.:Radio Karachi:.

Osoittanee jotain politiikanteon eroista, että torstaina salamurhattu Benazir Bhutto testamenttasi Pakistanin PPP-puolueen vallan 19-vuotiaalle pojalleen Bilawal Bhuttolle, joka opiskelee Oxfordissa. Tosin edeltä väistyi Bhutton leski Zardari. Länsimaissa oltaisiin kai haikailtu puoluekokousta paikalle, mutta käytännöt ovat muualla erilaisia - ehkä mitään puoluekokouksien kaltaisia ei Pakistanissa edes voisi järjestää. Uutiset ovat onnettomuudessaan ja tulehtuneisuudessaan mielenkiintoisia, mutta tietty perustietämys tulkita Pakistanin politiikasta yleensä mitään puuttuu — sellaisia tietämyksen työkaluja ei näköjään muutamalla poliittisen historian peruskurssilla saada. Tähän kiinnitti jo huomiota lukiessaan Royn The God of Small Thingsiä (kaunokirjallisuus todellisuuden testilaboratoriona, eittämättä) ja todetessaan Intian poliittisen kentän olevan kerta kaikkiaan käsittämätön tavanomaiseen länsimaiseen puoluejakoon tottuneelle.

Koko Pakistan ylipäätään on melkoinen ongelmakehys länsimaiselle politiikalle, etenkin amerikkalaiselle missiolle — George W. Bush saa loikkia melkoisia aitoja säilyttääkseen tukensa uskottavuuden Pervez Musharafille. Mitä ilmeisemmin painavat tuomitsemiset ovat sovitusti sallittuja, mutta terrorismin vastaisessa sodassa likaisetkin keinot sallitaan hiljaisesti. Näitä esimerkkejä tietenkin on useita, eikä Pakistan edes ole pahimmasta päästä — on jokseenkin ristiriitaista, että Uzbekistanin tapaiset valtiot keräävät U.S. Department of Staten maailman tilaa analysoivilla ihmisoikeussivustoilla pitkän listan rikkeitä, mutta silti säilyttävät asemansa liittolaisvaltioina, koska ovat yksinkertaisesti hyödyllisiä. Senhän ovat havainneet jo lukemattomat kirjoittajat. Ei ihme, että muslimivaltioissa monet kokevat länsimaat ja etenkin Yhdysvallat kaksinaisen politiikan pelaajina — siitä yksinkertaisesta syystä, että se vain sattuu olemaan niin kovin totta. Tähän ne, jotka suomalaisessa mediassa syyttelevät reaktionistista anti-amerikkalaisuutta eivät tunnu ottavan sen pidemmälti kantaa. Ja ymmärrettäväähän se, sehän osoittaisi yleensäkin tapahtumien, "hyvien" ja "pahojen" määrittelyn monimutkaisuuden kaikessa vaikeudessaan.

.:Faunin sokkelo:.

Pan's Labyrinthistä (El Laberinto del Fauno, 2006) oli kuullut lähinnä hyvää, kauan kieltämättä kului saada se katseluun — etenkin kuin ei ymmärtänyt käydä katsomassa sitä syksyllä Kinokoplassa. Ja ei arvostus kauas maalistaan osunutkaan, Guillermo del Toron fantasian, painajaisen ja reaalimaailman pahuuden sekoitus oli kieltämättä varsin vaikuttava luomus — voin kuvitella kuinka pahasti amerikkalaiset olisivat onnistuneet munaamaan koko hienon idean, jos olisivat elokuvan tehneet. Puhun tietenkin näkemättä, mutta del Toro on vielä kaiken lisäksi kovin epäilyttävä ohjaaja — vastaten näköjään aikaisemmassa tuotannossaan sellaisista elokuvataiteen merkkipaaluista kuin Hellboy ja Blade II. Huh. Jos olisin sen tiennyt, minua olisi ennen elokuvaa jännittänyt paljon enemmän mitä tuleman pitää.

Jossain määrin Pan's Labyrinth muistutti omituisuudessa satumaisuudessaan Tim Burtonin elokuvia. Osittain mieleen tuli vähän aikaa sitten nähty Terry Gilliamin Tideland.(etenkin siksi, että päähenkilön roolin vetävä Ivana Baquero on vähintäänkin yhtä hyvä kuin Tidelandin vastaava). Osien summa on kuitenkin tässä tapauksessa ehkä parempi kuin yleensä edellämainituilla. Pan's Labyrinth on aikuisten satu, sellainen joka oikeastaan heijastaa paremmin sitä, millaisia sadut oikeina kertomuksina ovat — ennen kuin Disneyn kaltaiset veikkoset stilisoivat ja typistivät ne lasten jutuiksi. Del Toro ei tähän sorru, vaan elokuvassa viljellään suorastaan groteskia väkivaltaa läpiammuttuine naamoineen, viillettyine poskineen ja muine hätkähdyttävine muotoineen. Satumaailmankin silmättömät pirulaiset ovat oikeasti todellisia teurastajia, eivätkä vain "kilttejä" pahiksia — vanhan ajan saduissa päähenkilöitä todella uhkaa sotkuinen ja onneton kuolema (tai vieläkin pahempi). Toisaalta, vaikka verinen elokuvahan se on, en silti väittäisi, että läträäminen menee missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi (paitsi ehkä ihan pikkuisen). Tuskin Capitán Vidal vähemmällä erottuisi viime aikojen valkokankaan kylmänjulmimpana arkkipahiksena.

Yhtymäkohdat Liisa Ihmemaassa-kertomukseen erottuvat myös, hieman nyrjähtänyt todellisuus ja sen sellainen (Liisa Ihmemaassa tosin on myös jo lähtökohtaisesti varsin outo juttu noin tarkemmin ajatellen). Ehkä sitä Pan's Labyrinth onkin, uuden ajan vääntynyt satu aikuisille — sen kaltaisille tarinoille on selvästi tilausta kaiken nykytuotannon keskellä, jossa lapsille räätälöidyt megaluokan elokuvat hyökyvät kuristavana aaltona yhä enemmän ketjuttuneihin massaelokuvateattereihin.

Joku Finnkinon elokuvamoguleista kommentoikin aikoinaan, että suuret massaelokuvat — sellaiset kuin Disneyn tuotanto, Harry Potterit ja vastaavat ovat lopulta ne, josta suuret rahat kääritään. Ja helppohan se on kuvitella — siinä missä opiskelija yskäisee kympin siihen lippuunsa silloin tällöin valkokankaan ääressä viihtyäkseen, keskiluokkainen perhe kahden lapsen kanssa mobilisoituessaan ei ainoastaan työnnä neljää kymppiä lippukassaan, vaan vetää myös voinmakuiset popcornit ja kolme litraa kolajuomaa päälle. Voi vain miettiä kumpaan asiakasryhmään kannattaa investoida. Noin kapitalistina.

Pan's Labyrinth on varmaan sellainen elokuva, joka ei enää toisella kertaa sykähdytä yhtä paljon kuin ensimmäisellä — fantasia, joka pohjaa visuaalisuuteen kuluu käytössä kovin nopeasti. Sinällään se on kuitenkin todistus siitä, että ei-amerikkalaisellakin kielialueella kyetään tekemään ulkoisesti mainstreamiin uppoavaa fantasiaelokuvaa, vaikka tätä nimenomaista ei nyt ehkä ihan sille normaaleimmalle kohdeyleisölle olekaan suunniteltu.

.:Monta vuotta Wuolijokea:.

Kirjahyllyssä melko tarkkaan vuoden päivät hautunut Erkki Tuomiojan Finlandia-palkittu Hella Wuolijoki-elämäkerta Häivähdys punaista tuli nyt siis viimeinkin luettua läpi.

Ja kateeksihan se käy — Tuomiojan pidemmän puoleisena harrastuksena kirjoittama mummonsa elämäkerta on kyllä ihan täyttä ammattilaishistoriaa ja varsin sujuvastikin kirjoitettu. Lähdemateriaaliakin piisaa ja herää vain kysymys (ja kateus) miten ihmeessä entinen ulkoministeri ehtii tekemään sen kaiken mitä saa aikaan. Kunnioitettavaa ajanhallintaa tai sitten yksinkertaisesti helkkarinmoinen työtahti ja etiikka.

Wuolijokikin on henkilönä varsin mielenkiintoinen, Häivähdys punaista valaisee erikoisella tavalla eurooppalaisen kulttuurillisen ja poliittisen intellektuellipiirien kosmopoliittista luonnetta ja vallankäytön erikoisia kiemuroita (joskin tässä tapauksessa lähinnä Suomen ja Baltian maiden mittakaavassa), jossa henkilökohtaisilla suhteilla näyttää pääsevän moneen mukaan. Jonkin verran teoksesta näkyy — kuten joku muukin taisi jossain lukemassani arvostelussa todeta — se, että se on kirjoitettu ehkä laajemmille, ei-suomalaisille lukijoille. Tämä on selvää ei ainoastaan siksi, että suomenkielinen painos on käännetty englanninkielisestä versiosta, vaan myös siitä, että suomalaista ajan historiaa käydään kenties hieman piinallisenkin yksinkertaisella tasolla läpi suhteellisen pitkästi — varsinkin kirjan alkupuolella.

