.:Joululomaa lukien:.

Joulunaluspäivinä on helppo lukea paljon, kun ei ole juuri muutakaan tekemistä. Jaan aikaani niin pamflettien (Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa?, jonka juuri lopetin ja Puolueiden kriisi-artikkelinivaskan) ja Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talon kanssa. Tokarczuk on vienoisesta adjektiivipöhöstään edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, joskin hieman surumielistä luettavaa jouluksi.

Sieneys

Jos en olisi ihminen, olisin sieni. Väliinpitämätön ja tunteeton sieni, jolla olisi kylmä ja liukas pinta, yhtä aikaa kova ja herkkä. Kasvaisin kaatuneiden puiden päällä synkkänä ja pahaenteisenä, ikuisesti vaieten, imien niistä auringon viimeisetkin rippeet haralleen levitetyillä sienisormillani. Kasvaisin siinä mikä on kuollutta. Tunkeutuisin sen läpi aina puhtaaseen multaan asti, sitten sienensormeni pysähtyisivät. Olisin pienempi kuin puut ja pensaat mutta isompi kuin mustikanvarvut. Olisin katoavainen, mutta niinhän olen ihmisenäkin. Aurinko ei minua kiinnostaisi, en seuraisi sitä katseellani, en enää koskaan odottaisi sen nousua. Kaipaisin vain kosteutta, työntäisin ruumiini sumuun ja sateeseen, antaisin märän ilman pisartua ylleni. En tekisi eroa yön ja päivän välille — miksi tekisinkään?

- Olga Tokarczuk, Päivän talo, yön talo

.:Stalinin lehmät:.

Melkein kuukauden tauko — taitaa olla pisin yhtäjaksoinen kirjoittamattomuuden kausi tämän blogin historiassa. Sääli sinänsä, mutta ei ole tehnyt mieli kirjoittaa, inspiraatio on ollut kadoksissa kuten varmaan osin motivaatiokin. No, joka tapauksessa, ehkä se tästä paremmalla menestyksellä jatkossa.

Sofi Oksasen Stalinin lehmät, jonka L.H. ystävällisesti minulle lainasi, muistuttaa vähintäänkin Finlandia-voittaja Puhdistusta. Jopa niinkin hämmentävästi, että sitä voisi pitää jonkinlaisena jälkimmäisen kirjan harjoitelmana, niin tasaisesti Oksasen tyyli ja aihevalinta kaikuu esikoisteoksesta Puhdistukseen. Mikä ei tietenkään välttämättä ole ihan täysin rikollista, mutta hieman piinallista, kun kirjat luetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Neuvosto-Viron särjettyä historiaa käsittelevät molemmat, ja Stalinin lehmät käyttää samanlaista sirpaloitetun kronologian, useiden henkilöhahmojen ja juonien yhteenkietoutumista. Aikajanalle mahtuvat niin nykypäivään, kuin 1950-luvun karkotuksien aikoihin kuin 1970-80-luvun sosialistinen Viro/kapitalistinen Suomi-vertailuun.

Oksanen kirjoittaa kiinnostavasti virolaisesta kulutuskulttuurista, vertailee sitä suomalaiseen ja pohtii identiteettikysymyksiä. Pääteemoista kiintoisammaksi kuitenkin nousee kertomus syömishäiriöstä, bulimiasta, joka uhkaa romuttaa nuoren Annan elämän. Traumojen takana asuu identiteettikriisin aiheuttama puolivirolaisuus, mutta myös silmitön tytön/naisen vartaloon kohdistuva Ulkopuolinen Katse. Monessa kohdassa varmaan minulta meni jo sukupuolen takia ohi monia kirjan nyansseja.

Kirjan puolivälissä, jolloin havaitsin pientä hyytymistä — johtui se sitten melko nopean lukurytmin aiheuttamasta väsymyksestä tai ei — toivoisi, että Stalinin lehmät eivät sisältäisi sitä aivan vanhinta aikakerrostumaa, toisen maailmansodan jälkimaininkien kiemuroita miehitetyssä Virossa. Osaksi ehkä siksi, että (jälleen takaperoisesta lukutavasta johtuen kohtuuttomastikin) Puhdistus pureutuu aiheeseen paremmin.

Stalinin lehmät siis vertautuu väkisinkin uudempaan Puhdistukseen, sinänsä mielenkiintoisestikin — Oksasen sinänsä sujuva tyyli kirjoittaa tuntuu kyllä esikoisteoksessakin, mutta kakku pysyy selvästi paremmin koossa vahvemmalla kokemuksella kirjoitetussa jälkimmäisessä kirjassa. Jos Oksasen proosa ei olisi niin vaivattomasti luettavaa, en ehkä suosittelisi Stalinin lehmien lukemista — mutta melko keveästi kirjan kahlaa lävitse huolimatta pokkariversion yli neljästä sadasta sivusta.

.:Väliaikatiedote:.

Päivitystauko, selvästi. En kuitenkaan ole kuollut tai mitään sen suuntaista, ennemminkin vain kirjoittamisen suhteen ollut laiska ja saamaton. Parannan tapani todennäköisesti tällä viikolla, olisi syytä kirjoittaa jo itsensäkin takia vähän muistiinpanoja esimerkiksi Baader-Meinhof Komplexista ja Formanin Vaaleaverikön rakkaudesta. Kaunokirjallisella rintamalla tuntuvat kirjat ennemminkin vain lisäävän myöhästymissakkoja kuin edistyvän. Toivottavasti joulukuu on tässä suhteessa parempi, tällainen (vapaa-ajan) älyllinen taantuma ei saa jatkua kauempaa.

.:Berliini - Moskova:.

Saksalaisen toimittajan Wolfgang Büscherin matkakirja Berliini - Moskova. Jalan kohti itää herätti uteliaisuuteni jo kirjakaupassa. Kesti hetken ennenkuin löysin opuksen kirjastosta, mutta etsimistyö ei mennyt hukkaan - Büscherin teos on hyvä kattaus taitavalta kirjoittajalta etenkin Valko-Venäjään ja Venäjään. Se on joiltain osin melko tylsä, mutta suuremmaksi osaksi ylittää riman.

Saksan rajalle tarpomisessa Büscherillä ei kestä kauaa Berliinistä, ja Puola-osuuskin jää vähän väljäksi. Polakit ja läntiseksi muuttuva entinen itäinen Eurooppa jäävät kovin muodottomiksi, kun odotellaan saapumista itään. Valko-Venäjän rajan yli astuessaan kirjoittaja kuitenkin vaihtaa tyyliään. Maa on kuin kappale menneisyyttä keskellä kommunismin ikeestä ponnistavaa muuta Eurooppaa.

Berliini - Moskova asettuu melko mukavasti nykyaikaisen matkakirjallisuuden tyylilajiin. Toisaalta koko kirjan kirjoittamisen mahdollistaa länsimainen kyky tehdä erikoisia itsensä etsimiseen tähtääviä retkiä - Lukulampun mainitseman kaifin lattea kääntöpuoli. Mummot, jotka myyvät tien varsilla suolakurkkua eivät koskaan voisi saksalaisen toimittajan tapaan yhtä huolettomasti koetella itseään kuin keskiajan pyhiinvaeltaja. Toisaalta Büscher ei ole mikään piittaamaton repputuristi, hän kykenee kommunikoimaan venäjäksi eikä ainakaan ärsyttävällä tavalla suhtaudu itäiseen surkeuteen mitenkään pilkallisesti. En ole koskaan käynyt Valko-Venäjällä, mutta tietty uupumuksen ja loppuun poltetun väsymyksen tunne puskee läpi kaiken luetun kautta. Lukijan Büscher vie totutun ulkopuolelle, pieniin kyliin keskellä lakeutta, venäläisen teknon läpitunkemiin gostinitsoihin ja omalakisiin yhteisöihin. Berliini - Moskovan ydin on juuri se tietty kokemisen kadehdittava henki joka huokuu riveistä. Toisaalta sukupolvensa kasvattina Büscher myös käyttää sivukaupalla pohtiessaan toisen maailmansodan ongelmallista perintöä - marginaalisesti kiinnostavaa, muttei minusta moisen matkan ydinasia.

Ehkä lopulta ei ole helppoa irrottautua siitä kaukokaipuun ja vaeltamisen, arvaamattomuuden ja suunnitelmallisuuden puutteen viehätyksestä, joka Büscherin kirjasta kumpuaa. Ilmiön täytyy olla hyvin samankaltainen, kuin ne Osmo Soininvaaran pyöräretken herättämät peitetyn kateuden aallot.

Sitaatti

"Täällä Saksassa radikaalivasemmisto on niin akateemista ja niin kiinni 'kriittisen teorian' ja 'dekonstruktion' traditioissa, että sen päävastaus ilmastonmuutoksen uhkaan on harjoittaa 'kritiikkiä' 'hallitsevaa ilmastonmuutosdiskurssia' kohtaan ja 'kritisoida tieteellisen tiedon hegemonista roolia' ilmastonmuutoksen konstituoinnissa kriisiksi. [...] Se on hieman sama kuin heittäisi kopioita Adornon ja Foucault'n teksteistä tulvavesiin ja toivoisi ongelman menevän pois."

-Tadzio Müller, Voima 09/2008.

.:Obama ja runot:.

Vuorokauden aikana valvoin melkein 24 tuntia, kytäten aamuyöstä ja aamusta Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Jännitysnäytelmä ei ollut kovinkaan huikea, Barack Hussein Obaman voitto oli jo mielipidetiedusteluissa mitattu (tuhanteen kertaan spekuloitu) ja ainoastaan kammottavan katastrofin pelko sai menemään vaalivalvojaisiin saati istumaan yön yli erinäisissä paikoissa.

Ei sillä ettei kyseessä olisi ollut kokonaisvaltainen tapahtuma, sillä koettua tuli niin äänimuotoinen dadarunous ja kämppi kauhubingo Kukassa, aamuyön katujen tyhjyys ja uutisvirran loppumaton tulva ja aamukuohuviinit demokraattien voitolle (joihin kohdistettu optimismi Euroopassa on ylitsepursuavan pettymystä ennustava) sekä tänään klubin äänirunoilta, jossa suomalaiset hämmästyttivät pitkästyttävyydellään (on välillä vaikea tunnistaa etteikö itse tajua, vai onko tämä vain niin huonoa ettei rajaa) ja eräs islantilainen jonka nimen kaivaminen tähän vaatisi liikaa energiaa riemastutti todella paljon (IMFIMFOMGOMGFMIFMFLOLOLOL jne). Puhumattakaan siitä läppärien edessä esiintyneestä kaameasta noise-ensemblestä ja kaiken läpi puskevista Disco Ensemble-faneista.

Kieltämättä Turussa tapahtuu juuri näinä viikkoina, mutta jotain holttia aina toisinaan toivoisi.

.:Varsinais-Suomen runoviikkojen lähtölaukaus:.

Varsinais-Suomen runoviikon avajaistilaisuus oli mukava tapahtuma. Melko roinan täyttämään, mutta helmeen Bar Kukaan järjestetyssä klubissa kuultiin runoja, joista osasta voi kyllä olla montaa mieltä, mutta tunnelma oli hyvä. Kai se on se kulturellien piirien viehätys, ja leppeä runoista sykkivä kulutuskriittisyys ja sen sellainen. Vaikka jossain piireissä kai puhuttaisiin saastaisen adornolaisista riimeistä (joskaan Adorno tuskin nykyrunoutta sietäisi). Erityisesti Markku Into oli mukava nähdä lavalla lukemassa ja oikeastaan tekeekin nyt mieli kaivaa kirjastosta muutama runoteos (satunnaisella kai, runoilijalla kun tuota tuotantoa riittää) ja tahkota ne läpi. Vaikka tunnetusti olen aina ollut runouden kanssa vähän eksyksissä. Runoteoksiakin taidan omistaa huikeat kaksi kappaletta - Karin Boyen ruotsinkielisen runokokoelman ja Wisława Szymborskan yhden.

Täytyy yrittää vääntäytyä katsomaan noita muitakin tapahtumia, mutta jostain syystä ihminen on niin usein niin kovin laiska (tai muka-kiireinen), eikä kykene.

Nyt olisi paljonkin kirjoitettavaa blogimerkintöihin - kuten esimerkiksi Corbijnin Joy Division/Ian Curtis-elokuvasta Control ja eräästä matkakertomuksesta. Mutta taidan jättää toiseen kertaan.

.:Puhdistus:.

Täytyy perua puheita Sofi Oksasesta. Vaikka en vieläkään täysin allekirjoita hänen jotenkin ylikorostunutta rooliaan julkisuudessa, selventää Puhdistus taustaa melkoisesti. Ja hyvä kirjoittaja Oksanen on, siitä ei pääse mihinkään. Kirja ei ole sanataiteen helmiä sinänsä, mutta se on kirjoitettu muotoon, joka pakottaa lukemaan eteenpäin. Se koukuttaa.

