat kovin ruusuiset. Aikaisemminhan homoseksuaalisuus oli ollut Puolassa tapetilla, kun konservatiivien moraaliseen uudelleenjärjestelyyn kuulunut lakialoite "homoseksuaalisen propagandan kieltämisestä kouluissa" nousi julkisuuteen.

Näin siis alustuksena.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (5.6.2007) sitten touhu etenee - artikkelissa Puola poisti klassikoita koulujen opetusohjelmasta (C3) kyytiä saavat niin pikkuporvareita pilkkaava Witold Gombrowicz (Ferdyduke) kuin Stanislaw Witkiewiczkin. Ilmeisesti puolalaisen modernismin päähahmot, joita minäkin olen lukenut, kajoavat liiaksi terveisiin isänmaallisiin arvoihin, eivätkä kohtele puolalaisuutta vaaditulla kunnioituksella.

Artikkelin mukaan kirjallisuuden joukkoon nostetaan sitten nationalistinen raapustaja kenraali Jan Dobraczynski, kokonaiset kolme nidettä. Kuulemma niissä on sitten isänmaallisuutta ja kristillisyyttä nuorille lukijoille.

Ulkomaalaisista häädön listasta näillä näkymin saavat Fjodor Dostojevski, Johann Wolfgang von Goethe ja Franz Kafka. Kiintoisaa, että Dostojevski, luulisi, että vanha Fjodor patakristittynä miellyttäisi, mutta ehkä hänessä tökkää puolalaisia silmään se ilmetty venäläisyys.

Puolan kulttuuriraakkaus - mikäli nyt menee läpi - on sinänsä mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka paljon kulttuuriin nykyään suhteellisen arvovapaasti ja kansalliskiihkottomasti suhtautuva läntinen Eurooppa eroaa tietyistä uusista Euroopan unionin jäsenmaista. En tiedä tulisiko kenellekään Pohjoismaissa tai vaikkapa Ranskassa mieleen hyökätä nimenomaan jotain klassisia pölypalloja vastaan. Tarkoitan siis arvovapaudella lähinnä kirjallisuuden ja taiteen saatavuutta, opetusohjelmista on vaikea sanoa mitään vailla minkäänlaista asiantuntemusta. Kai tästä avautuisi mahdollisuuksia kansalliseen itsepohdiskeluunkin, mitä kouluissa oikeastaan nykyään luetaan?

Puolassa, ainakin LPR-puolueen piirissä, kuitenkin joka tapauksessa koetaan tärkeäksi pönkittää nationalistista itseidentiteettiä ja katolista pohjaa. Vihollisia on Puolalla joka puolella, Venäjän barbaarit idässä ja lännen dekadenttius ja arvolibertiinisyys toisella puolella (kuten eräs puolalainen nationalisti totesi minulle aikanaan, lännessä ollaan vain kiinnostuneita neonvalaistujen bordellien energiansaannista). Pyhän tehtävän edessä oleva ekseptionalistinen kohtalon kansa on taas, kuten aina, vaaroille alttiina.

Ehkä 19 vuotta koomassa ollut rautatieläinen huomaa, ettei ihan kaikki ole muuttunut, kun selviää kännykkä- ja kulutusshokiltaan.

.:Nur tote Frauen sind schön:.

...tai no ei ihan niin, mutta tämä on kyllä häikäisevä lähde korkean resoluution kuvia vanhoista (pääasiassa amerikkalaisista) elokuvatähdistä. Harvinainen nettilöytö, verkkosivujen muuten karseasta ulkoasusta huolimatta.

[kuva: Dorothy Sebastian & Joan Crawford]

.:Kirjastoista:.

Paikalliskirjastot ovat hienoja, niin kuin Hyvinkäänkin (vaikka Hyvinkää ei olekaan mikään ihan pikkukaupunki) - kirjoja on suhteellisen laaja kokoelma, mutta niitä on lainaamassa vain rajoitettu ihmisjoukko. Ja koska ihmisillä on yleensä ottaen varsin huono maku, näin olen päätellyt, on hyllyistä helppo kaivaa paljonkin mielenkiintoista kirjallisuutta. Liikaakin, etten sanoisi.

Tänään päätin tehdä kirjastolainaamisesta suunnitellumpaa kuin yleensä, lähinnä siksi että paloin halusta lainata jotakin kaunokirjallisuutta - asiakirjallisuuttahan minulla on lukuputkessa jo tukkeeksi asti. Siispä otin mennessäni palautusta vaativien kirjojen (joista olin tällä kertaa onnistunut lukemaan lähes kaikki) lisäksi mukaan Krakovasta, Massolitin erinomaisen mukavasta kirjakaupasta Ulica Felicjanek 4:sta, aikanaan ostamani Traveller's Literary Companion: Eastern & Central Europe (ed. James Naughton), josta sitten kaivoin muutaman kiintoisalta kuulostaneen kirjailijan nimen ja katsoin löytyisikö heidän tuotantoaan kirjastosta. Ja löytyihän niitä joitakin, Suomessa kun tuo kulttuurivaihto ja käännöstyö on käsittääkseni toiminut poikkeuksellisen paljon sinne päin Eurooppaa.