Toinen hieman irtonaiseksi jäävä puoli on Wuolijoen siskoa ja kovan luokan kommunistia Salme Murrikia käsittelevät luvut. Vaikka tietenkin siskokset olivat yhteyksissä toisiinsa ja osittain kulkivat samoja polkujakin, jää brittiläinen kommunistitoimija hieman etäiseksi ja häntä käsittelevät luvut sivujuonteeksi. St. ei tainnutkaan lopulta tehdä suurtakaan vääryyttä kokonaisuudelle, kun (jos oikein muistan) kertoi vain hyppineensä luvut yli.

.:Taksikuski:.

Muistelin nähneeni jo Taksikuskin (1976) aikaisemminkin, mutta nyt läpikatsottuna luulen, että olen katsonut siitä vain osan.

En oikein osaa sanoa mitä mieltä siitä varsinaisesti olisin — mestariteoksen asemaan nostettu Scorsesen ohjaus lataa kai ehkä vähän liikaakin ennakko-olettamuksia elokuvan hienoudesta. Scorsese on muuten jostain syystä melkoisen epätasainen ohjaaja. No, Taksikuski nyt kuitenkin on ihan hyvä elokuva, etenee juuri sopivalla tavalla, eikä ylly silmittömään väkivaltaan kuin aivan loppuhuipennuksessa — aihepiirin huomioonottaen olisi olettanut enemmänkin läträystä Bicklen hankkiessa kasapäin aseita laittomilta markkinoilta. Elokuvaa tuskin kannattaa turhan pitkästi puida, onhan siitä kirjoitettu rivikaupalla tekstiä muuallakin.

Hienoimman roolin kyllä silti vetää itse New York, sen elokuvassa alleviivatun törkyiset kujat ja levottomien kaupunginosien kaduilla riehuvat osat luovat hienon taustan tapahtumille. "I think someone should just take this city and just... just flush it down the fuckin' toilet." Niinpä niin. New York muistuttaa Taksikuskissa kovasti Wong Kar-Wain Fallen Angelsissa hehkuttamaani Hong Kongia. Mahtaakohan elokuvatutkimuksen saralla olla paljonkin tutkimusta, joka keskittyy nimenomaan kaupunkeihin elokuvien tapahtumapaikkoina? Kiinnostava tutkimuskohde, nimittäin.

(Tai sitten ei, mutta jostain syystä olen ollut tänään niin väsähtänyt, että blogitekstinkin kirjoittaminen järkeväksi tuntuu kovin hankalalta.)

.:Oder julekarl?:.

Jouluaatto yleensä meni paljon kivuttomammin kuin oletinkaan, syklisiä puheenaiheita oli vain kourallinen — sotajuttuja tuli kuunneltua muutama, mutta vaarini osaa kertoa niistä (monta vuosikymmentä vaietuista) hyvin kulttuurihistorian opiskelijan kiinnostukseen iskevällä tavalla. Maan tasalla, ja vailla sellaista itsenäisyyspäivälle tyypillistä sotarummutusta. Epäkronologisesti, mutta silti. Huumaa vain katoavan menneisyyden määrä.

Lahjojen jako on vastaavasti ehkä vähän ahdistavaa — mutta myönnän, että olin avoimesti iloinen varaparista punaraidallisille sormikkaille (Sormettomille? Miksi niitä nyt sanotaankaan.) ja paksusta punaisesta villakaulaliinasta (vain Dymo jäi puuttumaan). Ja kuinka pehmeitä paketteja olisi hieman yli kymmenen vuotta sitten vihannut.

Kaj Ilmosen Johan nyt on markkinat - kulutuksen sosiologista tarkastelua ei myöskään osunut kirjana kauas maalistaan. Lisää raskaita pakkoluettavia (pakko myönteisessä mielessä).

Ruma (mutta kieltämättä mahtipontisuudessaan päälleastuva) Pietarinkirkko on muuten televisioituna ja kirkkaassa loisteputkivalaistuksessa kylpiessään poikkeuksellisen kammottava näky. Etenkin Berninin baldacchini.

.:Tavanomaisuus ja Toisto:.

Tunnustettava on, jaksoin Fedor-setää vain sivulle 57, ja vaihdoin Erkki Tuomiojan Häivähdykseen punaista. Erikoista lukea edellisjouluna lahjaksi saamaansa kirjaa vasta nyt, mutta niinhän se on — sellaiset jäävät usein hyllyyn seisomaan siihen asti "kunnes on aikaa" ja kovin harvoin sitten oikeastaan on. Ehkä kirjojen omistaminen on vain haitallista, ehkä kaikki pitäisi lainata ja lukea sakkojen pelossa heti.

Tänään Hyvinkäällä nysväämisen konkreettinen turhauttavuus alkoi jo tuntua toden teolla. Televisiosta ei tule mitään, kirjoja ei jaksa lukea montaa tuntia putkeen. Hajotan ilmapiiriä kuuntelemalla KOM-teatteria ja Šostakovitšin sotaisimpia. Nukun edelleen surkeasti. Huomenna kuitenkin päivää sentään jakavat sykliset, joka vuonna lähes identtisinä toistuvat joulutraditiot. Varautuva kirjoittaisi jo valmiiksi muutaman vuorosanalapun niihin yleisimpiin keskustelunaiheisiin.

Muutamat perinteet tosin näyttävät katkeavan — tänä vuonna eivät ole hankkineet joulukuusta. Parempi kai niin.

.:Lyhyesti Laineesta:.

Onhan se jo kauan sitten nähty ja todettu — mutta ei hetkeen — Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla on rankka ja pitkä elokuva (alkupuolella on tosin vaikea olla hyräilemättä mukana). Mutta on se myös hyvä, sopisi itsenäisyyspäivän ohjelmistoon paljon paremmin kuin ikuinen Tuntematon sotilas.

...

Luvattu hiljainen päivä tänään — hieman kirjojen tonkimista (ja tietynasteista päättämättömyyttä) ja Feistiä, Stina Nordenstamia. Keskimäärin aika rauhallista. Tosin ei tätä sisällä istumista ja eristäytymistä kovinkaan montaa päivää jaksaisi putkeen.

...

Loppuyön ajattelin lukea Dostojevskia. Todellinen tiiliskivi, juuri sopiva siis (tai, oikeastaan, täällä ei ollut hyllyssä mitään mukavampaakaan). Pitäisi kai tehdä henkilömuistiinpanoja, muuten ei kohta enää muista kuka oli kuka, kuten herran romaaneissa tyypillisesti.

.:Italo-varkaita:.

Eilinen Diabolik (1968) oli kaikessa campissaan varsin häkellyttävää tavaraa. Mestarivaras Diabolik (John Phillip Law) varastaa dollareita, kultaa ja smaragdeja kuin vettä vaan, eikä poliisi voi mitään. Lisäksi mestarivarkaalla on hyvin hämmentävä naurunhohotus. Kireitä nahka-asuja noin työmukavuuden takia suosivan Diabolikin partnerina toimii vetyperoksidiblondi Eva (Marisa Mell), jolla vastaavasti ei kerta kaikkiaan ole vaatteita, jotka ulottuisivat yli viittä senttiä nivusista alemmas — ei edes kylpytakkia. Paitsi repaleinen yöpaita, jonka tarkoituksena on toimia asusteena mafian kaapattua tytön. Onneksi Diabolik hoitaa.

Elokuvan (ranskalais-italialaista tuotantoa) oli selvästi tarkoitus ratsastaa James Bondien nostattamalla agenttielokuvahuumalla — pistämällä kaiken vielä hemmetin paljon pidemmälle. Enemmän rajua toimintaa, villeimpiä juonia, kylmäverisimpiä sankareita ja kurvikkaita naisia. Ohjaaja Mario Bava kyllä onnistuu tässä — elokuva on eittämättä rakenteeltaan kökköisin ja juoneltaan köykäisin camp-elokuva, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Esimerkiksi mafia-pomon koneen lattialuukku on jotain siihen vanhaan Batman-sarjaan verrannollista (johon kyllä mielessä yhdistää myös elokuvan dialogien luontevuuden).

Ja camphan tietenkään ei välttämättä ole ihan huono asia, katsoessa nimittäin hihitytti useaan kertaan. Esimerkiksi poliisin sulkiessa kaupungin yökerhot, näytetään pitkä shotti ihmeellisestä 1960-luvun scifi-tyyliin sisustetusta hippiluolassa, jossa vedetään jointteja ringissä — kameramies ei unohda käyttää pitkiä aikoja zoomaillessaan lattialla noin Rakkauden Vuosikymmenen yökerhojen tapaan lojuvien vain kukkiin pukeutuneiden neitokaisten vartaloita. Muutenkin lähes kaikki sisätilat on kalustettu hykerryttävän karseilla 1960-luvun värisillä modernistisilla mööpeleillä.