Puhdistus on rankka kertomus, joka sijoittuu sirpaleisella kronologiallaan vuosisadan alun Viroon, Neuvosto-Viroon ja kapitalistiseen Viroon. Kaikkina näinä aikoina Virossa menee melkoisen kurjasti, lukuunottamatta ehkä ensimmäisen tasavallan aikaa. Juonta sen kummemmin avaamatta, kirja on häiritsevä kertomus naisiin kohdistuvista elämän kolhuista ja suoranaisesta hyväksikäytöstä. Toisen päähenkilön, Aliide Truun, pohdinta ikuisesti palaavista krominahkasaappaisista nahkatakkimiehistä ja väkivallan uhasta osuu juuri sinne minne kirja tähtääkin. Gestapolla, Tsekalla ja rehottavan kapitalismin mafiamiehillä ei ole mitään niin olennaista eroa. Pakenevan Zaran osuuteen liittyvät pornografiset ja vastenmieliset kuvaukset ihmiskaupasta vastaavasti pulpauttavat taas pintaan ne samat tunnelmat, kuin vaikkapa Moodyssonin Lilja-4-ever. Valtaa, väkivaltaa ja likaista seksiä.

Hieno, joskin puistattava, historiakertomus niin kommunismin ikeestä kuin 1990-luvun alun markkina-anarkian mustista puolista. Jostain syystä tosin S.:n ystävällisesti lainaamassa (kiitos) kappaleessa vironkieliset käännökset kirjan loppuosassa olivat jotenkin sekaisin. Tai sitten en osannut vain käyttää.

.:Fiktiivisiä kansia:.

Oikeastaan pitäisi lukea Horkheimeriä tai edes Oksasta, mutta on vaikea keskittyä. Siksi näpertelen tietokoneella erään Facebook-ryhmän/blogimeemin kikalla geneerisiä levynkansia. Koska photoshopilla on kiva puuhastella. Laitetaan ne tuotokset nyt tännekin. Kansi kannelta kehittyy, joskin aineisto määrittää aika paljon.

Ja hommahan menee osapuilleen niin, että valitaan wikipediasta random-artikkeli, josta tulee bändin nimi, wikiquotesta satunnaisen henkilön viimeisen sitaatin neljä viimeistä sanaa joista tulee levyn nimi ja flickristä random-kuva levynkanneksi. Ja sitten photoshopilla roina yhteen. Kansainväliset artistit syntyvät vaikkapa englanninkielisen wikin pohjalta.

Kuvaukset vaativat vähän mielikuvitusta ja musiikkigenrejen geneerisyyksien pakonomaisuutta. Hoh, ja hauskaa on - ainakin tekijällä.

Turkulainen, filosofianopiskelijoiden muodostama dark ambient/noisekollektiivi Barker-Littoinen ehti olemassaolonsa aikana julkaisemaan vain yhden albumin, "tuo meitä lähemmäksi kuolemaa". Pseudonyymillä Verka Hovi tunnettu keulahahmo luonnehti yhtyeen tuotantoa pseudoplatonis-marxilaiseksi materialistisen estetiikan kritiikiksi. Levy sisältää vain yhden raidan, jonka tarkka pituus on 43 minuuttia 30 sekuntia, josta 40 minuuttia on ainoastaan sian röhkinää ja kutomakoneen louskutusta vaihtelevin äänenvoimakkuuksin.

Arvoitukselliseksi jäänyt yhtye muistetaan myös ensimmäiseksi ja viimeiseksi live-esiintymiseksi jääneestä Turun Varsinaissuomalaisen osakunnan (TVO) keikastaan. Yhtye esiintyi kuuden tunnin ajan mustien jätesäkkien sisältä.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Barker-Littoinen]
[http://fi.wikiquote.org/wiki/Platon]
[http://flickr.com/photos/altuwa/2980166744/sizes/l/]

Täytyy sanoa, että ortodoksista gospelpunkkia soittava savonlinnalainen Jerusalemin Jumalanäiti oli parempi edellisillä levyillään. "Meikäläinen ei lannistu mistään!" on sanoituksiltaan liian lähellä Eppu Normaalia ja etenkin erotetun laulajan, Flegun, paikkaaminen lapsivokalistilla (Matias, 4v.) on tässä musiikkigenressä ehkä vähän liiankin kliseistä. Kannattaa ennemminkin satsata rahansa varhaisempiin seiskatuumaisiin.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Jerusalemin_Jumalan%C3%A4iti]

[http://fi.wikiquote.org/wiki/Matti_Nyk%C3%A4nen]

Australialaisen Ann Grocottin uutukainen And I thank you on samaa lempeää trip-hoppia mihin fanit ovat tottuneet jo aikaisemmillakin julkaisuilla. Pientä sähäkkyyttä ja särmää toivoisi useampaankin kappaleeseen, nyt levyltä erottuu ainoastaan erinomainen trilogiajatkumo "My mother thanks you", "My father thanks you" ja "My sister thanks you".

[http://en.wikipedia.org/wiki/Ann_Grocott]

[http://en.wikiquote.org/wiki/Yankee_Doodle_Dandy]
[http://flickr.com/photos/22297595@N02/2969308574/sizes/l]

Islantilaisvaikutteinen saaristolaiskvintetti yhdistelee jännittävällä tavalla Sigur Rósmaista post-rockia ja perinteistä suomenruotsalaista pelimannimusiikkia. Hieman yllättäen suomeksi sanoitettu levy yllättää sfääriensä leikkisyydellä.

Mainittakoon, että levy on nauhoitettu kokonaisuudessaan Märketin majakkasaarella mökissä, jonka puolivälin poikki leikkaa Suomen ja Ruotsin raja.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Seltjarnarnes]

[http://fi.wikiquote.org/wiki/Ruotsalaisia_sananlaskuja]
[http://flickr.com/photos/oneeighteen/2969535732/sizes/l/]

.:Uusia runoja:.

J.P.Sipilän linkkaama nokturno.org on aika mainio. Täytyy myöntää, että nähtyäni oikeastaan elämäni ensimmäisen videorunon, olin varsin vaikuttunut. Tekstin, äänen ja kuvan yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Kiinnostavia ovat myös niin sanotut interaktiiviset teokset - kuten vaikkapa vanhaan kunnon Space Invadersiin perustuva ABC Invaders. Bloggaajaa lämmittää myös googlesyötteestä päivittyvä runo.

.:There will be blood:.

Huolimatta itse aiheutetusta huonosta kunnosta Kinokoplan There Will Be Blood (jota ehkä en näkemisen jälkeen sotke No Country for Old Meniin, mikä olisi varmaan sopinut kyllä tämänkin otsikoksi) oli aika hyvä elokuva. Niin ulkonäöltään, ääneltään kuin tarinanrakennukseltaan. En ihmettele, että Daniel Day-Lewis sai roolistaan palkinnon, sen verran jäyheä (ja ääneltään ikimuistoinen) hahmo on Daniel Plainview. Tosin kaikesta siitä olisi voinut tajuta enemmänkin, jos ei olisi kärsinyt niin pahasti tietynlaisista myrkytysoireista - "Elokuva oli pitkä ja silleen, ja kertoi jostain öljyhommasta 1900-luvun alussa. Vissiin." Väkivalta oli onneksi kohtalaisen siististi kuvattua, jostain syystä olen alkanut vieroksua verenlennättämisiä, etenkin kun siinä usein ollaan niin kovin itsetarkoituksellisia. On kai syytä katsoa uudestaan. There Will Be Bloodin jatkuvasti toistuvassa veljeysteemassa ja vastaavassa on varmasti jotain, mitä ei tällä kertaa oikein tavoittanut.

Vaalit saisivat olla jo ohi. Sekä kunnalliset että Yhdysvaltain. Vaikka jälkimmäisistä monet tahot, kuten New York Timesin sivuillaan julkaisemat lukuisat gallupit lupaavat sentään oikeita tuloksia. Ja täytyisi tehdä veikkaus, värittää osavaltiot ja katsoa miten hyvin ymmärtää osavaltiopolitiikkaa, onko luetuilla tunneilla ollut mitään käyttöä.

.:Ilmiantoja:.

Kylmän sodan aikakauden kirjailijoiden kaapista löytyy - tai ainakin näyttää löytyvän - kovasti luurankoja. Ensin Günter Grassin nuoruus SS-vapaaehtoisena, jossa tapauksessa kohu kyllä ylitti itse asian, ja koko juttu haiskahti myös hieman mainoskampanjalta, ja nyt sitten Milan Kunderan väitetty ilmiantomenneisyys, josta (muunmuassa) The Independent kirjoittaa. Kunderan väitetään ilmiantaneen nuoren pilotin, joka toimi lännen vakoojana. Mies istui neljätoista vuotta vankina, suurimmaksi osaksi poliittisena pakkotyövankina uraanilouhoksella. Kuin suoraan Valkoisesta kuninkaasta. Asia kaivettiin esiin Tšekkoslovakian salaisen poliisin arkistojen dokumenteista. Kundera kiistää, mutta huhunakin osuu kirpeänä kommunistisen järjestelmän satirikkona tunnetun kirjailijan koipeen.

En ole hetkeen lukenut Kunderaa, vaikka muutama kirja hyllyssä olisikin vielä lukemattomana. Jostain syystä en koskaan ole ollut kovinkaan innostunut hänen kirjallisuudestaan - ne tuntuvat kokonaisuuksina jotenkin epätasaisilta ja jotkut romaaneista ovat toivottoman pitkästyttäviä. Pitäisi kai ottaa joskus hamassa tulevaisuudessa taas yksi lukematon Kundera yöpöydälle ja katsoa mitä tapahtuu. Tosin The Independentin kommentti kriitikoiden vähemmän mairittelevista lausunnoista osuu lähelle maalia - Kunderan muusan, neuvostokommunismin, henkäistyä viimeisen pihinänsä aika ajoi ohi uusista teoksista. Vähän niinkuin Solzhenitsyn, josta tuli jäärä isovenäläinen nationalisti.

.:Turhautumia:.

Kaikki tuntuu olevan tänään vähän kadoksissa. Yritin edistää asioita, ja kyllähän jotain sain aikaan, mutta lopulta tuntuvat ennemminkin seinät kaatuvan päälle kuin tulosvastuullisuus täyttyvän. Eilen kansalaisvaikuttamista valittamalla Turun Sanomien kuntavaalikoneen mainoksista. Eivätpä ole vastanneet, mahtavatko edes lukea ei-tilaajien palautetta?

Eniten ärsyttää se, että internet ei tunnu toimivan oikein missään. Vaikka istuisi kirjastossa lähetintolpan alla. Tietokoneessa taitaa olla jotain vikaa. Sekin vielä. Tällä härvelillä olisi varmaan helpompaa julkaista seinälehteä kuin blogia. Amnestyn pikavetoomukset Guantanamon uiguureistakin jäivät jonnekkin tietymättömään limboon, hävettää.

Lainattu Sofi Oksasen Puhdistuskaan ei tunnu auttavan, vaikka yleensä kaunokirjallisuus toimii tehokkaana eskapismin muotona. Myönnettäköön kuitenkin, että julkisuuspersoonaa kohtaan tuntemistani antipatioista huolimatta Oksanen kirjoittaa taitavasti. Oikeastaan juuri niin, kuin kuvittelinkin, mutta kyllähän Puhdistusta mielellään lukee.

.:Poliittinen välimerkintä:.

Tämä ei ole varsinaisesti poliittinen blogi - ennemminkin punavihreän kirjoittajan henkilökohtainen esiintymisareena. Osittain tietoteknisistä syistä, mutta ehdottomasti myös paremman Turun puolesta linkkaan kuitenkin arkipäivän politiikkaan. Turkulaisten kuntavaaliäänestäjien - ja miksei muidenkin - kannattaa suunnata Saara Uotilan vaalisivustoille. Sivut päivittyvät myös pikapuoliin kannanottojen osalta.

Ellei Saara (joka tätä myötä muuten saa salanimekseen tässä blogissa etunimensä) aio lähteä ehdokkaaksi myös muihin vaaleihin, tämä jää viimeiseksi poliittisluontoiseksi mainokseksi.

.:Pyhän kirjan varjo:.

Eilinen Etnia-festivaalien näyttämä Arto Halosen dokumentti Pyhän kirjan varjo oli laatutyötä. Ja hyvin häiritsevä dokumentti. Se kertoo Turkmenistanin edesmenneen despootin Saparmurat Nijazovin, alias Türkmenbaşyn, kirjoittamasta sekavasta eepoksesta Ruhnamasta, jonka varjossa valtiota pyöritettiin rajuin ottein. Toisinajattelijat putkaan tai hengiltä, pidätyksiä ja kontrollikoneistoja. Nijazovin ympärille rakennettiin mahtipontinen henkilökultti, ja dokumentissa nähdäänkin reilusti lainauksia Turkmenistanin televisiosta, jossa pikkutytöt iloisesti laulavat gloriaa suurelle Turkmeenien isälle. Turkmenistan on ehkä pahimmassa ihmisoikeusjamassa kaikista alueen maista, mikä on aika hyvin ottaen huomioon että Yhdysvaltain rakkaassa liittolaismaassa Uzbekistanissakin on tapana keittää toisinajattelijoita kattilassa.

Halosen Turkmenistan-kuva koostuu paikan päällä kuvatuista massiivisista monumenteista ja uudisrakennuksista, joihin raha on revitty maan rikkaista kaasu- ja öljyvaroista. Maaseudusta on lyhyesti kuvaa, mutta kurjaltahan siellä näyttää.