Tšekistä Bohumil Hrabalin Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille (Taneční hodiny pro starší a pokročilé, 1964), Unkarista Péter Esterházyn Nainen (Egy nő, 1993) ja Serbiasta Danilo Kišin Varhaisia suruja (Rani Jadi, 1969). Näin ensi alkuun. Yritin myös löytää bulgarialaista Jordan Raditskovia, mutta joku innokas bulgarialaisen kirjallisuuden ystävä oli joko laittanut kirjan väärään hyllyyn tai varastanut koko niteen. No ehkä vielä jossain välissä, kyseinen herra kuulostaa juuri minun tyyppiseltäni kirjailijalta.

Hrabalin Tanssitunteja aikuisille ja edistyneille kuitenkin luin heti kättelyssä, kirja kun koostuu vain yhdestä virkkeestä, mutta on hieman yli yhdeksänkymmentä sivua paksu. Ja millaisesta virkkeestä, kadehdittavan hienoa sanataiturointia - täytyy toivoa, ettei Hrabalin tyyli kuitenkaan tartu ja pidennä lauseitani vielä entisestään. Vaikka ei sellaista voisi enää nykyään kirjoittaakaan, uuniin itsensä kaakeloivine uunimuurareineen, rietastelijoineen ja itsemurhaajineen.

"[...]senpä takia runoilija Bondy kaiketi sanoi minulle, että aidon runouden pitää loukata ja haavoittaa, niin kuin jos te unohdatte partakoneenterän nenäliinaan ja viillätte niistäessä nenänne halki, niin, eihän hyvää kirjaa ole tehty sitä varten, että lukija nukahtaisi, vaan että hän loikkaisi vuoteestaan ja juoksisi alushoususillaan oikopäätä herra kirjailijan luo ja valistaisi tätä nyrkkiensä voimalla[...]"

Tai siis vaikuttamatta revivalistilta.

.:Srebrenica 1995:.

Juuri kuin pääsin kirjoittamaan Imre Kertészin kohdalla, kuinka julmuuskiintiö oli tullut täyteen hetkeksi, päädyin takaisin niiden pariin - tällä kertaa monin verroin tuoreempana kroatialaisen kirjailijan ja journalistin Slavenka Drakulićin teoksessa Ei tekisi pahaa kärpäsellekään (2004), joka marssittaa lukijan eteen ryhmän Balkanin sotien teloittajia, raiskaajia ja murhakäskyjen antajia.

Drakulić kuvaa tapahtumien ja faktojen sijasta (tai oikeastaan rinnalla) sotarikollisia persoonina, hieman keittiöpsykologiaan taipuvaisesti, mutta teräväkynäisesti. Selkää pitkin kiipeävää kuvotusta ei voi muutaman tarinan kohdalla välttää, komentoja antaneet ja kätensä kaukana verestä pitäneet jäävät etäisemmäksi, lukuunottamatta ehkä edelleen pakosalla olevaa Ratko Mladićia. Pariskunta Milošević voisi olla vähemmän traagisessa kontekstissa jopa huvittava karikatyyri - Drakulić hämmentää kyllä hyökkäämällä Milosevicin vaimon huonoa pukeutumista vastaan kuin paraskin muotikriitikko (vaikkakin hieman syvällisemmin purkaen).

Kirja, jonka Drakulić luo sotarikollisten profiileista ei lopulta selitä yhtään mitään tuosta perin käsittämättömäksi jääneestä sodasta (tai sodista). Slavoj Žižekillä ratsastaen - murhaaminen, joka oli Balkanin asukkaille äärimmäinen reaalinen tilanne, joskin imaginaarisen nationalistisen mytologian sumuttama sekä Serbiassa, että Kroatiassa, oli Euroopalle täysin kytkeytymätön, vailla moniakaan merkitysyhteyksiä. Tai sitten en vain osannut lukea lehtiä oikein silloin. Tilaisuus kysellä konferenssin aikana balkanilaisilta mitä he nyt ajattelevat tapahtumista meni kieltämättä ohitse - ajatteleeko sitä liikaa huomaavaisuutta ja välttelee mahdollisesti kipeitä aiheita, vai pelkääkö oman tietämättömyyden esiintuloa?

Nyt kirja haisee katkerasti savulta, kun luin sitä istuessani järven rannalla ja polttaessani liian kosteita risuja tynnyrissä.