Lopussa Diabolik tosin vähän väsähtää ja katsoja kyllästyy — ohjaaja olisi voinut harkita parin kohtauksen jättämistä leikkaamon lattialle. Parasta elokuvassa oli tietenkin (melkoisen nykykorvaan tökkäävä) Ennio Morriconen soundtrack.

.:Kronooppien laulu:.

"Pikku kronooppi etsi ulko-oven avainta yöpöydältä, yöpöytää makuuhuoneesta, makuuhuonetta talosta, taloa kadun varrelta. Ja siihen kronooppi pysähtyi, sillä kadulle päästäkseen se tarvitsi avaimen."

Julio Cortázarin Tarinoita kronoopeista ja faameista osoittautuikin perin erinomaiseksi — etenkin neliosaisen teoksen ensimmäinen ja viimeinen osa.

Ensimmäinen, nimeltään Ohjekirja antaa Cortázarin huumorintajulla neuvoja ihmisille arjen askareisiin —miten lauletaan, miten vedetään kello, miten noustaan portaita. Ohjeita kolmen kuuluisan maalauksen ymmärtämiseksi on suorastaan taidehistoriaa kohden tökittyä ivaa. Surrealistisia pieniä pätkiä, jotka kuitenkin säilyttävät sen kosketuksen "todellisuuteen" (Taas ilmestyy tuo kirottu...), että säilyvät silti oudon johdonmukaisina. Jotkut etsisivät kai tulkintojakin, ja kai niitä pinnan alla kuplii.

Cortázarin "fantastisen" puolen muodostavat kronoopit, toiviot ja faamit, nuo mystiset, mutta jostain syystä perin inhimilliset otukset. Tarkemmin ajatellen voisi väittää, että niissä ei ole mitään myyttistä, ainoastaan inhimillistä. Mitä nyt kronoopit kuvataan vihreiksi, piikikkäiksi, kosteiksi otuksiksi.

Ja lopuksi pitkähkö tarina sitaattina, ihan vain täytteeksi:

JULKISTEN PALVELUIDEN HUONOJA PUOLIA

Tästä näkee miten käy jos luottaa kronooppeihin. Heti kun kronooppi oli nimitetty radioliikenneosaston kansliapäälliköksi, se soitti San Martínin kadun kääntäjille ja käännätti heillä kaikki tekstit, ilmoitukset ja laulut romaniaksi, joka ei Argentiinassa ole kovin tavallinen kieli.

Kahdeksalta aamulla faamit availivat vastaanottimiaan halukkaina kuuntelemaan tiedotuksia samoin kuin Geniol- ja Kokin Ruokaöljy -mainoksia, joista viimemainittu on kaikkien mainosten ykkönen.

Ja niin ne kuuntelivatkin, mutta romaniaksi, eivätkä siksi ymmärtäneet muuta kuin tuotemerkit. Syvästi ällistyneet faamit ravistelivat vastaanottimiaan, mutta kaikki jatkui romaniaksi, jopa Tänä yönä onni suosii juopuvaa -tango, ja radioliikenneosaston puhelimessa työskentelevä neitokainen vastasi äänekkäisiin valituksiin romaniaksi, mikä osaltaan edisti helvetillistä sekasortoa.

Kun Korkein Hallitus sai kuulla tästä, se määräsi ammuttavaksi kronoopin, joka tällä tavoin tahrasi isänmaan perinteitä. Valitettavasti teloituskomppania muodostui asevelvollisuuttaan suorittavista kronooppialokkaista, jotka entisen kansliapäällikön sijaan tähtäsivät Plaza de Mayolle kokoontuneeseen väkijoukkoon, ja tarkasti tähtäsivätkin, sillä kuusi merivoimien upseeria ja yksi apteekkari saivat surmansa. Paikalle tuli faamikomppania, kronooppi teloitettiin asianmukaisesti, ja sen tilalle nimitettiin huomattava suuruus, joka oli kirjoittanut lukuisia kansanlauluja ja harmaata ainetta käsittelevän esseen. Tämä faami palautti radioliikenteeseen kansakunnan oman kielen, mutta faamit olivat menettäneet luottamuksensa radioon, eivätkä juuri availleet vastaanottimiansa. Faamit olivat luonnostaan pessimistejä, joten monet niistä olivat ostaneet romanian sana- ja oppikirjoja sekä kuningas Carolin ja rouva Lupescun elämäkertoja. Romania tuli muotiin Korkeimman Hallituksen vihasta huolimatta, ja kronoopin haudalla kävi salavihkaa valtuuskuntia, jotka tiputtivat haudalle kyyneliään sekä kortteja täynnä nimiä jotka tunnetaan Bukarestissa, tuossa postimerkkeilijöiden ja attentaattien kaupungissa.

Että sillä tavalla. Onkohan Jungner kronooppi vai faami? Joka tapauksessa, tänään voisi lukkiutua television ääreen ja katsoa Hannun elokuvaluennon viipaleista tutun Diabolikin — eurooppalaisen pulp-elokuvan.

.:Vapaiden lähtölaukaukset:.

Erinomaista, joulunpyhien yli kestävä huolestumisen tauottaminen alkoi tänään. Unirytmi on kohtuullisen sekaisin tosin, ja sitä sietää parannella. Mutta koska painosta ei vastattu tänään mitään (ei kerrassaan mitään, lyhyt "ok" tai "hyvä o" olisi kelvannut), eikä millekään enää huomenna oikein kerkeä ennen joulun ylitystä tekemään mitään, voi hetkeksi levähtää. Huomenna läpikäyn junailut ja menen pirunsaarimaiseen eristykseen Hyvinkäälle muutamaksi päiväksi. Siinä tuskin ehtii kirjoittamaan tuhatsivuista läpimurtoromaania, mutta ainakin kahlaamaan edellämainitusti muutaman elokuvan ja kirjan kannesta kanteen.

Tänään iltapäivän kääntyessä jo pimeäksi olin lähes varma, ettei mitään enää nousisi ja kävin maksamassa kaupunginkirjastossa pois gradukirjasakot (ja uudelleenlainaamassa) ja harjoittamassa satunnaislainailua - ja ainakin Julio Cortázarin Tarinoita kronoopeista ja faameista vaikuttaa jo tässä vaiheessa todelliselta helmeltä(*). Siitä ja muista sitten joskus myöhemmin, kun sen aika on.

Edelliseen merkintään ja BookCrossingiin viitaten, kävin vahvistamassa muutamia epäilyksiä ja katsomassa mitä Turun Tuomiokirkon joulukuusen juurella piilee. Vapautettuja kirjojahan siellä oli, mutta ymmärrettävästi mikään niteistä ei vaikuttanut mitenkään erityisen mielenkiintoiselta. Suurin osa vaikutti olevan Danielle Steeliä(**) - kuka ikinä onkaan - joka jotenkin kalskahtaa paksuine pokkareineen käsittämättömän tylsältä roskalta. Huonekaluliikkeiden hyllyjen täytteeltä. Sanottuna samaan tapaan kuin Ilkka Kanerva näytelmästä Tuntematon sotilas. Korjatkaa, jos esiymmärrykseni on harhainen. No, mutta, BookCrossauksesta, ymmärtäähän sen - kermat kuoritaan päältä nopeasti ja jäljelle jäävät vain happamat pohjasakat.


(*) - "Taas ilmestyy tuo kirottu sana: todellisuus... No niin, annetaan jo olla. Minun käsitykseni todellisuudesta on joka tapauksessa toinen."

(**) - Havaitsin kirjaston hyllyjä sivellessäni samanlaisen ilmiön muutaman muunkin kirjailijan kohdalla - kokonaisia metrejä vain yhden henkilön tuotoksia, samanlaisiin kirjankansiin käärittyinä. Aiheuttaa lähes automaattisen vastareaktion. Saattaa johtua arroganssista, tietenkin.

.:Kirjoja kaikkialla:.

Jäi kirjoittamatta päättämästäni Sławomir Mrożekin novellikokoelmasta Häät Atomilassa. Hyvä paketti. Kaikki tarinoista eivät ole ihan onnistuneita, mutta etenkin niminovelli menestyy, satiirin sosialistista järjestelmää ja sen teknologista utopismia voi vain ihailla - maalaiskulttuuri yhdistyy scifistiseen kerrontaan, jossa häissä selvitellään välejä ydinkärjillä ja lopulta koko juhlatalo hohkaa ulos säteilystä. Samanlainen onnistuminen on Alemmaksi - lähes harmsilainen absurdi kertomus matkasta, jolloin kolmas ja miksei toinenkin ulottuvuus häviää ja jälkelle jäävät vain puhtaat vaakataso (ja toiselle tarinan henkilöistä, jumalainen pystytaso).

Mrożek on oikeastaan yksi malliesimerkeistä siitä, miten kahlitseva hallinto ajaa yhteiskunnan kriitikot kirjallisuuden ja satiirin tielle, jossa täytyy kirjoittaa niin, ettei monitulkintaisuuden takia jäädä kiinni yhteiskunnalle nauramisesta. Mrożek tosin joutui emigroitumaankin jo 1963 ja kirjoittamaan länsi-Euroopasta.

...