Yleisen maadokumentin sijaan Halonen keskittyy dokumentissaan Ruhnamaan, sen asemaan diktatuurin välineenä - ja ennenkaikkea vahvaan yrityskritiikkiin. Suuryritykset ovat nimittäin toistuvasti käännättäneet kirjaa voidellakseen Nijazovia herkullisiin diileihin, dollarit silmissä kiiltäen. Suurin osa dokumentista koostuukin tekijöiden (etenkin toimittajalakimies Kevin Frazier ja Halonen) yrityksistä tavoitella suurfirmojen johtoporrasta haastatteluihin siitä, miten ne voivat eettisten sääntöjensä sisällä silti tukea diktatuuria pelkkä voitontavoittelu mielessä. Ja kyllähän ne voivat, mutta haastatteluja ei heru - ei turkkilaiselta rakennusurakointifirmalta Çalik Holdingilta, jonka vetohahmo Ahmet Çalık nousi jopa ministeriksi Turkmenistanin hallitukseen. Eikä Daimmler-Benziltä, Siemensiltä, ranskalaiselta rakennusjätti Bouyguesilta, Caterpillarilta, John Deereltä, jonka traktorit iloisesti leikkaavat suuren turkmeenikansan tähkäpäät. Ainoastaan suomalainen Ensto, jonka johto löysi moraalinsa käännätettyään ensin ensimmäisen osan Ruhnamasta suomeksi, suostuu - ja siitä todellinen hatunnosto, osoitus, että myös markkinataloudessa voidaan noudattaa eettisiä periaatteita.

Joitain kai haittaa se, että Halonen on rekonstruoinut muutamia pätkiä Turkmenistan-televisiotyyliin. Etenkin, koska kaikki vaikuttaa unenomaiselta, värimaailma ja visuaalinen asu kun on suomalaiselle melkoisen erikoinen, lähes fiktiivisen oloinen. Tosin sellainen se tunnelma taitaa Turkmenistanin televisiossa ollakin. Minusta rekonstruktiotkin toimivat hyvin, katsojalle ei tule liikaa ohjailtu olo, vaan oikea kuvanauha toimii hyvin jälkeenpäin tehtyjen kanssa. Eivätkä ne sitäpaitsi liity varsinaisesti esitettyihin argumentteihin. Ja huikein pätkä, Bouguyesin teettämä keskusteluohjelma Turkmenistanissa, joka näytettiin kyllä siellä, mutta ei väitteistä huolimatta koskaan Ranskan televisiossa, on aitoa tavaraa. Jotkut talouden toimijat eivät selvästi tunne lainkaan häpeää.

Halosen argumentteja ei ole vaikea uskoa. Hän oli itse näytännössä paikalla, ja kertoi ettei edes dokumentin julkaisun jälkeen ole löytynyt rohkeutta suuryrityksistä tunnustaa erheitään. Eikä varmaan löydykään ihan heti, koska uuden presidentin valtakaudella homma näyttää seuraavan pitkälti samoja reittejä. Pitkäniminen presidentti Gurbanguly Mälikgulyýewiç Berdimuhammedow on kuulemma ehtinyt jo kirjoittaa oman viisasten kirjan, jolla Ruhnamaa ehkä lähitulevaisuudessa pyritään korvaamaan - koululapset opettelevat nyt sitä ulkoa entisen eepoksen sijaan. Halonen on julkaisemassa aivan lähiaikoina aiheesta kirjaa, joka menee yksityiskohdissa syvemmälle ja herättää kuulemma mielenkiintoisia kysymyksiä kotimaisen Nokia Siemensin toimista kuuntelujärjestelmien toimittajana, niin Turkmenistanissa kuin Kiinassakin. Jälkimmäisessähän Nobel-palkittu Martti Ahtisaarikin seikkaili Nokian kaupparatsuna. Jään odottamaan kiinnostuksella.

Yritysketkuiluja voi seurata tekijäryhmään liittyvällä sivustolla FreedomForSale.org. Unohtaa ei myös kannata vanhaa CorpWatchia. Mutta vihaksi se kaikki pistää.

.:The Emerald City:.

Rajiv Chandrasekaranin teos Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq's Green Zone, jota lehteilin puolihuolimattomasti kirjaston lukusalissa osoittautui melkoisen kiinnostavaksi kirjaksi. The Washington Postin journalisti kuvaa Irakin sodan jälkimyllerryksiä ja etenkin nimen osoittamaa kymmenen neliökilometrin Vihreää Vyöhykettä, jonne amerikkalaiset sotilaat, siviilityöntekijät, alihankkijat ja palkkasoturit olivat ja ilmeisesti ovat vieläkin tiiviisti linnoittautuneet Bagdadin keskustassa. Aluella oli ainakin 2004 melkoinen miniamerikka, jossa työntekijät elivät kotoisassa kuplassa kaaoksen riehuessa paksujen betonimuurien ja piikkilanka-aitojen ulkopuolella. Irakin sodalle tyypilliseen tapaan karsinassa ei myöskään välitetty pätkääkään kulttuurillisista seikoista, irakilaiset paistelivat pakosta pekonipihvejä keittiössä. Arabiaa puhuvia oli vain kourallinen koko Coalition Provisional Authoritystä (CPA), ja virkamiehet harvemmin vaivautuivat haastattelemaan kadunmiehiä uudelleenrakennuksen edistymisestä. Jää hämäräksi mistä kaikki optimistiset luvut tilastoihin edes polkaistiin.

Chandrasekaranin teksti luo myös melkoisen synkän kuvan sodanjälkeisen uudelleenrakennuksen suunnittelemattomuudesta ja resurssipulasta. Vaikka Irak oli jo lyöty sotakentillä kyykkyyn, kukaan ei oikein tuntunut tietävän mistä projekti olisi aloitettava ja ainakin kirjan mukaan etenkin Donald Rumsfeld ja Dick Cheney eivät oikein tuntuneet olevan kiinnostuneitakaan koko asiasta. Erikoista siinä kontekstissa, että molemmat naputtelivat sodan aikana ja jälkeen pitkiä artikkeleita uuskonservatiivien "nation building"-projekteista ja uudesta demokratiasta. Kiinnostavaa on myös ulkoministeriön, Valkoisen talon ja Pentagonin sisäinen kädenvääntö nimityspolitiikasta - tavalla joka saa julkisuudessa tumpelon George W. Bushin kuulostamaan melkeinpä hyvältä ihmiseltä. Ainakin suhteessa etenkin Rumsfeldiin, joka lienee Yhdysvaltain historian puolustusministerien pahin pohjanoteeraus.

...

Mutta eipä siinä sen erikoisempaa, Chandrasekaran kirjoittaa liian yksityiskohtaisesti, jotta koko kirjan jaksaisi kahlata läpi. Myös kaunokirjallinen projekti Elämä käyttöohje on vähän ylämäessä. Onneksi kirja ei tunnu vaativan mitään säännöllisempää lukurytmiä, lähes "juonettomassa" kirjassa ei voi unohtaa missä mentiinkään. Siksipä löysäilen vähän ja huvittelen P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden seurassa, tällä kertaa pöydällä The Mating Season. Brittiyläluokan toilailut eivät turhaan aivolohkoja rasita, paitsi jos yrittää painaa mieleensä kuhnurimaista Wooster-slangia.

...

Asiasta kolmanteen, mahtaakohan BZÖ mennä nyt saman tien katolleen, kun Jörg Haider siirtyi ajasta ikuisuuteen? Tekevätköhän ne pirulaiset nyt yhden äärioikeistolaisen (tai Hesarin kiertelevään sävyyn, laitaoikeistolaisen) mahtipuolueen Haider salaliittoteorioiden kirkastamana marttyyrinä?

.:Kapitalismi ja velka:.

Harvemmin on tullut yhtä läheisesti tullut seurattua talousuutisia kuin viimeaikaisen finanssikriisin kohdalla. Romahdus on ymmärrettävämpi taloustieteen maallikolle kuin pienempien tapahtumien vuo normaalitilanteessa.

Yhdysvaltain valtio sai runnottua (vanhoja uutisia) läpi 700 miljardin dollarin tukipaketin pankeille, joka siis vastaa suurin piirtein kymmenkertaisesti Suomen valtion budjettia. Islanti, kaiken (velka)rahansa investointeihin sitonut kivinen saari Atlantilla vastaavasti uppoaa minä hetkenä hyvänsä. Mitä nyt Venäjä näyttää talousmahtiaan ja lainaa ehkä neljä miljardia. Takaisinmaksu sitten joskus, voi olla että islantilaiset voivat heittää hyvästit hyvinvointivaltiolleen. Sama tietty olisi edessä jos IMF rientäisi apuun. Leikkuuta, höyläystä, yksityistämistä ja tehostamista. Ja samaan aikaan hitaasti valkenee, että anarkiakapitalismin ajat ovat ohi ja tarvittaisiin kipeästi kaupan regulaatiota. Tuskin sellainen sääntely tulee paljon lohduttamaan köyhimpiä maita.

Samaan aikaan muuten Yhdysvaltain valtionvelkaa mitannut New York Times Squaren valotaulu joutui numeropulaan - nykyinen velka kun ei mahdu kolmeentoista numeroon. Tätä kirjoittaessa tämän sivun mukaan summa on $ 10 229 168 904 349, 21 (10:22 GMT). Eli 33 551 dollaria per nenä.

.:Venäjän viimeinen diversantti:.

Eilen tuli täyteen kaksi vuotta Anna Politkovskajan murhasta, tapaus jota ei ole vieläkään todella selvitetty. Kävin sytyttämässä kynttilän pääkirjaston portaille. Politkovskajan työhön liittyi myös viimeksi lukemani kirja, Artemi Troitskin Venäjän viimeinen diversantti. Diversantti oli termi, jota neuvostohallinto käytti yleisesti "yhteiskunnan vihollisista", tihutyöläisistä.

Troitski on venäläinen kulttuuripersoona, joka suomii kirjassaan kovin sanoin Vladimir Putinin hallintoa ja Venäjän uutta (tai oikeammin vanhaa) poliittista kulttuuria. Teos on oikeastaan kokoelma verkkolehdessä julkaistuja kolumneja, jotka aiheiltaan pomppivat laidasta laitaan. Konsepti toimii melko kehnosti, blogimerkintöjen tapaisia rääpäisyjä ei ole kaksista lukea paperilta. Yleensäkin kirjan muotoon taivutellut blogit ovat aina enemmän tai vähemmän kehnohkoja.

Lisäksi Troitski on melkoinen tyyppi, mies on toiminut mm. Venäjän Playboyn päätoimittajana, ja sen kyllä tekstistä huomaa. Kirjoitukset ovat joiltakin osin melkoisen limaisia ja joiltain osin taas itsekorostusta. Vaikka kai siinä on korostamistakin, Troitski kun oli 70-luvulla neukkuhippi ja 80-luvulla undergroundmusiikkivaikuttaja, alakulttuurin hahmo siis. Ydin, eli Putinin Venäjän käsittely sitä vastoin on karkeudessaan varsin mielenkiintoista luettavaa, ja jotkut osat vitsailusta aukenevat myös marginaalisesti Venäjää tuntevalle. Kronologisesti julkaistut blogimerkinnät ovat myös kiinnostava kehitys - äkäisyydestä kohden kyynisyyttä ja epätoivoa. Kriitikot laitetaan Venäjällä yhä ahtaammalle.

Oli miten oli, Venäjän viimeinen diversantti-teosta antoisampi oli lopulta se Troitskin Helsingin sanomille tekemä kuka kukin on?-tyyppinen listaus Venäjän kulttuuri-, talous- ja poliittisesta kermasta. Älyä kirjoittajalta ei puutu, mutta blogimuotoisuus ja hieman teennäisen tuntuinen räväkkyys syövät paperikirjan pontta.

.:Sri Lankasta:.

Tultuani takaisin postilaatikolta Sri Lankan postin lähetettyäni, sainkin saman tien lukea uutisotsikoista, että itsemurhapommittaja on räjäyttänyt ainakin 27 ihmistä kuoliaaksi Anuradhapuran kaupungissa Sri Lankassa. Pääoppositiopuolueen provinssijohtaja, entinen kenraali Janaka Perera kuoli, tosin hallitusta vastaan taistelevilla tamilisisseilläkin olisi kaikki syy tappaa heppu — koska hän ilmeisesti on vastuussa sadoista ellei tuhansista kuolemista sisällissodan sivussa.

Joka tapauksessa, huonosti näyttää maassa menevän ja internetin mukaan myös presidenttiä jolle lähetin vetoomukseni (postin Itellan mukaan matka kestänee 4-10 päivää, mutta muistin juuri, että unohdin kirjoittaa kirjeisiin priority-merkinnän) on syytetty useaan otteeseen korruptiosta. Levottomia maita, joista jälleen hyvin puutteelliset tiedot. Ehkä seuraavaksi voisi tutustua Sri Lankan taustoihin ja tapahtumiin.

.:Risti ja hakaristi:.