Edit: 4.6.2007 - Tämän aamun Helsingin Sanomat kirjoittaa ("Serbian ja Suomen ottelu oli eurooppalaisen jalkapallodiplomatian ilta", B3.) kuinka Suomi-Serbia-ottelun katsomossa nähtiin serbikannattajilla "Kosovo is Serbian"-lakanan lisäksi myös Ratko Mladićia tukenut juliste. Tämä onkin jo tietynlainen vastaus siihen, miksi Mladić juoksee vielä vapaalla jalalla, vaikka hän on paikallisen poliisinkin etsintäkuuluttama. Tuskinpa nähdään Haagissa ihan heti.

[kuva: Mikhail Evstafiev, CC-lic.]

.:Representatiivistä veminismiä:.

Tämän päivän Turun Sanomat uutisoi kyselystä, jonka mukaan joka kuudes kansanedustaja tunnustautuu feministiksi. Tietenkään suurin osa ei vastannut mitään, mutta tentin perusteella avoimesti feminisminsä suostuu ilmoittamaan 32 kansanedustajaa, joista 22 naista, 10 miestä.

Verkkoartikkelista puuttuvat oikeasti ne parhaat palat, sääli etten voi lehden puutteessa siteerata suoraan (tästä syystä sitaatit ovat muistista kaivettuja eivätkä välttämättä eksakteja) - tiettyjä käsitteenmäärittelyllisiä ongelmia taitaa kansanedustuslaitoksessa olla. Katsotaanpa siis oikein kahdesta lähteestä mitä se feminismi voisi tarkoittaa:

Merriam-Webster määrittelee sanan seuraavasti:
" Main Entry: fem·i·nism
Pronunciation: 'fe-m&-"ni-z&m
Function: noun
1 : the theory of the political, economic, and social equality of the sexes
2 : organized activity on behalf of women's rights and interests "

Historianopiskelijana on mukava viitata menneisyyteenkin, eli Otavan uuteen sivistyssanakirjaan (1972):

"feminismi (uuslat. femini'smus), pyrkimys naisen ja miehen tasa-arvoisuuteen; naisen (ruumiillisten) ominaisuuksien esiintyminen miehessä."

Eduskunnan naisverkoston varapuheenjohtaja Sirpa Asko-Seljavaara (kok.) toteaa, että "Suomessa tasa-arvo on edennyt jo niin pitkälle, että feminismillä ei ole enää suurta tarvetta." Ilmeisesti feminismi siis on tämän näkökannan mukaan jotain sellaista toimintaa, joka voi mennä vahingossa "yli", joka pitää lopettaa ajoissa tai muuten käy vahinko.

Suomessa kapitalismi on edennyt jo niin pitkälle, että kokoomuksella ei ole enää suurta tarvetta.

Juha Mieto on sitävastoin ilmeisesti aikaisemmilla tasa-arvon liian pitkälle menemistä kommentoineilla tokaisuillaan joko saanut pikakurssin käsitehistoriasta tai mahdollisesti muuten vaan katumapäällä - ja sanoo siis olevansa feministi. Mutta löytyy kepusta se laukojien aateli (Pekka Vilkuna), joka toteaa olevansa "kokolihaa syövä hetero mies". Itse-identifikaatio on miehellä siis korkeaa luokkaa, tai ehkä kyse on vain, kuten identiteeteissä yleensä, vahva erottautuminen "toisista" eli tässä tapauksessa ilmeisesti homoseksuaalisista kasvissyöjistä tai kenties äärimmillään vegetaristi/vegaani-lesboista. Tai ehkä vain yleensä makkaransuosijoista (vailla kaksimielisyyksiä, ohne Zweideutigkeit), jotka eivät kokolihaan koske.

Toisaalta voihan se olla niinkin, että Vilkuna näkee feminismin nimenomaan tuon Otavan sivistyssanakirjan toisen määritelmän kautta, nimittäin "naisen (ruumiillisten) ominaisuuksien esiintyminen miehessä", joka tietty saattaakin pitää paikkaansa, kasvaahan niille kasvissyöjähippihomoille aina pitkät tukatkin ja silleen. Jotkut käyttävät kai hamettakin! Lyly Rajala (joka siis ei käytä ilmeisesti hametta) ei sentään vastannut koko kyselyyn.

Stefan Wallin sentään julistautui aikanaan radikaaliksi feministiksi, sääli ettei koskaan ole silmiin osunut miten Wallin tätä purkaa tarkemmin. Radikaali kuitenkin tarkoittaa Otavan uuden sivistyssanakirjan mukaan:

"radikaali (uudismuodoste - radix =" juuri)." 1. Jonkin äärimmäisyyssuunnan kannattaja, radikaalin puolueen jäsen [...] radikalismi - r a d i k a a l i s u u s, äärimmäisyyskanta, jyrkkiä, perinpohjaisia uudistuksia vaativa mielipidesuunta (esim. poliittinen, uskonnollinen, taiteellinen). Vastakohta: moderationismi."

Edit: Täällä sijaitsee hieman tarkempi verkkoversio artikkelista.