Löysin myös ensimmäistä kertaa BookCrossing-kirjan, Proffan kellarin lehtitelineessä yksinäisen näköinen kirja osoittautui kansitarrojen perusteella vapautetuksi kirjaksi. Tarkalleen ottaen Susanna Tamaron ruotsinkielinen käännös Med huvudet bland molnen. Nide oli aloittanut taipaleensa Norasta, Västmanlandista Ruotsista ja vaeltanut Örebrön kautta Skellefteåhon ja sieltä Turkuun. Erikoisinta oikeastaan se, miten Cafe Siriukseen jätetty kirja oli päätynyt aikaisemmin Tuomiokirkon joulukuusen alle sateeseen.

Muistan joskus aikaisemmin liittyneeni yhteisöön, mutta projekti jäi keskeneräiseksi - pääasiassa siksi, etten koskaan löytänyt mitään kirjoja, enkä tullut niitä siten maailmalle pistäneeksikään. Sivustolla on näköjään nykyään pudotuspaikkojen lista, josta voi tarkkailla josko jonnekin olisi BookCrossattu jotakin. Turussakin useita paikkoja. Tamaron kirja ei vaikuta miltään suunnattoman kiinnostavalta opukselta, mutta löytökirjoja kai kahlaa helpommin, tai ainakin yrittää kahlata. Ja tuleepahan luettua jotain ruotsiksi.

Hieno idea joka tapauksessa. Varjopuolena noin mutu-tuntumalta vähän epäilyttää tosin, että ne paremmat kirjat jäävät matkan varrelle. Näin taisi käydä ainakin Helsingin sanomien muutama vuosi sitten yritetyn BookCrossing-kopion kohdalla, jossa kirjalaatikot olivat hyvin pian täynnä mitäänsanomatonta tauhkaa ja kaikki hyviltä vaikuttaneet kirjat pysyvästi kadonneet.

.:Lyhyesti:.

Nenään sattuu (arvailut iskevästä jouluflunssasta tuskin osuvat harhaan) ja unirytmi tuntuu edelleen olevan ihan kadoksissa (itseaiheutettu homma). Jos ei pitäisi herätä huomenna aikaisin, lukisin yön Mrozekia ja nukahtaisin sitten kun siltä tuntuisi - nyt ainoa keino on vain yrittää väkisin tavoittaa uni. Kunhan nyt kahden aikaan nukahtaisi.

Laihana lohtuna, löytönä, Helsingin sanomien sivuilta näyttää löytyvän hienot arkistot suoran huumorin klassikkosarjakuvaa Fingerporia.

.:Olkitäytteiset pyhimykset:.

Poimin tuossa joku aika sitten kirjaston hyllystä Heinrich Böllin Enkeli oli vaiti (Der Engel schwieg) vain siksi, että Sebald mainitsee sen ohimennen On the Natural History of Destructionissa. Aikaisemmin nobel-Bölliltä on tullut luettua vain Punaiseen armeijakuntaan marginaalisesti liittyvä Katharina Blumin menetetty maine, joka oli ihan hyvä.

Enkeli oli vaiti jäi aikanaan julkaisematta sodanjälkeisen Saksan epävarmoissa oloissa ja näki päivänvalon vasta 1992, seitsemän vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Otavan painoksen loppuosaan liittyvä jälkipuhe pui aihetta yksityiskohtaisemminkin, mutta mikä tarkkaan ottaen kustantamolla käsikirjoituksessa mätti ei oikeastaan selviä. Osia tekstistä Böll kierrätti myöhäisemmässä tuotannossa ja teoksen kannet toteavatkin mahtipontisesti, että teos on avain Böllin myöhempään tuotantoon. Siitä en tiedä mitään, kun en ole kirjailijaan sen laajemmalti perehtynyt.

Kirja on kuitenkin lopulta aika miellyttävästi (noin suhteellisesti ymmärtäen) luettava kuvaus "Saksasta vuonna Nolla". Sodan raunioittamassa (mainitsemattomassa) Kölnissä henkilöpapereita väärentävä Hans taistelee eloonjäämisestään samalla kuin rakastuu hänet kattonsa alle ottavaan, surumielisen tyhjentyneeseen Reginaan. Böll kuvaa ihmiskohtaloita kaupungissa, jossa ihmiset ovat äärirajoillaan - ajettu köyhyyteen ja jokapäiväisen olemassaolon taisteluun. Sanankäyttäjänä Böll saa lukijansa nälkäiseksi, niin "realistisesti" puute sivuilta puskee.

Enkeli oli vaiti teemailee pitkälti myös syvästi katolisen Böllin uskontonäkemyksen varassa. Sivuilla kirjailija tekee Oikeasta Kirkosta kaksi kuvaa - toinen on laupias kappalainen, joka uhraa vähäisistä omistaan puutteenalaisille, toinen tilanteesta hyötyvä kirkon ylärakenteita edustava nimelliskristitty, jolle tärkeämpää on raha, valta ja omaisuuden kartuttaminen. Tässä suhteessa myös Regina ja Hans ovat katolisia ja uskovaisia, mutta maallisen elämän vaikeuden vesittämiä - sen Böll tuntuu kirjailijana suovan heille anteeksi.

Totesin joskus pitkästyneisyyttäni 1900-luvun jatkuvaa toisessa maailmansodassa vellomista kohtaan - aiheesta on naputettu kirjallisuutta varmaan enemmän kuin mistään yksittäisestä historiallisesta tapahtumasta. Böll sijoittuu tähän vähän kahtalaisesti - toisaalta aihe on kytköksissä maailmansodan traumaan, mutta kirjailijan edustama ns. Trümmerliteratur ei käsittele sotaa, vain sen kammottavia seurauksia. Kalkkipölyä ja sortuneita ulkoseiniä kirjasta ei tottavie puutukaan. Siinä mielessä sitä sopii verrata suomalaiseen ajan kirjallisuuteen, jossa ainakin näin kursiivisesti ajatellen kaikki tunnutaan liittävän tarkasti sotaan, ja harvemmin päädytään pasifistis-luonteiseen tappion ja tuhon karvauteen.

.:Lähestyvästä joulusta:.

Joulunaluksen pikkujoulusesonki rientoineen on viimeinkin takana ja muutaman (taitto)velvollisuuden täytettyään voi siirtyä seesteisempiin harrasteisiin - kuten lukemiseen, johon jää huonosti aikaa kun ei vain jaksa. Tässä muutama päivä sitten kommentoin varsin kitkerästikin eräässä keskustelussa joulua yleensä juhlana, mutta täytyy myöntää, että nyt houkuttavat kovasti ne muutamat tyhjäksi jäävät pyhäpäivät.

Hautautuminen kotipaikkakunnalle (saisi sataa vielä lunta), katsoa välistä jääneet elokuvat (ainakin Teeman syksyinen itä-blokki-scifi-sarja, joka on nyt jäänyt hyllyyn pölyttymään - ja Werckmeister Harmoniak). Kenties ottaa joku pidempi kaunokirja luvun alle, raivata vähän tilaa asiallisen lukemisen joukkoon. Kirjoittaa jotain kivaa tähän blogiin (näiden ikuisten ohimerkintöjen sijaan). Tosin, jos tuuri pitää, edessä on jostain kumman syystä tänä syksynä etäällä pysynyt flunssa.

.:Reportage:.

Pikkujoulut jyskyttävät päätä kuin sata pientä puuvasaraa ja muutama terästanko, mutta ainakin on lippu plakkarissa edelläkin mainitun Einstürzende Neubautenin keikalle joskus huhtikuussa. Yhtye on viimeksi kunnioittanut Suomea läsnäolollaan joskus 1980-luvun puolella, joten on syytä olla tyytyväinen.

Ja nyt jos nukkuisi hetkisen ja ajattelisi sitten päivää uudestaan. Toden totta, melkoiseen prässiin ihmiset itsensä laittavat.

.:Presidentinvaalit Valloissa:.

"Faith, Family, Freedom."

The New York Timesin magazineosion pitkä artikkeli Yhdysvaltain presidentinvaalien republikaaniehdokaskandidaatista (!) Mike Huckabeesta kääntää vatsaa hermostuksesta, joskin Huckabee tuskin oikeasti pääsee koskaan edes demokraattia vastaan (tämän hetkinen veikkaukseni on Rudy Giuliani vs. Hillary Clinton, mikä ei kyllä ole kovinkaan toivottava skaba, sillä Clinton jakaa mielipiteitä enemmän kuin aurajuusto konsanaan).

Huckabee on protestanttibaptisti, jonka suurin tuki tulee kristillisestä oikeistosta. Mies siteeraa Pat Buchanania (joka tosin kannattaa Giuliania) kerran jos toisenkin, uskoo absoluuttiseen Raamatun kirjaimellisuuteen, on kreationisti ja ihaili Jerry Falwellia. Lisäksi hän on joskus kuullut ulkopolitiikasta (lukenut kai lehdestä) ja pitää silti seuraavan presidentin haasteena ohjata Läntistä Sivistystä (tm) maailmanlaajuisessa konfliktissa radikaalia Islamia vastaan. Onneksi Huckabee on kuitenkin kirjoittanut kirjan uskon avulla tapahtuvasta laihdutuksesta (Quit Digging Your Grave With a Knife and Fork). Kuten lievästi ilkikuriseen sävyyn kirjoittavaa NYTin toimittajaa voisi mukailla, Huckabee selätti sylipainissa Saatanan, kalori kerrallaan.