Käytin melkoisen osan hiljaisesta sunnuntaista saadakseni loppuun kauan hyllyssä odottaneen Olavi Paavolaisen Risti ja hakaristi-teoksen. Kun teki mieli lepuuttaa Pereciä, ettei siitä katoa maku. Urakka oli kyllä melkoinen.

Paavolainen on erikoinen tapaus, olen aikaisemmin lukenut häneltä Pako pimeyteen-trilogian ensimmäisen osan, Kolmannen valtakunnan vieraana. Lukujärjestys meni nyt kyllä sekaisin, siltä välistä tipahti Lähtö ja loitsu. Mikä on sinänsä harmillista, koskapa Risti ja hakaristin aloittava inkavaltiota paavolaismaisen sanahelisevästi ja innokkaasti kuvaava juttu oikeastaan päättää Paavolaisen Etelä-Amerikan matkan kuvailun. Pahkeinen.

Inkakuvauksessa on kyllä voimaa — se on toki liioitteleva, hetkellisesti pateettinen ja henkii ajalle (tai ainakin kirjailijalle) tyypillistä romantisoivaa suhtautumista, mutta siinä on samalla jotakin matkakertomusmaisen viihdyttävää. Siksi olisi oikeastaan ollutkin mukava lukea Lähtö ja loitsu ensiksi. Natsijuttuja halajava kyllä varmasti tylsistyy kuoliaaksi yli puolet kirjasta kattavan Inka- ja konkistadoriosuuden kohdalla.

Inkavaltio on kuitenkin Paavolaiselle myös analogia fasismin ja kansallissosialismin projektien tulevaisuudessa häämöttävästä Päämäärästä, autoritaarisen elitistisestä ja biologis-rasistisesta valtiokommunismista, jossa ihminen on luotu järjestelmää varten ennemminkin kuin järjestelmä ihmistä varten. Tässä kohtaa oikeastaan huomaa, ettei Paavolainen yritäkään luonnehtia mitään "todellista" inkakulttuurin kuvaa, vaan ennemminkin luo välineen. Katolisten kristittyjen ja individualistisen länsimaisen ahneuden tuhoama Inkakulttuuri on Paavolaiselle historiallinen esimerkki kirjoitusajankohdan päätään nostavista totaalivaltioista — nyt 400 vuotta myöhemmin pöytä on käännetty, Rooma ja Berliini suuntaavat hyökkäyksensä kohti pehmeitä arvoja ja kalpeaa porvarillisuutta edustavaa kristinuskoa kohden.

Paavolainen käyttääkin paljon sivuja kuvatessaan kristinuskon ja kirkon kasvavaa vastakkainasettelua Hitlerin ja Mussolinin hallintojen kanssa. Osansa kuvailusta saa myös uusi nuoruuskultti ja naisen asema totalitaristisissa projekteissa.

Kirjoittajan suhtautumista kansallissosialismiin ja fasismiin tunnetusti leimaa jakomielisyys ja moniselitteisyys. On selvää, että Paavolainen ihastelee ajan hengen mukaan diktaattorien saavutuksia teknologian ja sotilaallisen varustautumisen aloilla, kirjoituksesta paistaa jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus. Toisaalta useat lauseet viittaavat toiseen suuntaan, Paavolainen oikeastaan onnistuu sekoittamaan epäilyttävää ihannointia ja kammottavia ennustusvirheitä — "Inkat eristäytyivät muista kansoista; he olivat jumalsyntyisiä kuten nykyisin 'arjalaiset'. He pitivät hyvää huolta alaisistaan, niinkuin hyvä herra orjistaan ja koiristaan — niinkuin Mussolini pitää mainiota huolta abessinialaisistaan tai Hitler tulevaisuudessa esimerkiksi Afrikan alkuasukkaista." Mutta toisaalta myös varoittavia, kriittisiä toteamuksia, kuten kirjan viimeinen lause — "Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan v a l k o i n e n ja m u s t a rintama."

Lukupiirissä luetun Max Horkheimerin artikkelin kannalta Paavolaisen Risti ja hakaristi osui hyvään ajankohtaan.

Ajatus-kirjojen laitoksessa täytyy kiittää kovasti näköispainosformaattia — alkuperäinen typografia ja asettelu on nimittäin jostain syystä erityisen vaikuttava. Ehkä se johtuu suhteellisen väljästä taitosta, leveistä riviväleistä, ihastuttavista harvennuksista ja ainoastaan otsikon sisältävillä sivuilla erotelluista pääluvuista. Nykyajan tylsätaitot monessa suhteessa kalpenevat.

.:Vetoomus #1:.

Hankalampaa kuin osasin odottaakaan. Pitää hieman miettiä mitä verbejä käyttäisi, jotta vaikuttaisi kohteliaalta. Ja sanamuodoissakin on taivuttelemista. Jos englannin kirjoittaminen tiettyyn muottiin on muutenkin hankalaa, vaatii hyvien vetoomuksien kirjoittaminen kai sitä paljon puhuttua kokemusta. Mutta ehkä tämä nyt välttää ensimmäiseksi.

Your Excellency,

As a member of Amnesty International, a politically impartial organisation dedicated to the cause of human rights, I'm deeply concerned by the fact that Mr. J.C. Weliamuna, a human rights lawyer and the head of the Sri Lankan branch of Transparency International, is forced to live in hiding, fearing for his life. As you are probably aware, his life and limb came under threat as unknown assailants committed a grenade attack against his home on 27 September 2008. Also his family was in danger. There is a good reason to believe that the attempt on his life was tied to his work as a human rights lawyer and anti-corruption activist.

Therefore, I urge Your Excellency to use your authority in this case and ensure that Mr. Weliamuna is protected from further threats, using all measures deemed appropriate by Mr. Weliamuna himself.

I'm also hoping that the Sri Lankan authorities take the committed grenade assault under scrutiny and order a thorough and impartial investigation of the case by a competent authority, publish the results and bring those who are behind this insidious murder attempt into justice.

I'm also asking You to ensure that the human rights defenders and anti-corruption activists are able to continue their legitimate and important work without fear of harassment and intimidation, for their work is essential to the free and transparent society.

Yours sincerely, [-J.]

Ja osoitteeksi Sri Lankan presidentti, Mahinda Rajapaksa. Jotenkin tuntuu hupaisalta nähdä hieman vaivaa tällaisen tekstin kirjoittamiseen. Sitä tuskin luetaan, mutta kirjeiden volyymiinhan se tietty Amnesty-kampanjointi perustuu.

.:Pikavetoomusverkosto:.

Amnesty International on kyllä ihmeen hidas organisaatio — ensin liittyminen sähköpostilistalle kesti varmaan kolme viikkoa, ja sitten ensimmäistä kirjoitettavaa pikavetoomusta piti odotella ties kuinka kauan. Mutta nyt se viimein kolahti sähköpostiin. Sri lankalaisen ihmisoikeusjuristin ja Transparency Internationalin työntekijän J.C. Weliamunan puolesta, joka näemmä joutui kranaattihyökkäyksen kohteeksi. Siitä selvittyään onkin sitten joutunut vaimoineen elämään maan alla. Ei kun rustaamaan jahka kirjoitusoppaat on luettu, saapa nähdä miten hetkeen harjoituksitta ollut englanti taipuu käyttökielenä. Julkaisen vetoomuksen myös täällä jahka se valmistuu.

.:State of the Union:.

Johanna Korhos-erottamisjupakka on jälleen uusi todiste, kuinka takapajuinen maa Suomi edelleen on, huolimatta näennäisestä edistyksestä. Vaikka tietenkin perutun päätoimittajan tarina on hänen omansa, ei ole mitenkään vaikea kuvitella, että Korhonen olisi lopulta potkittu pihalle juuri seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ei, koska kyseessä on Lapin Kansa.

Almamedian päätöksentekijät eivät varmasti ole niitä, jotka ovat näkemyksessään estyneitä, mutta mitä ilmeisemmin ovat ajatelleet markkinatalousjohtoisesti - konsut Lapin Kansan lukijat eivät läpyskää lue, jos siellä toimii joku homo tai lesbo vai mitä näitä nyt on päätoimittajana. Suomessakin taitaa vallita tietty republikaani-ilmiö. Mutta olisivat nyt keksineet jotain uskottavampaa, kuin "puolison kunnallisvaaliehdokkuus". Väsyneempää selitystä voisi tuskin keksiä.

Ainoana poikkeuksena asiassa on se, että Korhosen kaltainen "tunnustettu" mediatekijä voi nostaa aiheen esille, ja SanomaWSOY kilpailijana herkutella sydämensä kyllyydestä. Mikä tietenkin - mikäli Korhonen puhuu totta, miltä tosiaankin näyttää - on vain siunauksellinen asia. Joskaan ei sillä monenkaan homovihaajan mieltä käännytetä.

.:San Serriffe:.

Luovuus on ehkä noin nollassa juuri tällä hetkellä, vaikka kuvitusta pitäisi vääntää. Sen sijaan olen uponnut valtioiden mielenkiintoiseen maailmaan. Tai oikeastaan mukavaltioiden. The Guardianin jo vuodesta 1977 seuraama typografiateemainen hupivaltio San Serriffe on kyllä sanomalehtivitsien aatelia. Etenkin, kun ainakin tämän artikkelin mukaan myös mainostajat lähtivät huvitteluun mukaan. Luonnollisesti lukevasta yleisöstä eivät kaikki ymmärtäneet tulleensa juksatuksi vaan antoivat roimasti yleisöpalautetta. Sääli, etten löytänyt mistään lukukelpoisia skannauksia vuoden 1977 artikkelista.

Ironista, että ilkeästi The Grauniadiksi kutsuttu lehti, joka oli aikanaan tunnettu lukuisista kirjoitusvirheistään (joskaan ei koskaan painanut legendasta huolimatta omaa nimeään kanteen väärin) kirjoittaa San Serriffen nimen usealla eri tavalla.

Legenda elää, sillä esimerkiksi Wikitravel on aprillivitsinä julkaissut valtiosta oman nettimatkaoppaan. Merkintä on muuten paljon pidempi kuin Guinea-Bissaun vastaava. Onhan koko San Serriffe vähän kolonialistinen vitsi - etenkin wikitravelissa - mutta sillä varauksella ihan hauska.

.:Vielä Perecistä:.

Luin tässä hiljattain Parnasson arvion Georges Perecin Elämä Käyttöohje-teoksesta, joka on itsellä edelleen se lukupöydällä seisova monta sataa sivua pitkä kirja. Arvostelu oli jostain aikojen takaa (en pannut merkille, mutta suhteutettuna siihen läjään joita ne yliopiston kirjastossa lehtilukusalikappaleina pitävät - varmaan jostain viime vuodelta). Parnasson kirjoittaja, jonka nimen mainitsisin jos muistaisin, on luonnollisesti paljon kriittisempi (termin kirjallisuuskriittisessä mielessä) kuin allekirjoittanut. Ja tuo tietenkin taidokkaana kriitikkona esiin sellaisia asioita joita normilukija ei havaitse.

Mutta siitä huolimatta, ammattimaisen kirjallisuuskritiikin harmina on se omakohtainen ylianalyyttisyys, johon peruslukijan on vaikea usein löytää tarttumapintaa. Vaikka kriitikko periaatteessa kehuu tekstiä, hän muodostaa monimutkaisia ongelmakehyksiä, jotka nivoutuvat tradition painolastiin. Perec suhteessa kaanoniin, Perec suhteessa aikaisemmin kirjoitettuun. Ymmärrettävää, mutta kovin kaukaista. Arvostelija alleviivasi sirpalemaisen palapelilogiikan tavoittamattomuutta ja turhuutta. Ehkä näin on, mutta en tiedä tarvitseeko sitä edes mainita tuhahdellen - kai Elämä Käyttöohjeessa moinen on jo niin itsestäänselvyys, että jopa maallikkokin sen ymmärtää - muttei samassa mielessä ongelmallista. Kirjallisuutta jäsentämättömät, siis ne jotka eivät tee sitä työkseen, eivät tällaisiin "heikkouksiin" joka tapauksessa huomiotaan kiinnitä.

On vaikea olla oikeastaan mitään mieltä ammattimaisesta kirjallisuuskritiikistä. Toki kirjallisuusintellektuellit syväluotaavien tekstien kirjoittajat ovat tarpeellista väkeä yhteiskuntaan kuin yhteiskuntaan, mutta joskus toivoisi sellaista "tavallisille lukijoille" suunnattua julkaisua. Ja kuinka moinen populismi sapettaisikaan omalla alalla...

.:New York Times:.

Yhdysvaltain vaaleista tulee nyt kirjoitettua monta merkintää, mutta menköön. Tilanne näyttää kiristyvän ja lehdetkin ottavat jo puolensa. Yleensäkin liberaalilehtenä pidetty New York Times vaihtaa selvästi uuden vaihteen silmään ja lyö sumeilematta McCainia. Asia-artikkelissa ruoditaan McCainin lobbarilinjaa - kongressissa puheissa presidenttiehdokas on puhunut lobbareista saalistajalintuina, mutta NYT löytää kritisoitavaa uhkapeleihin viehtyneen ehdokkaan toiminnasta intiaanikasinoiden kohdalla.