Erikoisuudestaan noin suomalaisesta poliittisesta kulmauksesta katsottuna huolimatta Huckabee ei suinkaan edusta republikaaniehdokkaiden kummallisinta tapausta - sen palkinnon vie ehdottomasti Tom Tancredo, jonka mukaan mahdollisen uuden terroristi-iskun tapahtuessa Mekka pitää lanata ydinasein. Hyvin ovat asiat politiikassa maailman mahtavimmassa maassa.

.:Ei raportoitavaa:.

Vähän lattea päivä, kuten kaikki Turussa asuvat tietävät, sade jatkuu ties kuinka monetta päivää ja tunnelma on vähintäänkin kaukana talvisesta tai jouluisasta. Tällaiset ilmat masentavat jo olemassaolollaan. Lueskelen laiskasti Mrozekia (joka on osoittautunut ihan hyväksi) ja lasken katon betonivalussa olevia reikiä. Saahan sen illan näinkin kulumaan. Pää ei vain taida jaksaa tänään mitään enempää yritystä vaativaa.

.:Täytettynä:.

Kinokoplan viimeisin (ja tämän syksyn viimeinen), Terry Gilliamin Tideland (2005) jäi hieman sekavaksi kappaleeksi elokuvaa.

Kuolevien narkkarivanhempien tytär heitetään keskelle kultaista viljaa kasvavaa keski-länttä, jossa vaeltavat mitä eriskummallisemmat tapaukset - mehiläisten pistämä täyttäjänainen ja lobotomian kokenut epileptinen lapsenomainen mies. Tyttärellä itselläänkään ei noin konventionaalisesti ajatellen ole kaikki kotona, vaan elokuvan hahmoiksi muodostuvat myös mielikuvituksen kautta elävöitetyt nukkejen irtopäät.

Gilliamin elokuva on vinksahtanut ja joiltain osin varsin kuvottavakin. Tuttuja satuteemoja ja Monty Pythonmaista absurdismia vilautellaan, mutta kokonaisuus jää kovin sirpaleiseksi. Kieltämättä jotakin on onnistunut, kun katsoja ainakin pinnallisesti ahdistuu muutamassa kohtauksessa. Toisaalta, paljon on myös sellaista jonka voi arvata jo temaattisesti - tapahtumat eivät varsinaisesti tule kovinkaan suurina yllätyksinä. Juonta leimaa ennalta-arvattavuus ja aavistuksen kliseinen maku.

Mutta ei siinä mitään, visuaalisesti - etenkin kuvauksellisesti - taitava elokuva, jossa pääosan Jeliza-Rose (Jodelle Ferland) vetää melkoisen roolin etenkin noin lapsinäyttelijäksi. Gilliam on kunnostautunut urallaan varsin vaihtelevan tasoisilla elokuvilla, mutta Tidelandia on vaikea sanoa huonoksi tai hyväksi suoritteeksi. Jos olisi nähnyt sen Grimmin veljeksistä kertovan, flopiksi haukutun, elokuvan niin osaisi varmasti arvioida paremmin. Jos Gilliamin voittamaton klassikko on Fear and Loathing in Las Vegas, voi Tidelandinkin nähdä samanlaisena kuumeisen narkoottisena visiona vinksahtaneesta maailmasta, jossa sattuu outoja. Mutta lähellekään Fear and Loathingia ei tällä kertaa kyllä päästä. Gilliam on satukuvittaja, mutta kaikki palaset tuntuvat harvemmin loksahtavan kohdalleen. Ilman Ferlandin onnistumista oltaisi oltu aika syvällä suossa.

.:Hankea kaikkialla:.

Tavoitin melko äkkiä Lumen tajun (Fröken Smillas fornemmelse for sne) lopun. Ja jäin hyvin jaettuun lopputulokseen. Viisisataa sivua, enkä oikeastaan missään vaiheessa tiennyt luenko hyvää kirjaa vai väsynyttä trilleriä. Ja ehkä se onkin Høegin dilemma - taitava kirjoittaja, joka kirjoittaa kuitenkin ehkä liikaakin lopulta yleisölle (das Publikum, heh). Silloin kuin Lumen tajun jäisten lakeuksien ja ruoskivan tuulen kuvaukset yltyvät parhaimmilleen, lukija vaistonvaraisesti palelee. Kun kirjoitetaan tylyä trilleritoimintaa, lukijaa tiedostamatta hävettää. Vai että ruuvimeisseli aseena?

Yleisesti ottaen kuvailevatkin ja vähemmän pakkasenpuremat kohtaukset kyllä nostattavat niitä eskapistisia maisemia, kuten esimerkiksi kauan fantasioimieni valtamerialusten kylmän teräksen peittämät käytävät, runkoa hakkaavat Atlantin aallot ja kirkkaat kansivalot. Voimakasta tunnelmaa, ainakin jos siihen sitoutuu kuten lukija tässä tapauksessa. Kun Helsingin sanomien kuukausiliitteessä julkaistiin pitkä artikkeli valtameren ylittäneestä rahtilaivasta, tunsin viehtymyksen sekaista puistatusta. Teräksiset, yksinäiset ruumisarkut keskellä ulapan autiutta. Kylmän logistisen kapitalismin aikaansaamat etäiset pesäkkeet, paon ja eristäytymisen viime linnakkeet. Kuin merimiesten munkkiluostarit, vain nykyään DVD-soittimilla varustetut.

Ja huonoimmillaan, alistuminen pyssyjen paukutteluun, toiminnalliseen kirjoittamiseen latteine painikohtauksineen ja tarinan mittaan murjoutuvine sankarittarineen. Puhumattakaan hieman väsähtäneistä lemmenkohtauksista. Silloin hieman haukotutti, mutta ilmeisesti Høeg ei ole niin huono kirjailija, että olisi antanut periksi ja pettänyt. Asiantuntemuksen - jäätikköjen ja inuitien - mukaanleikkaaminenko?

Lopulta, kysymys lienee positioinnista - mitä kirjalta haluaa? Ehkä "taidekirjallisuus" on turvottanut pääni liikaan ylimielisyyteen, ehkä tarinan kanssa täytyisi vain viihtyä ja punnita kuinka pohjimmiltaan tekstistä pitää. Ja sanat Høeg osaa, peilata "luonnon voittanutta" kylmää modernismia luontoon ja sen jäämerellä harvinaisessa määrin näkyvään pakottavaan luonteeseen, johon sopeutuu tai kuolee.

Annetaan lopulta hyväksyntä, mutta Lumen tajun olisi voinut kyllä kirjoittaa kauniimminkin, vailla ylitsepursuavia trilleriosuuksiaan. Silloin se olisi omaa luokkaansa, nyt ei lopulta tiedä kuinka pitkälle jää kantoikaan. Kirja olisi voittanut paljon, jos olisin ollut monta päivää kuumeessa, peittojen välissä ja täydellisen ajan tappamisen mielentilaan antautuneena. Pakkasöiden kirja, sisällä teen kera luettavaksi.

...

Yöpöydällä luettavana (niistä hupilukemistoon kuuluvista) vielä Linkolaa (pakkohan häntäkin on joskus lukea), Sławomir Mrożekin lyhyitä ja Palestiina-tarinoita. Oluen turruttaman jazz-illan jälkeen ei jaksa, mutta olen lukukoukussa, kirjallisuus vie, ja minä olen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä se tarjoaa.

.:Päänsärkijä:.

Suomi juhlii itsenäisyyttään, mediassa vierivät panssarivaunut, konepistoolimiehet ja pyntätty eliitti — ja minä toivoisin voivani kääriytyä mattoon, pimeään, piiloon kammottavalta migreeniltä. Kuten joskus todettua, olen enemmän onnekkaasti, ja vähemmän onnettomasti niitä, joihin tämä eriskummallinen särky ei iske ihan kammottavimmissa muodoissaan. Ja itseenkin kovin vaihtelevasti. Joskus tuntee vain vienoa uinuvaa ennakkotunnetta päässään, eikä sen enempää. Toisinaan, niinkuin tänään, se iskee koko voimallaan, tähdet uivat silmissä ja pään sisällys puuroutuu. Ei sentään oksennuta ja pyörrytä, kuten joitain. Tarvitaan joskus lyhyempi, joskus pidempi aika unta parantumiseen — ja kuin jaloilleen viimein pääsee, on herätessä päivänukkuneen typerä usvaisuus päässä.