Op-Editorial taas piiskaa republikaania häikäilemättömästä sotkeutumisesta Wall Streetin bailout-suunnitelmiin - jotka kaatuivat heti ehdokkaan saavuttua mäelle. Obamasta NYT kirjoittaa vain vähän. Eittämättä samanlainen ilmiö on menossa konservatiivimediassa, mutta en oikein osaa seurata sitä alaa, sillä lehdet ovat vähemmän nimekkäitä.

Mutta... seuraavaksi täytyy kirjoittaa kulttuurista, ei tämä ole mikään kotimykkäsen blogi.

.:Väittelykommentaari III:.

Edellinen merkintä on ajankohdan ja kirjoitustavan huomioiden hieman sirpaleinen, mutta eläköön sellaisena. BBC:ltä anastamani jännä verkkosivu Wordle osoittaa graafisesti, että keskityin melkoisesti McCainiin. Tässä vaiheessa verkko on tietenkin jo täynnä analyysia miten väittely meni, ja ennen kaikkea, "kumpi voitti". Aika tasaväkistä lopulta, vaikka vasemmalta on helppo sympata sitä vähemmän pahaa vaihtoehtoa.

Analyytikot ovat osapuilleen oikeassa siinä, ettei kumpikaan ehdokkaista oikeastaan sanonut mitään kovinkaan merkittävää finanssikriisin tiimoilta, ei sillä että sitä kovinkaan hyvin itsekään ymmärtäisin. McCainia paheksutaan esimerkiksi New York Timesin kommentaarissa (josta kyllä myös paistaa demokraattisuus, jos kerran ukkoa kuvataan Capitoliumin "fixtureksi") poliittisesta jargonista, kuten korvamerkityt rahat ja ne kuuluisat sikatynnyrit. Jotka muuten juontavat juurensa Wikipedian mukaan orjille palkinnoksi annetuista suolatuista sianlihatynnyreistä.

Ulkopoliittisesti taas republikaani pääsi korostamaan kokemustaan - demokraattiehdokas säilytti malttinsa, vaikka vastapuolelta sinkoili tykitystä "Senator Obama doesn't understand/doesn't get it." Ulkopolitiikan McCain taisi kuitenkin viedä, vaikka Moskovassa varmaan korvat punoittivat, kun mies totesi, että oli lukenut Putinin silmistä kolme kirjainta - K-G-B. Vanha kunnon George Bush nuorempi liikkui vuosia sitten samoilla linjoilla silmiin katsomisessa, mutta päinvastaisin tuloksin - "I looked the man in the eye. I was able to get a sense of his soul." (Ljubljanassa 2001).

Sentimentaalisiin arvoihin vedottiin pata-amerikkalaiseen tapaan puhumalla rannekoruista - luin tämän vasta NYTistä - McCain oli saanut new hampshireläisen kaatuneen äidiltä pojan rannekorun, ja äiti oli toivonut, että ehdokas pitää Irakin tehtävän kasassa. Muuten pojan uhraus olisi turha. Obamallakin oli rannekoru, mutta wisconsilaiselta äidiltä, joka toivoi sodan loppuvan. Melkoista kikkailua.

Oli miten oli, tasaistahan tuo, veikkaisin ainakin amerikkalaisten olohuoneissa. Kunhan vain toistaisivat vähemmän iskusanojaan ja monotonisia teemojaan, joissa etenkin McCain kunnostautui.

.:Väittelykommentaari II:.

1 - Treenatut alkupuheenvuorot. Obama korostaa omia pointtejaan, asuntokriiseistä kärsivien kansalaisten asemaa ja "kultaisten laskuvarjojen" välttämistä yritysjohtajille. McCain samoilla linjoilla, mutta ei mainintaa yritysetuuksien leikkauksista. Keskustelu kongressissa kuitenkin edelleen jatkuu.

2 - Hyvä, hyvä, Obama korostaa talouden regulaatiota. Eroja haetaan? McCain komppaa myös, ja tuo pöytään Dwight Eisenhowerin.

3 - McCain mainitsee puheessaan valtion hukkakulutuksen ja verkkosivun Citizens against Government Waste. Naputtelen sen googleen ja klikkaan linkkiä. Sivu on jo niin jumissa, ettei sinne pääse. [Jälkeenpäin todettakoon, että kaverit eivät ainakaan webdesigniä hallitse] Näinhän se toimii. Mutta hemmetin pork barrel-rahat (siltarumpurahat siis) ... älkää nyt siihen juuttuko.

4 - Puhuisivat toisilleen. Obama hieman hakee jo kontaktia huomautuksen jälkeen, mutta McCainilla on selvästi neljänsadan jaardin katse. McCain jatkaa pork barrel-rahoista. Taitaa olla issue. Ei mene ehkä oikein republikaaneille tämä, mutta kommentaattoreiden analyysiä on vaikea arvioida eurooppalaisten silmälasien läpi.

5 - "Cut spending, cut spending", hokee McCain - ja iskusanoja veteraaneista ja niin edespäin. Obama puskee terveydenhuoltoa, joka voi olla huono kortti "cut spendingiä" vastaan amerikkalaisessa mielipideympäristössä, varsinkin jos McCain kykenee liittämään sen liittovaltion holhoukseen. Keskustelu etenee tässä vaiheessa ennakoiduin tavoin puoluelinjoittain.

6 - McCain hakee eroa Bushiin. Luettelointi, "I'm a good maverick." Hyvä idea, ottaen huomioon istuvan presidentin mielipidemittausaseman.

7 - Kun siirrytään ulkopolitiikkaan, allekirjoittaja tietää jo asioista hieman enemmän. Linjat noudattavat edelleen kaikkea aikaisemmin muista uutislähteistä kuultua. Lienee selvää, että kyse on ennemminkin retorisesta taidosta yhdistää amerikkalaiseen tapaan tylsä iskufraasien toistelu ja melko viehättävä kielellinen taituruus. Tarpeeksi kansanmiestä (jossa Obama on ollut ainakin aikaisemmin huono), tarpeeksi "faktoja". Mutta McCainin tapa juuri nyt hakea piikkejä vetoamalla David Petraeukseen (Irakin joukkojen komentaja, joka siirtyi 15. syyskuuta tehtävistään), joka poistui Irakista kannukset jaloissa ja kunnioitettuna voittajana, tuntuu melko hämmentävältä. Obaman on kuitenkin pakko vastata komppaamalla, että Petraeus on hyvä tyyppi. Mutta McCain pumppaa lehmää niin paljon kuin maitoa vain irtoaa. Itseasiassa, vaikka eurooppalaisena tulkitsee koko ajan demokraattien näkökulmasta, McCainin fraasitoisto on jo rasittavaa. Se oli jo luettavissa Timen haastattelusta, jossa "Country First" toistui mielettömän monta kertaa. Obamakin lupailee kyllä ulkopoliittisesti liikoja. Se lienee presidenttiväittelyiden taktiikkaa.

8 - Pakistan keskusteluaiheena on kiinnostava. Obama väittää, että Musharrafin tukeminen johti uskottavuuskriisiin paikallisten silmissä - jumalan tosi. McCain puhuu siitä, ettei rajan yli voi iskeä (jolle Bushin hallinto on antanut lupaa kysymättömän mandaatin) yrittämättä saada villin kaaosalueen tukea. Ehkä totta myös. Mutta mitä tarkoittaa McCainin kommentti Pakistanista "failed statena" (joka terminä viittaa Max Weberin määritelmän mukaan väkivaltamonopolin menettämiseen, jota tuskin amerikkalaiset äänestäjät tietävät)? Miten Musharraf teki alueesta yhtään sen vähemmän "failed staten"?

9 - Presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa selvästi kuuluu, että omaa kokemuspiiriä korostetaan. McCain on käynyt Afganistanissa, Obama kai sitten ei ole, jos asiaa tulkitsee. Republikaanien varapresidentti Palin sentään sai passinsa vasta hiljattain.

10 - McCain ehdottaa YK:n kiertämistä, jota Venäjän kaltaiset jäsenet blokkaavat, demokratioiden kanssa. Viittaa eurooppalaisiin. Mutta kuinka innostuneita eurooppalaiset valtiojohtajat ovat, tietäen jenkkien suosion rapakon tällä puolella. Jos McCain valitaan, monet eurooppalaiset johtajat ottanevat vaarin siitä, etteivät äänestäjät varsinaisesti tulkitse republikaanivallan jatkumista merkkinä Yhdysvaltain hallinnon asenteiden muuttumisesta. Iranista eivät ehdokkaat voi olla eri mieltä. Iran on pakollinen uhka ydinaseohjelmineen. Tästä voi allekirjoittanutkin olla samaa mieltä - ydinasetta ei pitäisi kerta kaikkiaan sallia kenellekään. Mutta Iranin ydinohjelmaa ei voi estää pakottein, puhumattakaan sotilaallisesta iskusta. Toisaalta, McCain puhuu pateettisesti "toisesta holokaustista" Israelia vastaan. Voi tätä retoriikan määrää.

11 - Minua edelleen ärsyttää, ettei McCain puhu Obamalle vaan keskustelun moderaattorille.

12 - Viimeisenä herkkuna 9/11. Ota tuosta nyt sitten lopulta selvää, suurimmaksi osaksi puhutaan pelkästä retoriikasta. Terrorismista, ohjuskilvistä, sen sellaisista.

Sellainen keskustelu. Kommenttiosuuteni on hajanainen ja osaksi epäjohdonmukainen, mutta aiheesta tulee ennen vaaleja varmasti kirjoitettua muutamaan kertaan vielä lähitulevaisuudessa.

.:Väittelykommentaari I:.

Valvomiseksi menee, mutta tarkoitus olisi tapittaa BBC:ltä McCain - Obama-väittelyiden ensimmäinen erä. Kiinnostavaa tietää, mihin suuntaan juna lähtee kulkemaan. Mitä teemoja tuodaan esiin? Tuodaanko Sarah Palin esiin keskusteluteemana? Koko väittely sentään oli tulilinjalla lykättäväksi, kun McCain koki tärkeämmäksi kongressin väittelyn roskapankin ja 700 miljardin dollarin menoerän järjestelyistä. Mikä on tietenkin ymmärrettävää senaattorina, mutta vaalikamppailua käyvän henkilön kohdalla melko erikoinen ratkaisu, pisteiden kalastelua kai.

Tehdään nyt jonkinlaista reaalibloggausta.

Saksalaisella viranomaisella on myös Köln-Bonn (Konrad Adenauer) lentokentällä kaapparitapausta kommentoidessaan naamassaan perin erikoiset viikset, mutta ei siitä sen enempää.

.:Julkisuus ja luodit:.

Ei varsinaisesti tekisi mieli kirjoittaa koko aiheesta, mutta maa on lopulta käymistilassa Kauhajoen ampumistapauksen vuoksi. Tietenkin. Kuten aikaisemminkin. Tragedian kommentointi sikseen, seuraavassa julkisuuskeskustelussa ei tulla pyörittelemään juuri mitään muuta kuin kouluammuskeluita. Iltapäivälehtiin tuskin kannattaa edes koskea muutamaan vuorokauteen. Mahtavatkohan kunnallisvaalitkin hukkua aiheen alle?

Tai keskustelun sävy - mikä se tulee olemaan? Jo nyt Matti Vanhanen pohdiskelee käsiasekieltoa. Tietenkään siinäkään ei olisi välttämättä mitään huonoa, mutta valitettavasti moinen päätös - kuten metallinpaljastimet kouluun tai internetkontrolli (siis toisin sanoen puolivillainen yritys kontrolloida asiantuntemattomasti loppumatonta suota) - eivät lopulta vastaisi akuuttiin kysymykseen mielenterveyspalveluiden surkeasta tolasta ja siitä ettei yhteisöllisyys tunnu toimivan juuri missään nykyisessä individualistisessa kilpailuyhteiskunnassa.

Niinpä niin. Tullaankohan taas pohtimaan Nietzschen kirjallisuuden kieltämistä kirjastoissa? Sellainen olisi kovin klassista. Enpä kirjoita tästä tämän enempää. Jotenkin aiheeseen kajoaminen blogissa tuntuu niljakkaalta.

.:Elämä Käyttöohje, esitunnustelua:.

Kuinka romaaniin voikaan joskus ihastua. Vaikka en ole kahlannut Si.:n ystävällisesti lainaamaa järkälemäistä Georges Perecin Elämä Käyttöohje-romaania (tai romaaneita) kuin vasta toisen osan alkuun, olen jo täysin rakastunut siihen. Sirpalemainen, mutta silti ihastuttavan korttitalomaisesti itseensä rakentuva romaani tuo mieleen ainakin Borgesin novellit, mutta on silti kudelmana omalaatuinen. Se vain jatkuu ja jatkuu monipolvisena (kuin haarautuvien polkujen puutarha), vaikka perusajatuksena tarina pariisilaisen kerrostalojen erinäisistä asunnoista ei välttämättä siltä tuntuisikaan.