Ei siinä mitään, mutta niissä muutamissa tunneissa olisi ehtinyt tehdä kaikenlaista. Lukea loppuun Peter Høegin Lumen tajun, ehkäpä. Siitä olen tähän mennessä kahtajakoista mieltä. Eilen, kun tuntui olevan alkava flunssa ja (mitä ilmeisemmin) kuumetta, ei parempaa kevyesti hölkyttelevää, pakkasenpuremaa kirjaa olisi voinut käsiinsä haalia. Toisinaan, etenkin tänään, ei voinut välttyä nolostuttavalta (ja lattealta) trillerinluku-tunteelta. Vaikka onhan se tietenkin paljon muuta kuin trilleri. Kirjoitetaan siitä myöhemmin.

Nyt tuntuu jo ehkä siltä, että jaksaisi katsoa elokuvaa, ehkä lukea muutaman sivun.

.:Lisää kirjallisia harrasteita:.

Lattea päivä, kävin sentään kirjastossa. Kuin eksynyt piruparka loskaisessa kaupungissa. Lainasin kuitenkin enemmän tällä kertaa - Peter Høegia (vain siksi, koska joku jossain pikkujouluissa naureskeli kustantajalle joka oli vaihtanut erään otsikon "Lumeen taju" muotoon "Lumen taju") ja jotain palestiinalaisnaisten novelleja (valitettavasti englanniksi). Huomisen voisi sulkea ulkopuolelle lukemalla kirjoja kotona. Itsenäisyyspäivän militaristinen rummutus käy muuten hermojen päälle.

Kahden lyhyen asian muotoiluun upposi tuhottoman monta hetkeä. Miten tämä voi nyt taas tänään olla niin vaikeaa?

.:Dummes Vieh aus der Polakei:.

Eilen hallitusvaalituloksia odotellessani tuopin ääressä kantapaikassa lukaisin Henryk Sienkiewiczin Bartek Sankarin. Nobel-palkitun puolalaiskirjailijan lyhyt kertomus puolalaisesta talonpojasta, joka heitetään sotaan ranskalaisia vastaan Bismarckin Preussin riveissä osoittautui hyvin samankaltaiseksi kuin kotimainen tarina Sven Dufvasta. Kummatkin tyhmänpuoleisia, mutta venyvät sotakentillä huikeaan saavutukseen. Bartekin tapauksessa useaan sellaiseen, ja päin vastoin kuin Sven, polakki selviää hengissä - joskin kotona käytännöllisen vaimon (joka on Bartekin tilan - maapalsta, pari lehmää, tölli ja kimo hevonen - talouden aivot) toimista huolimatta ajautuu vaikeuksiin. Lopulta kaikki on saksalaisten vika, pitäväthän he puolalaisia lapsipuolen asemassa Posenin maaseudulla. Sienkiewiczin tarkoitus taitaa olla sanoa, että kansan pitäisi vetää samaa köyttä, eikä luottaa "miehittäjiin".

Lyhyen läpyskän muita mielenkiintoisia teemoja ovat sodan kauheudet - oikeastaan ennen kaikkea se, kuinka ryöstäminen ja raiskaaminen muuttaa Bartekia, lempeä tyhmyri muuttuu enemmän tai vähemmän väkivaltaiseksi. Sotakentillä tienattu kunnioitus ei päde enää kotona ja mitaleistaan huolimatta Bartekin vähäinen sosiaalinen asema kotona ei ole muuttunut mihinkään.

Tarina on alun perin julkaistu suomennettuna 1889, ja kustantamossa on tehty viisas päätös olla kääntämättä uudestaan. Tämä nykykielistämisen välttäminen jättää Sienkiewiczin tekstin mukavasti arkaaiseen kieliasuun. Onnistunut ratkaisu, kaikin puolin.

Ja nyt loppuikin sitten kaunokirjallisuusvarastoni. Täytynee käydä hakemassa tänään lisää, jottei putki katkea.

.:Ei tsekkidisko, vaan...:.

Wladimir Kaminerin Ryssändisko meni paljon Schönhauser Alleeta sukkelammin, suorastaan putkeen. Ehkä tarinanviipaleet olivat Schönhauserin vastaavia parempia. Osat tosin olivat toistensa kanssa samanlaisia. On hieman vaikea sanoa kuinka monta kirjaa Kaminerin konsepti kestää, mutta ainakin vielä tämä kokoelma toimi hyvin totutulla kaavalla - nyt Kaminerin suomennettu tuotanto onkin sitten luettu, vaikkei Marssimusiikkia täyttänytkään aikoinaan odotuksia mitenkään ihmeellisesti - ehkä romaanimuotoisuutensa takia. Kaminer lienee parhaimmillaan lyhyissä Berliini-keskeisissä tarinoissaan.

Seuraavaksi olisi löydettävä uusia samaan kategoriaan lankeavia kirjailijoita - hankalaa siinä on sattuman suuri merkitys löytämistyössä. Uutuushyllyjä penkomaan siis, ilmeisesti. Täytynee kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että takkuillut kaunokirjallisuuden lukeminen on taas lähtenyt käyntiin - saa vain nähdä koska hirtän itseni johonkin ylipitkään ja kuivaan tiiliskiveen, kuten aikaisemmin on muutamaan otteeseen päässyt käymään.

.:Jos jotakin kirjallisuudesta:.

Sysäsin Adornon ja etenkin Fanonin sivuun hetkeksi, ja nojauduin kaunokirjallisuuteen. Vakavampi oheislukemisto (gradukirjallisuutta lukuunottamatta) tuntuu nykyään jäävän helposti kesken, Adorno tosin todennäköisesti vain tilapäisesti.

Sen sijaan vaelsin kirjastoon Julininkulmalle ja yritin epätoivoisesti muistaa mitä kaunokirjallisuutta halusinkaan lukea. Murakamia? Ei, paikalla olevat kirjat vaikuttivat nopeasti selattuina tylsiltä, eikä uutta Kafkaa rannalla tietenkään ollut paikalla (tästä olin jo aikaisemmin tietoinen). Sitten pää tyhjeni. Mitä hittoa sitä lainaisi? Kiertelin hetken päällekaatuvien hyllyjen välissä ja päädyin viimein tendenssinomaisesti Wladimir Kaminerin Ryssändiskoon ja Sienkiewiczin lyhyeen 1800-luku-läpyskään. Nimet tuntuvat katoavan kirjastossa, tai sitten niitä ei kerta kaikkiaan ole. Tarvitsisin varmaan suosituksia luettavista nykykirjailijoista (klassikoitahan riittäisi, mutta kuka niitä aina jaksaa lukea?).

Pelkään nimittäin ettei tämän päivän vierailun saaliista riitä pitkäksi aikaa - Ryssändisko kun on jo melkein puolessa välissä pelkän illallislukemisen jälkeen.

.:Sonate vom guten Menschen:.

Kävin uudelleenkatsomassa Das Leben der Anderenin Kinokoplan valkokankaalta. Elokuva ei kieltämättä ole vielä kolmannellakaan kerralla menettänyt tehoaan. Huomasi myös, ettei kyseessä ole välttämättä mikään valkokangaselokuva - mitään selvästi hienompaa ei erottunut, lukuunottamatta ystävien kanssa kotimatkalla käydyn kommentaarin herättämiä näkökulmia. Kaikki elokuvat tarvitsisivat viime kädessä sosiaalisen keskustelun tuomia katselukokemusten erilaisuuksia. Das Leben der Anderen oli toisaalta ennalta nähtynä helpompi keskusteluun alistettava teos - yleensä ensi näkemältä elokuvat jättävät minut hiljaiseksi, niistä ei sovi puhua liian aikaisin. Sanottava ei yksinkertaisesti heti ulostuloon poistuttaessa irtoa.

Sää (jos siihen nyt vakavasti otettavasti saa viitata) oli kyllä täydellisen elokuvan henkeä tukeva - loskaisaa reaalisosialismia, kaikkien mielikuvien vankinakin sanottuna. YO-kylästä ei vain ole korkeiden betonikerrostalojen korvikkeeksi. Sunnuntai syvenee.

.:Morte a Venezia:.

Eilen katseluun päätyi Luchino Viscontin Death in Venice (1971), joka jäi kesken eräänä liian aikaisin herättynä aamuyönä - elokuva sopikin lopulta paljon paremmin myöhäiseen yöhön kuin jumittuneeseen aamuun. Unenomainen elokuva. En ole lukenut Thomas Mannin alkuperäisteosta, mutta ainakin Viscontin ohjaus kykeni tavoittamaan mystisen leijailutunnelman.

Venetsia toimii elokuvalle ainoastaan etäisenä kulissina. Katsoja näkee kyllä San Marcon basilikan, kiemuraiset kanavien katkomat kanaalirakennelmat renessanssirakennuksien täplittämänä ja mielipuolisia gondoleja, mutta vahvimmaksi ympäristöksi muodostuu lopulta Grand Hotelin ylevän kansainvälisen porvariskulttuurin miljöö, kukkineen, notkuvine pöytineen ja tärkättyine frakinkauluksineen (ja massiivisine naisten hattuineen). Sellaiset, jotka odottavat (turistisesti) kaupunkielokuvaa (Loma Roomassa-tyyppistä) pettyvät.