Joskus Perec uppoutuu deskriptiiviseen, pikkutarkkaan kirjoittamiseen jossa jokainen huonekalu piirretään lukijan mielikuvitukseen aina koristuksia ja pikkuesineitä myöden. Luetteloihin tee-se-itse-yrityksen katalogista. Joskus kadotaan taas historian tarinallisuuteen, paaveihin ja taisteluihin, joissa lukija kadottaa tajun todellisuudesta. Siis Cortázarin tavoin, käsitys todellisuudesta on joka tapauksessa toinen.

Elämä Käyttöohje ei ainakaan hieman luettuna tunnu miltään suurelta aikalaistarinalta - ennemminkin kiharaisena kertomuksena mielikuvituksen perimmäisestä hienoudesta. Jos lukija joutuu kirjallisuutta lukiessaan yleensäkin laittamaan mielikuvituksensa täysillä likoon (vertautuen, kuten Benjamin Barber kirjoittaa kulutustaloutta ruotivassa teoksessaan Consumed, television pitkälti passiiviseen mielikuvitukseen - Barberin mukaan se on kai kapitalismin infantilisoivaa vaikutusta, vaikka lasten leikit ne vasta mielikuvituksellisia olivatkin, mutta siitä joskus toiste), Perec vetää hanikat niin kaakkoon, että heikompaa huimaa. Slavoj Žižekin mukaan (kummallisesti nimetty The Perverts Guide to Cinema-dokumentti oli viimeisen osan perusteella aika hyvä) ongelma nykyään on se, ettei fiktiota oteta tarpeeksi vakavasti - siis lähinnä sitä mitä ns. "fiktiiviset" toimintaelokuvat kertovat meistä itsestämme yhteiskuntana ja kulttuuri-identiteetteinä - mutta jos fiktio on Pereciä, on lähes käsittämätöntä jäsentää mitä me sitten olemme.

Elämä Käyttöohje täytyy olla niitä kirjoja, joiden oikeasti toivoisi olevan todella päättymättömiä. Viimeksi siihen kykeni Döblinin Berlin Alexanderplatz. Mutta siitä kai lisää sitten kuin viimeinen sivu aukenee.

.:Tietosuojaa, komisario Palmu:.

300. merkintä. Tai ehkä ei, muutama taitaa olla julkaisematon draft-merkintä. Mutta joka tapauksessa.

Eilinen ystävien ja martinin kanssa nautittu Komisario Palmu-ilta oli melko erinomainen. Kassilan elokuvat ovat kovaa valuuttaa useastikin katsottuna. Viimeksi muistaakseni kesällä kun YLE näytti ne. Poikkeuksena Vodkaa, komisario Palmu - jonka agenttielokuvateema yskii pahasti - kaikki ovat hienosti rakennettuja elokuvia, joissa suomalainen elokuva on kyllä hienoimmillaan. Hento ylinäyttely, Mika Waltarin toimivat juonikokonaisuudet ja salapoliisiselvittelyn sujuvuus. Ja tietenkin huumori ja kuolemattomat sitaatit. Täytynee uudelleenkatsoa jälleen muutaman kuukauden päästä. H.:n viimein toteutunut idea elokuvamaratonista ansaitsee knallinnoston. Seuraavaksi sitten se venäläisen ruuan ilta.

...

Helsingin sanomat kirjoittaa pitkästi Googlesta ja sen luomasta internet-imperiumista. En tiennytkään, että hakukoneilla tehdyt haut kyetään yhdistämään niin tehokkaasti käyttäjiin, vaikka onkin epävarmaa miten sirpaloivaa on käyttää konetta usean internetyhteyden päästä. Toisaalta, itsekin olen googletilin käyttäjä, ja jopa tämä blogger toimii kyseisen käyttäjätunnuksen alta, ostihan Google Bloggerinkin. Melkoista kytkeytymistä. Kyse ei oikeastaan ole siitä, mitä itse tulee kirjoitettua tai haettua, ennemminkin tietojenkeruukoneiston järkkymättömästä monoliittisuudesta. Ja lukemattomista terms of service- ja privacy statement-lappusista, jotka internetin nykykäyttäjä hyväksyy lukematta ja silmänräpäyksessä. Tämäkin teksti on siis - epämääräisen identiteetin takaa kirjoittamisesta huolimatta - henkilöitävissä minuun itseeni. Nykypäivän suurin isoveli on markkinointikoneisto, ja se haluaa lakkaamatta myydä minulle kaikkea laajakaistayhteyksistä ukrainalaisiin postimyyntivaimoihin (!).

.:Valkoinen kuningas:.

Unkarilainen György Dragomán kirjoittaa kirjassaan Valkoinen kuningas julman kuvauksen lapsuudesta kommunistisessa valtiossa - nimeämättömässä, mutta erisnimistä johtaen Unkarissa. Tai ehkä se onkin, dystooppisuudessaan, Romania. Kirjan päähenkilön Dzsátan isä on viety toisinajattelijana Tonavan kanavaa kaivamaan leirille, ja lapsuus omien kärsimysten kanssa kamppailevan äidin kanssa sulautuu vallitsevan järjestelmän ja ihmisyyden julmuuteen - lapsuuden tapauksessa silmittömään väkivaltaan, järjestelmän tapauksessa piittaamattomuuteen ja korruptioon.

Suhteellisen rajoittamattomien lasten häikäilemätön julmuus iskee korville melkein ensimmäisenä. Lapset puukottavat ja hakkaavat toisiaan sisäisissä valtataisteluissa, veri valuu ja luut murtuvat. Lapsuuteen sinänsä tunnustetusti kuuluvat väkivaltaiset leikit käydään unkarilaisessa ilmapiirissä terävin asein ja pintaviilloin. Koulujärjestelmäkin on ainakin Dragománin maailmassa kuvottava, opettajat käyttävät sumeilematta nöyryytystä ja hakkaamista opetuskeinoina. Jalkapallovalmentaja, jolla muutenkin kai viiraa yliskamarissa, uhkaa hakata maalivahdin nilkat muusiksi rautaputkella mikäli tulosta ei synny. Itäblokkimaiseen tapaan vastakkain ovat rautatehtaan ja armeijan joukkueet. Joukkuevalmentaja on hahmona jo niin makaaberi, että ns. "uskottavuuden rajat" paukkuvat, jotakin mitä Dragomán kuitenkin yleensä ottaen säilyttää romaanin läpi, jos poikakirjallisuusmaisuuden huomioi.

Järjestelmä vastaavasti esittäytyy korruptoituneen totalitarismin kaavussa. Virkamiehet ovat lahjottavissa, ja Dragomán naamioi varsin uskottavasti äidin miehensä vapauttamiseen tähtäävät ponnistelut lapsenomaisen ymmärryksen läpi katsotuksi. Lukijalle ei väännetä rautalangasta, mutta toisaalta tapahtumat ovat helposti pääteltävissä. Muuten sosialistinen Unkari näyttäytyy kavalkaadina kiemuraista byrokratiaa, petosta ja kommunistista paatosta. Ajankuva sekin.

Noin yleensä ottaen Valkoinen kuningas säilyttää lukijan otteessaan. On mahdoton sanoa miten paljon kirjailija ammentaa omasta lapsuudestaan, mutta sitä kieltämättä ajattelee koko ajan. Dragomán on suhteellisen nuori, 1973 syntynyt, ja muutti Unkariin (Romanian Transsylvaniasta) vasta vuonna 1988. Valkoinen kuningas muistuttaa paljon Jan Guilloun Pahuudesta, mikä on sekin väkivaltainen lapsuudenkertomus, mutta sosiaalidemokraattisesta yhteiskunnasta. Lopulta Dragomán onnistunee hieman paremmin kuin Guillou - Valkoinen kuningas ei ole kertomus pahuudesta sinänsä, vaan ennemminkin huumorin ja väkivallan täplittämästä koulumaailman sosiaalisen hierarkian moniselitteisyydestä. Melko kaavamaisesti se tietenkin toistaa kaikki kliseiset alkoholi- ja tyttökokemukset, mutta onnistuu silti säilyttämään henkensä. Ehkä siksi, että Valkoinen kuningas on hyvin kirjoitettu. Jos siis sietää sen kaiken deskriptiivisen väkivallan.

Sivuhuomiona sanottakoon, että Otavakin tekee kieltämättä - joskin etabloituneiden kirjailijoiden kohdalla - omaa kulttuurityötään kääntämällä eurooppalaista uutta kaunokirjallisuutta, jopa niin uusilta tulokkailta kuin Dragomán. Jo kaksi löydettyä hyvää kirjailijaa, toinen tämä ja toinen se polakki Tokarczuk.

.:Löytötavaraa lukuhaluttomille:.

Hyppään järjestyksessä Günter Grass-luvussani, mutta Minun vuosisatani on pahasti hyytynyt sotaan. Sen sijaan luin lävitse Löytötavaraa lukuhaluttomille. Se on melko erikoinen opus. Kooltaan valtava kirja, todellinen sohvapöytäkirja, on täynnä Grassin maalauksia ja runoja. Yksi per aukea kutakin, toisella puolella vesivärimaalaus, jossa runo on saksaksi raapustettuna (tosin useimmiten varsin hankalasti luettavissa), toisella puolella valtavalla fontilla runo käännettynä.

Lopputulos ei ole oikein onnistunut — runokirjalle ei lähtökohtaisestikaan mielestäni oikein sovi valtava koko, toisaalta eipä Löytötavaraa lukuhaluttomille oikein toimisikaan ilman Grassin maalauksia. Mutta itse toinen sivu jää sitten toivottoman tyhjäksi. Usein huomaa tutkiskelevansa epäselvällä käsialalla sudittuja saksankielisiä runonosia — eikö olisi voinut mahduttaa samalle painosivulle sitten vaikkapa suomenkielisen ja (selkotekstillä kirjoitetun) saksankielisen rinnan?

En myöskään välttämättä pidä erityisemmin Grassin runoudesta. Saattaa olla, etten yleensäkään tiedä paljoakaan koko taiteenlajista, mutta tässä tapauksessa monet ovat yksinkertaisesti (mielestäni) hieman konventionaalisista aiheista kirjoitettuja. Illallisvieraista ja kaloista, sienistä ja puutarhasta. Joistain poliittisista on tosin helppo pitää, kuten:

VÄRIOPPIA

Posti ei kohta enää ole keltainen.
Palokunta kiitää vielä punaisena
tulipalosta toiseen.
Mutta kohtapuoleen aiotaan kaikki värit
— myös taivaanrannanmaalarien — yksityistää
ja sovittaa markkinatilanteeseen.

Joskin nykyinen markkinatilanne kai ainakin Yhdysvalloissa näyttää suosivan suorastaan kansallistamista. Grassin omaan elämään liittyvät runot ovat kuriositeetin tavoin hauskoja, koska ne liittää kiinteästi elämäkertaan. Hautakivien hakkaaminen lapsille, Olivetti, menneet vaimot ja niin edelleen. Hyvä niin, mutta olen tyytyväinen siihen, ettei Löytötavaraa lukuhaluttomille niin kauan kestänyt lukea — kai ennen kaikkea siksi, etten ole vieläkään oppinut/opetellut lukemaan runoutta niin kuin sitä kai pitäisi lukea.

.:Pippuria:.

Pääni oli tänään niin tukossa, että kykenin tuskin muuhun kun lojumaan ja lukemaan jostain laatikoista kaivettuja nuortenkirjoja, joita äiti näyttää käyttävän nykyään sisustuselementteinä. Hilja Valtosen (joka oli muuten tuottoisa kirjailija ja käsikirjoittaja) kirjassa Pippuria on ehdottomasti parasta kansi. Nimittäin sen modernistinen simplistisyys, painotyön kivasti tehdyt kaareutuvat muodot. Vähän niinkuin vanhan Monopolin kuvitus on paljon parempi kuin sen uuden laitoksen.

Nuorten- tai kai lastenkirja on aikoinaan ollut palkintona kansakoulun raittiuskirjoituskilpailussa. Sisältö onkin sitten sen mukaista, käytöksen kultaisiin sääntöihin pohjautuvaa siis. Hämmentävästi nimetty Pälvi Suvinen on helsinkiläisen porvarisperheen tytär, joita naapurit (ja kai ihmiset ympärillä yleensäkin) pitävät nulkkimaisena — Pälviä nimittäin kasvatetaan uusien, vapaiden menetelmien avulla. Tästä syystä hän onkin sitten huonosti käyttäytyvä itsekäs pirulainen. Aluksi luulin, että tytön luonnetta kuvaava "pippurisuus" olisi kirjailijan mukaan huono juttu, mutta ei kai se sitten lopulta ollutkaan ihan tuomitseva ominaisuus — joskin nöyryys ja kuuliaisuus ovat kai kansalaiselle parempia taitoja.

Pälvi pistetään intellektuelliperheen (tai oikeammin tutkijan ja kotirouvan) amerikanmatkan ajaksi maalle hoitoon, jossa lupsakat maalaisihmiset pistävät hemmotellun nuoren neidin kuriin. Kehittyvien maaseutujen 1960-luvun Suomessa ei ole vielä sähköautoja eikä ideaparkkeja, mutta pienet luokkakoot, uudet koulurakennukset ja maajussien uudenkarheat asumukset kyllä kuvataan idyllisesti. On siellä yksi hyveellinen orpotyttö, Kerttu Kippola. Puhuvat, että isä olisi kuollut tuberkuloosiin, mutta minä veikkaan kyllä, että Suomen herrat sen Karjalan kentillä tapatti... Helsingin yltiöindividualististen vanhempien (jotka taatusti nauttivat enemmän New Yorkista kuin Nurmijärvestä) jälkeen maaseutu saa Pälvin parantumaan, moisesta pittoreskista elämästä marjamaitoineen ja järvikaloineen nauttisi kai Matti Vanhanenkin.