Death in Venice kertoo noin tarinallisesti lomalle tulevasta säveltäjästä, professori Gustav Aschenbachista, jonka luonteessa näyttelijä (Dirk Bogarde) kuulemma tavoitteli Gustav Mahlerin persoonaa. Vanheneva, rautaisen moraalin ja askeesin omaksunut säveltäjä ihastuu tuskaisasti puolalaisen yläluokkasuvun teini-ikäiseen enkelipoikaan Tadzioon. Poika ainakin näennäisesti vaikuttaa flirttailevan takaisin, ja säveltäjä joutuu painimaan kielletyn obsessionsa kanssa - seikka jonka hän tulkitsee itselleen kauneuden idealisaation kautta. Samalla aasialainen kolera muuttaa Venetsian kaupungin kiillotetusta turistikaupungista ruttoon kuolevaksi tunkioksi, suhteessa Aschenbachin mielen tasapainoon. Päässään hän käy uudestaan raivoisia väittelyitä demonisen ystävänsä Alfredin kanssa, jonka sijoittumista Gustavin elämään ei katsojalle turhaan selvitetä.

Hieno aikakausikuva fin-de-sieclen ajan porvarikosmopoliittien maailmasta. Kiinnostaisi ehkä kaivaa kirjakin vilkaistavaksi.

.:Adorno II:.

Vielä Adornosta ja Kulttuuriteollisuudesta (The Culture Industry, alk. Kulturindustrie).

Toisessa artikkelissa, paljon edellistä monimutkaisemmassa, Adorno kirjoittaa yleisempää fragmenttia massakulttuurista (The Scheme of Mass Culture, alk. Das Schema der Massenkultur). Massakulttuuri on Adornolle elementti, jota on kertakaikkisen mahdoton paeta nykyisten tuotantosuhteiden (marxilaisittain) hallitsemassa yhteiskunnassa - joka erottelee henkisen ja fyysisen työn toisistaan ja noudattaa työn arvon sijaan tuotteen kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta. Niinpä jokainen kulttuurinkin kuluttaja ja tuottaja osallistuu tahtomattaankin massakulttuuriin, oikeastaan on sille alisteinen kuten työläinen on pääoman vallalle. Vapaus katoaa, kun valinnan mahdollisuus on ainoastaan yhdestä annetusta - kuten vanki rakastuu selliinsä, kun hänelle ei ole jätetty enää mitään muuta rakastettavaksi.

Adornon näkemys kulttuurin kuluttajasta (tai vastaanottajasta) on tosin, kuten jo johdannon kirjoittanut J.M.Bernstein toteaa, kovin pessimistinen ja yhdensuuntainen - ylhäältä päin määritellyt tahdot hallitsevat automaattisen lainalaisuuden tavoin, eikä kuluttajalla ole minkäänlaista mahdollisuutta esimerkiksi medialukutaitoon (joka on käsitteenä piirun verran liian nykyaikainen) - mainosten syötit niellään koukkuineen siimoineen vailla sen suurempaa kykyä peräänkuulutettuun kriittiseen ajatteluun. Rohkenen väittää, ettei "tavallinen kuluttaja", mitä se sitten yhteyksissään tarkoittaneekaan, ole (nykyään, ja tuskin 1930-luvullakaan) ollenkaan niin tyhmä kuin Adorno antaa ymmärtää. Kärjistystä idean läpilyömiseksikö, vai arroganttia uskoa ihmisten typeryyteen?

Adorno allekirjoittaa teesit väärästä tietoisuudesta ("false consciousness") ja kulttuurituotteiden fetisistisestä asemasta (joista molemmat keskeisiä käsitteitä marxistisessa ajattelussa), mutta ei tarjoa minkäänlaista vastausta miten tästä tilasta voisi pyrkiä mihinkään suuntaan. Vastarinta on mahdotonta, mutta sitä pitää silti ristiriitaisesti Adornon mukaan yrittää ajattelun tasolla. Teoriasta ei ole tietä praxikseen, ja mitä ilmeisemmin juuri tämän takia 1960-70-luvun politisoituneet liikkeet (esimerkiksi ulkoparlamentaarinen oppositio, APO) pitivät Adornoa paatuneena reaktionistina, joka ei seiso sanojensa takana käytännössä. Adornon luentoja sabotoitiinkin juuri tällä verukkeella - toiselta puolelta konservatiivit vastaavasti syyttivät filosofia väkivaltaisen opiskelijaliikkeen kumouksellisen teorian kirjoittamisesta ja kapinan sytyttämisestä. Ristitulessa, toden totta.

Ehkä Adorno tuntisi olonsa paremmaksi nyt, kun Kulttuuriteollisuuden universalistis-luonteinen hegemonia on särkynyt, ainakin näennäisesti. Ehkä hän näkisi tappiomielialan värittämän marxilaisuuden ulkopuolella vaihtoehtoisia polkuja kohden riippumattomuutta markkinavoimista (tai oikeammin, liikettä kohden riippumattomuutta markkinavoimien pakkovallasta). Tai ehkä tämäkin on vain kirjoittajan omaa optimismia, kenties Kulttuuriteollisuus on ainoastaan vaihtanut kaapua.

.:Kärttyisä kulttuurieliitti:.

Toki luettuna on vasta Theodor W. Adornon The Culture Industry-artikkelikokoelman ensimmäinen luku (+teoksen hyvä johdanto) On the Fetish Character in Music and the Regression of Listening, mutta Adornon sinänsä ajatusrakennelmana varsin käyttökelpoisesta näkökulmasta paistaa jo pahasti läpi tietynlainen kulttuurielitismi. Marxilaisuudesta lainaava kriittisen teorian perustajajäsen muistuttaa kovasti wieniläisen porvariskulttuurin omaksunutta klassisen seuraajaa, joka suhtautuu patologisesti esimerkiksi jazz-musiikin viihteellisyyteen. Kaikki on ylhäältä päin rakennettua viihtymiskulttuuria, keinotekoista siksi, että tuotantomekanismit siihen pakottavat. Intellektuelli ei siedä kuunnella katkelmia kokonaisuuksista, jotka kulutus raiskaa. Ei ihme, että Erwin Wurm kuvasi humoristisesti veistoksessaan Adornon pömpöösin vakavuutensa turvottamana pallona - Adornon mielestä hauskuus tuntuu olevan hömppää (taide sitä vastoin on tuskaa ja kapinaa).

"Regressive, too, is the role which contemporary mass music plays in the psychological household of its victims. They are not merely turned away from more important music, but they are confirmed in their neurotic stupidity, quite irrespective of how their musical capacity are related to the specific musical culture of earlier social phases. The assent to hit songs and debased cultural goods belongs to the same complex of symptoms as do those faces of which one no longer knows whether the film has alienated them from the reality or reality has alienated them from the film, as they wrench open a great formless mouth with shining teeth in a voracious smile, while the tired eyes are wretched and lost above."

Tosin Adornon jazz-kritiiikissä taitaa olla oikeaankin osuvia sävyjä - kansanmusiikkina sen merkitys oli jo 1930-luvulla kadonnut, se ei populaarissa muodossaan kyennyt enää tarjoamaan minkäänlaista opposition ääntä Riistäjää vastaan, vaan se kesytettiin radion luotujen tarpeiden joukkoon - vesitetyn kapinan kuriositeettikabinettiin. Ja myös, kysymys ei ole niinkään sisällön kritiikistä, kuin miten ja miksi kulttuuria levitetään. Adornohan kirjoittaa nimenomaan kulttuuriteollisuudesta, ei kulttuurista itsestään.

"Maku" on Adornon mukaan vanhanaikaiseksi käynyt käsite, koska se tarkoittaa nykyisessä (ja Adornon kirjoituksen aikana) ainoastaan sosiaaliselle statukselle perustuvaa määritelmää. Ei välttämättä täysin turhaksi käynyt ajatus, ottaen huomioon, että nykyään nimenomaan korkeakulttuurin sofistikoitunut hienostelu nähdään "hyvänä makuna", sana jota harva käyttäisi populaarimusiikin saralla.

On sellainen tunne, että Adornoa voisi ymmärtää jotenkin paljon paremminkin, ja teen hyvin hajanaista lukemista nappaamalla vain yhden klassikkotekstin pelkästään sen klassikkostatuksen vuoksi. Tuntuu epäilyttävästi samalta, kuin mitä Adorno kirjoittaa musiikin tähdistä - itseisarvoksi muodostuu tähteys ja tuotanto, ei niinkään musiikillinen sisältö sinänsä. Ehkäpä filosofian suuret nimet toteuttavat vähän samaa, Suurten Nimien luvulla ostetaan tietämysuskottavuutta.

Saa nähdä edelleen kuinka pitkälle The Culture Industrya jaksaa lukea, marxismia eri muodoissaan tulee nyt Fanonin kanssa vähän joka tuutista. Fanonia ei tosin voi haukkua nojatuolivallankumoukselliseksi, ja niinpä pasifistilla on vaikea hyväksyä koko sitä väkivallan väistämätöntä luonnetta.

(Ja olisi tähdellisempääkin luettavaa, tämä aika ei oikeasti tule yhtään mistään - se varastetaan tärkeiltä asioilta).

.:Sitaatti #n:.