Hohhoh. Älkää kysykö miksi minä tällaisia luen. Ajallisia kuriositeetteja siinä missä muutkin, hieman vastakarvaan ja nurinkurin luettuna? Kieltämättä pientä läpinäkyvää kansalaistottelevaisuuskoulutusta moisissa nuortenkirjoissa on, mutta tänään tulkittuna niiden anti-individualistinen ja solidaarista käyttäytymissäännöstöä (joskin vahvalla yhteiskunta-auktoriteetilla — Pälviä pelotellaan poliisilla kun nykyajan talonvaltaajia ikään) korostava viesti tuntuu surkuhupaisan nyky-yhteiskuntakriittiseltä.

.:Kalina Krasnaja:.

No niin, ja nyt sitten iski flunssa niskaan — hip hei, ja tänään kun vielä piti saada paljon aikaan. Muutakin kuin seljällään makailua. No, ehkä se siitä.

Vasili Shukshinin Punainen heisipuu oli aikaisemmin tuttu kirjoittajan itseohjaamana elokuvana — leffa näytettiin joskus kulttuurihistorian luennolla. Hieno teos, se elokuva. Kirja seurailee yllätyksettömästi samoja uurteita, mutta onnistuu myös olemaan jotain omalaatuistakin.

Punainen heisipuu on tarina rangaistusvankilasta vapautuvasta varkaasta, Jegor Prokudinista, joka yrittää epätoivoisesti sopeutua siviilielämään. Hän muuttaa kaupunkien paheellisista piireistä vankila-aikojen kirjeenvaihtotoverinsa, ihanan Ljuban luo keskiseen Siperiaan. Ennakkoluuloja, mutta myös mutkattomia maalaisihmisiä hän kohtaa sielläkin.

Kirja on melko tyypillistä neuvostokirjallisuutta tyyliltään, mutta leikittelee myös järjestelmäkritiikillä — joskin muistaakseni elokuvassa oli enemmän tätä puolta. Teoksen parhaimmaksi anniksi oikeastaan nousee oiva dialogi, mikä ei liene yllättävää jos Shukshin kirjan alun perin elokuvaksi tarkoittikin. Pituudella Punainen heisipuu ei juurikaan juhli, vaan 140-sivuinen teos on hetkessä luettu. Varmaan vain vähän hitaammin, kuin elokuvalla kestää pyöriä loppuun.

En malta olla toistamatta tässä H.:n ja S.:n oikeaan osunutta yhteistä, mutta erillistä huomiota kannesta — elokuvasta vohkittu paperikansi (joka on liimailtu kirjaston poistokirjassa kovakantiseen teokseen) on tajuttoman halvan näköinen, ja saa kirjan muistuttamaan suurin piirtein supermarkettien romanttista kirjallisuutta. Mikä niitä kansitaiteilijoita oikein vaivaa? Eikä se ole mikään 1970-luvun ongelma, vaan nykyään pystytään vielä painajaismaisempiin virityksiin.

9/11

Syyskuun yhdestoista ja aikani uppoavat taas useiden 7. vuosimuistelun tiimoilta kirjoitettujen lehtiartikkelien lueskeluun. New York Timesin slideshow (ja artikkeli) osoittaa valokuvin, kuinka kadonneet kaksoistornit elävät edelleen kaupunkilaisten arkisten tavaroissa ja tuotemerkeissä (ja että New Yorkista saa edelleen puolanjuutalaisten siirtolaisten mukanaan tuomia täytettyjä sämpylöitä, bialysejä). Kaupungista otetuissa vanhoissa valokuvissa silmä osuu NYTin mukaan taas nykyisestä kaupunkiprofiilista aavemaisesti puuttuvat tornit.

Turun Sanomissa vastaavasti diplomi-insinööri Veli Viitala vastaavasti pui tornien sortumisen kummallisuutta ammattikielimäisessä, mutta sinänsä kiinnostavassa aliokirjoituksessaan. Ainakin jos Viitalaa on uskominen, WTChen liittyy edelleen paljon avoimia kysymyksiä, ja eittämättä sellaisia, jotka kirvoittavat mitä erilaisimpia salaliittohuhuja (joista voisi joskus kirjoittaa laajemminkin).

Selvemmin nationalistisin sävyin näytetään muistelevan Pentagonissa, jossa kokoontui tuhatmäärin arvovieraita kuuntelemaan puheita ja isänmaallisia lauluja, pääosin sotilaspuvuissa, kuten Washington Post kirjoittaa. Liput näyttävät edelleenkin kuuluvan muisteluun periamerikkalaisesti - seikka jota voi pohtia eurooppalaisen lippukulttuurin maasta käsin. Mukaan tuodaan näköjään aika pelottavastikin lapsien äänet ja iskettyyn puolustusministeriöön lähettämät kirjeet ja piirustukset. Mukana sopassa tietenkin myös maata kiertävät presidenttiehdokkaat.

Seitsemän vuotta on pitkä aika, mutta todellisiin muistojuhliin päästäneen vasta 2011. Sortuneiden tilalle nouseva uusi torni, Freedom Tower, joka on sanalla sanoen melkoinen peililasihäkkyrä, tosin saavuttaa ainakin Wikipedian mukaan valmistumishetkensä vasta 2012.

.:Kreikkalaiset postimiehet:.

Viitaten edelliseen merkintään erikoisista kirjojen nimistä, tämän vuoden palkinnon - ja samalla "The Diagram of Diagrams"-palkinnon, on voittanut teos nimeltä Greek Rural Postmen and their Cancellation Numbers, vuoden 1996 voittaja. Opus käsittelee kreikkalaisia postimerkkejä ja niiden mitätöintiä ilmeisesti lähinnä Kreikan maalaisalueilla. Todellinen kapean alan merkkiteos. Toiseksi jäi People who do not they are Dead, joka käsittelee kuolleiden ihmisten haamuja, jotka eivät osaa jättää tätä maailmaa, vaan viipyvät ympäristössä jälkeenjäävien kiusaksi.

(The Bookseller.com aiheesta)

.:Thank you, Jeeves:.

Hieman latteissa viimeaikaisissa kaunokirjallisissa harrasteissa olen ahkeroinut P.G.Wodehousen proosan parissa - tarkemmin sanottuna Thank you, Jeeves-opuksen. Se sisältää kokonaisen uuden tarinalinjan, jota en ole aikaisemmin lukenutkaan. Juonta lienee turha kerrata, mutta monet varmasti muistavat legendaariseksi nousseen BBC:n Jeeves&Wooster-sarjan, jonka eräs hiljattain näkemäni jakso onkin juuri samainen kertomus. Wooster vetäytyy maaseudun rauhaan uskollisen Jeevesin erottua isännän kammottavan banjolelen rämpyttelyn seurauksena. Kiemuroihin liittyvät tietenkin perinteiset avioliittouhat, vihaiset amerikkalaiset miljonäärit ja sen sellaiset. Pieni päällekkäisyys kieltämättä vaivaa, vaikka sarjassa onkin muuteltu aavistuksen verran tapahtumakulkuja. Ja tekstissä taas toisaalta kiemurainen yläluokkaenglanti välittyy kirjoitettuna ehkä aavistuksen verran paremmin. I'm dashed, rummy thing. Muuten tarina on tuttua - stereotyyppiset henkilöhahmot, nimittäin huithapelit tyhjäntoimittajat, korrekti miespalvelija, pahapäiset vanhat herrat tyttärineen, tyttärien päämäärätietoiset luonteet ja niin edespäin toistuvat Wodehousella. Annettakoon se anteeksi, sillä kirjailija on tässä suhteessa jonkinlainen arkkityyppi.

Joihinkin muutoksiin TV-sarjan ja kirjan välillä kiinnittää huomiota. TVssä eronneen Jeevesin tilalle palkattu Brinkley on kärttyisä ja tökerö jullikka, joka ryyppää omistajansa konjamiinit. Kirjassa kyseinen miespalvelija (valet, Jeeveshän ei ole myöskään mikään hovimestari) on pahapäinen sosialisti, jonka silmistä Woosterin mukaan heijastuu pelkästään sopivan mittaista köyttä ja lyhtypylvästä mittaileva luokkataisteluhenki. Brittien "luokaton yhteiskunta" ei kai olisi 1980-luvulla kestänyt moista kettuilua. Wodehousen proosassa lähes poikkeuksetta nöyrä tai vähemmän nöyrä alaluokka on "upper class twitejä" älykkäämpää. Huolimatta jälkimmäisten Oxford-sivistyksestä.

...

Edit: No, totta puhuakseni kyllähän se Wodehousen Brinkleykin kippaa viinaa, siihen malliin että luulee naamansa mustannutta isäntäänsä (poliittisesti korrektisti "nigger minstreliksi" naamioitunutta) piruksi ja ajaa tätä takaa keittiöveitsen kanssa. That blighted Bolshevik.

.:Keveämmin kirjoista:.

Ja koska edellinen merkintä oli niin raskasmielinen, anastan The Guardianin viikkoliitteeltä sen löytämät erikoiset kirjannimet.

Bombproof Your Horse (Teach Your Horse to Be Confident, Obedient, and Safe No Matter What You Encounter)

Fancy Coffins To Make Yourself

How Green Were the Nazis?

Old Tractors and the Men Who Love Them

Nuclear War. What's in it for you? (Why do you feel scared with 10,000 nuclear weapons protecting you)

Do-It-Yourself Brain Surgery & Other Home Skills

How To Avoid Huge Ships or I Never Met A Ship I Liked

The Stray Shopping Carts of Eastern North America. A Guide to Field Identification

Knitting with Dog Hair (Better a sweater from a dog you know and love than from a sheep you'll never meet)

Wood Carving with a Chainsaw

Natural Bust Enlargement with Total Mind Power (How to use the other 90% of your mind to increase the size of your breasts)

Näiden kuvituksessa esiintyvien lukuintoa herättävien nimien lisäksi artikkelissa mainitaan useita muitakin esimerkkejä, kuten niksikirjat Drying Flowers With a Microwave ja Waterproofing your Child tai tieteellisen maailman klassikko Proceedings Of The Eighteenth International Seaweed Symposium. Ei ihme, että pelkästään Amazonin kaunokirjallisuusosaston lukemiseen tuhrautuisi 163 elinikää, kun ajattelee tuotettujen tekstien mieltäkääntäviä määriä.

(Guardianin artikkeli, The Diagram Prizen vuosittaiset voittajat ja ehdokkaat)

.:Guinea-Bissau:.

Omistettakoon tämä merkintä viimeaikaiselle seurannan kohteelle - Guinea-Bissaulle. Mitä ilmeisemmin hetken mielijohteesta huomion kiinnittänyt Afrikan länsirannikolla sijaitseva maa kuuluu maailman köyhimpiin. CIA Factbookin vuoden 2007 arvion mukaan bruttokansantuote asukasta kohden, 500 dollaria, oikeuttaa maailman viidenneksi köyhimmän maan titteliin. Alempaa löytyvät vain Burundi, Liberia, Kongon demokraattinen tasavalta ja Zimbabwe. Portugalin siirtomaakausi päättyi maassa 1974, jonka jälkeen Guinea-Bissau on kärsinyt maankolkalle tyypillisestä jatkuvasta epävakaudesta - kriiseistä, poliittisista levottomuuksista ja vallankaappauksista. Asukkaita maasta löytyy 1,5 miljoonaa ja pinta-alaltaan se on Belgian ja Sveitsin välimaastosta. Maasta löytyy luonnonrikkauksia kuten bauksiittia ja öljyä, mutta niitä hyödynnetään vain vähän taloudellisen pääoman puutteessa. Päävientituotteen muodostavat cashew-pähkinät.

Amerikkalaisen konservatiivijärjestö Heritage Foundationin pitämässä tilastossa (Index of Economic Freedom) Guinea-Bissau sijoittuu huonosti, mutta se lienee itsestään selvää, koska käppyrään vaikuttaa myös investoimisen turvattomuus, infrastruktuurin puute ja korruptio. Valtio myös kontrolloi cashew-pähkinöiden myyntihintoja ja Heritage Foundation ei myöskään oikein pidä valtio-omisteisista yhtiöistä.

Ihmisoikeustilanteesta Amnestyn vuosiraportti nostaa esiin ilmaisunvapauden ongelmat. Maasta on muodostunut huumekaupan läpikulkureitti ja bisneksiin ovat sotkeutuneet myös hallinnon edustajat. Näitä kytköksiä tutkivat journalistit ovat joutuneet uhkailun kohteeksi ja ainakin yksi ihmisoikeusaktivisti on joutunut lähtemään maanpakoon. Maassa on tavattu myös lapsikauppaa, uhreille luvataan koulutusta Senegalissa, mutta todellisuudessa heidät viedään työskentelemään puuvillaplantaaseille ja kerjäämään Dakariin.

Tuoreita uutisia voi löytää Afrol Newsin sivustoilta - Guinea-Bissau on poliittisessa kriisissä PAIGCin (African Party for Independence of Guinea Bissau and Cape Verde) erottua hallituskoalitiosta maan presidentin erotettua itsevaltaisin ottein puolueen edustajia virkamiehistöstä. Tällä hetkellä maa odottaa marraskuussa järjestettäviä parlamenttivaaleja väliaikaisen hallituksen johtamana, presidentti hajotti parlamentin heinäkuun lopussa tai elokuun alussa. Jatkuvat poliittiset levottomuuksien takia maassa ei ole juurikaan ulkomaalaisia suurlähetystöjä ja siten esimerkiksi maahan matkustaminen on hyvin vaikeaa viisumien saamisen hankaluuden takia.

Akuutein ongelma Guinea-Bissaussa on riehuva koleraepidemia, joka on toukokuusta lähtien aiheuttanut ainakin 53 ihmisen kuoleman ja 2200 tartuntatapausta. YK on antanut maan terveysviranomaisille 600 000 dollarin avustuksen koleran vastaista taistelua varten. Tilanne jatkuu kuitenkin vakavana.

(Lähteet: CIA Factbook, Heritage, Amnesty International, Afrol News)

...

Että näin. Maasta löytyisi toki aineksia pidempäänkin blogimerkintään, mutta epäilemättä tätäkään reportaasikollaasia kukaan ei jaksanut lukea tähän asti. Miksi yleensä kiinnostua eksoottisen tuntemattomasta (mutta kolonialismin kappaleiksi runtelemasta) maasta eksoottisessa maailmankolkassa? Onko kyse vain uuskolonialistisesta tirkistelystä? En tiedä, toivottavasti ei. Oikeasti hämmentävintä tällaisessa summittaisessa maatutustumisessa on se piittaamattomuus, millä yleisesti Afrikan köyhiä maita käsitellään. Niistä saa harvemmin lukea lehdestä (poikkeuksena viime aikoina esimerkiksi Hesarin hiljattain julkaisema laajahko artikkeli Sierra Leonesta), niiden ongelmat häivytetään, ne unohdetaan samaan tapaan kuin kolonialistivallat ne alunperin hylkäsivät. Internetin (sinänsä vaikuttavien tietomäärien) selaaminen kuitenkin inspiroi kiinnostumaan lisää, ehkä pian hyppään seuraavaan maahan ja katson mitä sinne kuuluu. On turha teeskennellä, että pelkkä informaationmetsästys jotenkin auttaisi maiden tilannetta, mutta ainakin ne pystyy sen jälkeen sijoittamaan edes kartalle. Kuinka moni muistaa kaikkien Afrikan maiden nimet ja sijainnit? Tai sitä, että siellä on kolme Guineaa - Päiväntasaajan Guinea, Guinea ja Guinea-Bissau.

(Kirjoitin aiheesta jo aiemmin merkinnässäni Beahin kirjasta, mutta toistettakoon tässä nyt hieman itseä).

.:McCain/Obama/Biden/Palin:.

Yhdysvaltain vaalitaistelu ottaa jo loppusuoran muotoja. Molemmat presidenttiehdokkaat ovat nyt siis valinneet varapresidenttiehdokkaansa.

Bidenistä en tiedä juuri mitään. Kehäkettu-senaattori? Täytyisi lukea hänestä kirjoitettuja pahuuksia, mutta valitettavasti (vakavasti otettavien) konservatiivikommentaattoreiden artikkeleita on jotenkin hankala löytää internetistä. Mieleen ei tule kuin Washington Postin Charles Krauthammer.

Sarah Palin taas on melkoinen villi kortti. Republikaaniksi (arvo)-liberaali McCain nappaa varapresidenttiehdokkaaksi kovan linjan konservatiivin, joka on kuitenkin imagopoliittisista syistä nainen ja vielä nuori. Ja Alaskasta. Jos tarkoitus on kilpailla Hillary Clintonin valitsematta jättämiseen hermostuneiden äänistä, ovat amerikkalaiset todella politiikan sisältöön heikosti tutustuvaa kansaa. Palinin pakasta kun löytyy esimerkiksi aborttikielto. Sukupuolivalistuksen pitää keskittyä pidättyvyyden opettamiseen. Ohjelmassa on myös (ihmisen aiheuttaman) ilmastonmuutoksen olemassaolon kiistäminen. Ilmeisesti ilmat eivät ole vielä Alaskassa erityisesti lämminneet. Hän kannattaa myös ANWR-öljynporauksia - suunnitelma joka on päättömyydessään mykistyttävä. Luonnonpuisto pilataan tärviölle samalla kun saatava öljymäärä on melko mitätön ja tuotannon alkua joudutaan odottelemaan vuosia. Tosin ehkä ne laskevat sen varaan, että silloin barreli maksaa enemmän kuin republikaanihatullinen kultaa. Lisäksi Palin kannattaa jääkarhujen suojelustatuksen heivaamista laidan yli. Clinton ja Palin eivät tunnu jakavan juuri muuta kuin sukupuolen ja etnisen taustan. Sääli, että McCainin toive saada demokraateista irtautunut Lieberman tikettiinsä kariutui kristillisen oikeiston vastustukseen, Lieberman kun kannattaa aborttioikeuksia.

Perinteiseen tapaan tykit on jo putsattu varastoöljyistä - Palinin 17-vuotias tytär on raskaana, hän on kuulunut 1990-luvulla parin vuoden ajan Alaskan liittovaltiosta irtautumista pohtineeseen itsenäisyyspuolueeseen ja häntä syytetään myös virka-aseman väärinkäytöstä. Loanheittoa voi lukea varmaan koko syksyn aina hamaan loppuun asti - mitä vielä emme tiedäkään näiden neljän yksityiselämästä ja poliittisen uran virheistä ("We have made some mistakes in the past and we have made some mistakes in the future", kuten Dan Quayle legendaarisesti totesi).

Neljän vuoden välein toistuva show maailman mahtavimmassa maassa ei taida tälläkään kertaa jättää kylmäksi. Ajoittaisesta surkuhupaisuudesta ja poliittisen kulttuurin kummallisuudesta huolimatta. Kunhan nyt eivät taas kerran valitsisi aivan vääriä johtajia itselleen.

.:Metropolis, Grass:.

Päivä valui lähestulkoon hukkaan, mutta tulipahan luettua muutama lehti ja käytyä pari kiinnostavaa kirjallisuuskeskustelua. Ainakin Perecin Elämä käyttöohje menee lukulistalle, koska kopionkin lainaan näillä näkymin saan.

Ja sitten lehdistä - Sight & Sound kirjoitti jännittävästi Metropoliksen uudelleenlöydetystä kopiosta, joka paljastui ensimmäinen heinäkuuta Buenos Airesissa sijaitsevan museon Museo del Cinen kätköistä. Uskomatonta. Metropolis on tähän mennessä ollut melko käsittämätön elokuva, josta esitettyjen amerikkalaisten kopioiden juoni on kuin sirpaleinen peili - järki juonesta puuttuu leikkelyn jäljiltä, ja pointin on voinut vangita vain käsikirjoituksesta kirjoitettujen artikkelien pohjalta. Mutta argentiinalaiset ovat jemmanneet lähes vuoden 1927 Saksassa esitettyä vastaavan version, jossa ovat lähes kaikki puuttuvat kohtaukset, joskin Sight & Soundin artikkelin mukaan aika huonolaatuisina. Mutta onpahan kuitenkin. Jahka uudelleenjulkaisu joskus hamassa julkisuudessa tapahtuu, siinä tulee olemaan historian siipien havinaa - ei pelkästään Metropoliksen itsensä takia vaan lähinnä harvinaislaatuisessa tilanteessa, jossa kadonneeksi luultu filmi itseasiassa löytyy.

Arkisemmin myös Günter Grass on pullauttamassa ulos uutukaisensa, Die Box-muistelmansa. Kyseessä on paljon ohuempi nide kuin Sipulia kuoriessa. Der Spiegelin artikkeli ruostuneella saksankielelläni luettuna väittää, että kirja keskittyy Grassin kahdeksan lapsen katraan kautta kirjoitettuun puolifiktiiviseen tekstiin. Kirjan nimi viittaa kuulemma valokuvakokoelmaan, joita Grassin arkistoimassa kokoelmassa on runsaanpuoleisesti. Jotain sekin, ottaen huomioon että edellisessään kirjailija manaa kadonneita Danzigin aikojen tekstejä ja valokuvia. Die Box, kunhan se ajan myötä käännetään (ulkomaalaisten lehtien lukeminen vain kimmastuttaa), tuskin on niin kiinnostava kuin aikaisempi - ja turhaan kai saksalaisjournotkaan suuria skandaalipaljastuksia odottavat - mutta lukea se kai on pakko.

.:Tiloja/Avaruuksia:.

Kokeellinen kirjoittaja Georges Perec kirjoittaa kiemuraista mutta viihdyttävää tekstiä teoksessaan Tiloja/Avaruuksia. Kyse ei ole mistään varsinaisesta proosasta, vaan ennemminkin esseestä (tai jopa tajunnanvirrasta), jossa kirjailija pohtii ihmistä ja tilaa.

Perecin tekstiä värittää omakohtaisuus, kirjaa lukiessa ei voi välttää ajatusta subjektiivisesta tilasta ja ennen kaikkea kirjailijan tapauksessa tietystä karismaattisesta ranskalaisuudesta. Pariisilaisuuden, kahviloiden ja urbaanin sanataiteellisesta viihdyttävyydestä. Samankaltaisia hetken havaintoja tai kokeellisia urbaaneja "projekteja" olisi kai vaikeampi saada aikaan suomalaisesta kaupunkikuvasta. Nukutut sängyt, asuntojen kattojen koristelistat, rappukäytävien monimuotoinen elämä ja ranskalaiseen tapaan korttelit (joka viittaa nimenomaan vaikkapa latilalaiskortteleihin, ilmaisuun joka suomen kielessä monikoidaan). Mielleyhtymiä juoppojen situationistien psykomaantieteeseen on helppo vetää. Perecin listoja laativa kuva-analyysi aikakauslehdessä julkaistusta kerrostalon mallikuvasta saa kieltämättä mielikuvituksen syyhyämään - kuinka paljon voikaan kirjoittaa jännittävän luovaa pelkästä taiteilijan puolihuolimattomasti laatimasta kaavakuvasta. Ehkä sellainen kertoo vain siitä kirjailijan mainitsemasta nykyurbaanin ihmisen sokeudesta arkipäivässä piileville yksityiskohdille.

Tiloja/Avaruuksia innoittaa menemään mustan muistikirjan kanssa kadun laitaan juomaan kahvia ja tarkkailemaan. "Minne tuokin on menossa? Naisten muoti pakottaa käyttämään liian korkeakorkoisia kenkiä." Ja myös lukemaan Perecin ilmeisen magnum opuksen Elämän käyttöohje.

.:Inland Empire:.

Yritin katsoa viime kevään kinokoplasta väliin jäänyttä David Lynchin Inland Empireä. Ei onnistunut. Kyllä Mulholland Drive vielä toimi (ja kuulun kyllä Lynchistä pitävien koulukuntaan), mutta se kyllä myöskin alkoi helpommin tartuttavasti. Inland Empire sitä vastoin antaa odotuttaa, ennenkuin mistään tajuaa yhtään mitään ja valitettavasti menetin mielenkiintoni ennen sitä. En tietenkään peräänkuuluta mitään koherenttia narratiivia, mutta kyllä jotain koukkua täytyy katsojalle tarjota, jos aikoo tehdä kolme tuntia pitkän taide-elokuvan.

Ehkä joskus toiste uudella tarmolla — harmittaa, ettei tullut katsottua teatterissa, sieltä nimittäin harvemmin viitsii poistua kesken näytännön, vaikka aloillaan ja ymmärtämättä pitäisikin istua. Tai sitten se oli DV-kameran käytöstä ... sekin juttu ollaan nimittäin kyllä nähty kikkana jo vuotta 2006 aikaisemminkin.

...

Lynch on kyllä erikoinen kaveri — enkä viittaa transendentaaliseen meditaatioon, vaan tukeen konservatiiveille, ainakin George W. Bushille. Tosin en tiedä tukeeko hän nyt Yhdysvaltain 2008 presidentinvaaleissa Obamaa vai McCainia. Ainakaan häntä ei mainita Hesarin kulttuurisivujen artikkelista nimekkäistä tukijoista, joissa valtaosa Hollywoodista seisoo Obaman takana. McCain on vastaavasti näyttelijöistä kerännyt hyvin hellyyttävästi vain machoja kuten Clint Eastwood ja Sylvester Stallone. Schwarzenegger nyt on puolueen soturina joka tapauksessa tukijajoukoissa. Niin sitä isossa maassa mobilisoidutaan. Ei liene syytä enää koskaan osoitella sormella Intian tai Pakistanin henkilökeskeistä epäpuoluepolitiikkaa.