"No universal history leads from savagery to humanitarianism, but there is one leading from the slingshot to the megaton bomb. It ends in the total menace which organized mankind poses to organized men, in the epitome of discontinuity." -Theodor Adorno

Ahnehdin kyllä ihan liikoja, taitavat jäädä monet kirjat taas tänäkin talvena keskeneräisiksi suorituksiksi, noin rinnakkaiskirjoista puhuttaessa.

.:But, what ends when the Symbols shatter?:.

Inhottavaa, en ole hetkeen joutunut heräämään aivan liian aikaisin, ja silti juuttumaan valveille. Yleensä on helppo kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, mutta nyt se ei tunnu toimivan. Eikä puoli viideltä aamulla voi oikeastaan tehdä juuri mitään, ei tunne itseään tarpeeksi eheäksi aloittamaan lukemista tai vastaavaa rinnakkaistoimintaa, mutta ärsykkeet ovat muutoin kovin vähäisiä. Ja vaikka väkisin saisikin unta, nukkuisi helposti taas liian pitkälle. Täytyy vain tappaa muutamia tunteja johonkin, jotta voisi viettää seuraavan päivän väsyneisyydellä eristetyssä sumussa.

Kovin turhaa kirjoittaa edes aiheesta, mutta johonkinhan ne väliin jäävät aamuyön tunnit täytyy kadottaa, miksei sitten välimerkintöjen tekemiseen.

.:Ich hatte ein Wort:.

Vaikka yhtye on kokenut monta muutosta, toisesta toiseen, kokeellisesta kolinasta helpompaa kohden - ei silti, Einstürzende Neubauten ei tuota pettymystä. Alles wieder offen on aivan yhtä hieno tuotos kuin varhaisemmatkin. Olisi kyseenalaista, jos sortuvien uudisrakennusten instituutio joskus pettäisi (!). Mitään selkeää sanomaa sanoituksista ei voi löytyä, ja kappaleetkin heittelehtivät aikaisemman tavoin Stella Marisin kaltaisista aina Was Ist Istin sielunsisariin. Uudessa tuotannossa tosin Stella Maris-osuus korostuu kovasti (Nagorny Karabach, Ich hatte ein Wort), mutta nopeat kolinat ovat silti hallinnassa (etenkin Weilweilweil ja Let's do it a Dada!).

Alles was du lernst ist doch nur rückwärts parken
Lass dir nicht von denen raten
die ihren Winterspeck der Möglichkeiten
längst verbraten haben.

Tosin lukuunottamatta Weilweilweiliä, vielä ei ole löytynyt rinnakkaisia Die Interimsliebendenille, Was Ist Istille, Reduktille, Befindlichkeit des Landesille ja Pelikanolille. Huippulevynä säilyy edelleen Ende Neu, mutta onhan niitä, Neukkarien, uralle siroteltuna noita erinomaisia kappaleita jotka jo pitkän uran perspektiivistä katsottuna tekevät yhtyeestä minulle sen kaikkein parhaan koskaan olleen ja olevan. Jos musiikki ei olisi Lingua Francan tavoin käyttäytyvän englannin dominoimaa, olisi tämänkin yhtyeen tarina ollut kovin erilainen.

Edit: Onhan siinä pirulaisessa yhteensitova teema, vain samalla tasolla kuin yleensäkin.

Warum hast du mich verlassen?
Ich halt dagegen, brüll' jede Welle einzeln an:
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier?
Bleibst du jetzt hier, oder was?

Järkyttävää musiikkifanitusta - en minä yleensä - mutta menköön nyt.

.:Lyhyessä bussissa:.

Eilisestä Kinokoplan Shortbusista on oikeastaan aika vaikea kirjoittaa, se jakaa lopulta mielipiteen lähes jakomielisesti.

John Cameron Mitchellin matalabudjettinen elokuva kertoo New Yorkilaisista ihmisistä, jotka painivat seksuaalisuutensa ja henkilökohtaisten ongelmiensa parissa. Parisuhdeterapeutti, jota turhauttaa kykenemättömyys orgasmiin. Homopari, jonka elähtäneeseen suhteeseen täytyy saada eloa kolmannella osapuolella. Vastakkaisessa talossa asuva piintynyt voyeristi-oikolukija, jonka elämä on samaan tapaan hieman eksyksissä. Domina, joka painii sitoutumiskammoisuutensa ja tasapainottomuutensa kanssa. 9/11 jälkeisen maailman suunnattomat nuoret, jotka pakkautuvat New Yorkiin aikakautensa ainoan merkityksellisen tapahtuman keskipisteeseen.

"You're taking a picture of yourself at Ground Zero: do you smile?"

Keskipisteen kaltaiseksi tapahtumapaikaksi nousee elokuvan nimeä kantava salakapakka/yökerho Shortbus (jonka nimi viittaa niihin pieniin keltaisiin busseihin, jotka kuljettavat erityiskyytiläisiä, pitkien tavallisten koulubussien sijaan). Kapakassa juodaan, puhutaan ja harrastetaan libertiini-seksiä suurissa orgioissa. Ja puretaan niitä postmodernin seksuaalisuuden ongelmia, joista elokuva haluaa kertoa.

Seksiä Mitchell toimittaakin katsojalle - suoraan näytettynä, raa'asti ja niin suoraa kuin homoakin. Kimpassa ja sadomasokismilla. Ja päinvastoin kuin Lars von Trierin Idioternessä, kysymys ei ole sijaisnäyttelijöistä. Alun ryöpytys suorastaan iskee kasvoille kymmenen minuuttisena kattauksena, tavalla, jota elokuvissa harvemmin näkee - edes eurooppalaisissa. Mutta kuten Pasolinilla Sodoman 120 päivässä,(jonka seksi on tosin Sadelaisesti kuvottavaa), missään vaiheessa ei ole selvästi tarkoituskaan kiihottaa katsojaa - pornografiaa ilman pornografian funktiota. Itsetarkoituksellisuudesta moista voi tietenkin syyttää, mutta on vaikea sanoa miten elokuvaa olisi voinut tehdä vailla (ainakin amerikkalaista konservatiivia) shokeeraavaa lastia parittelua.

Pornonsa alla Shortbus on oikeasti romanttinen komedia, tai ainakin jotain sinne päin. Ydin muodostuu ihmisten tarinoista, joiden rehellisyyttä uskallus alleviivaa. Tosin jossain määrin henkilöhahmot ovat jopa paperinukkemaisen ohuita seksuaalisine patoumineen, muuttuvat kaksiulotteiseksi, koska heihin ei liity mitään seksin ulkopuolella - tai ainakin vaikuttavat jyrkän narsistisilta luonteilta. Onhan sellaisessa jotakin aikakauden karikatyyriä. Kysymys oikeastaan on, olisiko Shortbusissa varsinaisen uskalluksensa ulkopuolella mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikaisemmin nähty useaan kertaan.

"It's just like the 60's. Only with less hope."

Harmillista, että en ole vielä tähän mennessä löytänyt elokuvaa kommentoivia konservatiivilähteitä - mikäli kristillinen oikeisto on elokuvaa koskaan harhautunut katsomaan (kukakohan Shortbusin levittäjänä on toiminut?), on varmasti verisuonia napsunut, jos ovat edes kyenneet ensimmäiseen kymmenminuuttiseen. Harvemminpa sitä näkee elokuvan, jossa kolmen miehen harrastaessa seksiä lauletaan Star-spangled Banner jonkun ahteriin.

Joku totesi jossain, että Shortbusista kirjoitetaan muutaman vuosikymmenen päästä paljon elokuva-analyytikko-opiskelijoiden parissa. Se ei suinkaan ole täysin mahdoton ajatus.

.:Samaria:.

Jätin taide-elokuvat vielä hetkeksi hautumaan ja tyydyin uudistamaan muistikuvan Kim Ki-Dukin Samaritan Girlistä (tai Samariasta).

Samaria kuuluu Kimin yhteiskuntakriittisiin teoksiin, joihin kuitenkin yhdistyy myös symbolinen taso — tarina, joka menee syvemmälle kuin oikeastaan aihealue suoraan antaa myöden. Lapsiprostituutiokommentti siihen silti sisältyy. Samaria kertoo kahdesta teinitytöstä, joista toinen myy itseään (Yeo-Jin) ja toinen rahastaa (Jae-Yeoung) — Euroopan matkaa varten. Yeo-Jin suhtautuu koko liiketoimeen hymyillen, rinnastaen itsensä (keksittyyn?) buddhalaiseen pyhimysprostituoituun Vasumitraan, jonka kanssa seksiä harrastaneet ryhtyivät hartaiksi buddhalaiseksi. Jae-Yeoung vastaavasti tuntee syvää syyllisyyttä, ja pitää miehiä ällöttävinä.

Liikaa juonta auki kirjoittamatta, voi arvata, synkkähän Kimin kuvaus on. Mikään Lilja-4ever Samaria ei ole, vaikka tematiikka on pitkälti samaa — Samariasta kuitenkin puuttuu lopulta äärimmäinen hyväksikäyttö ja Kimille varsin tyypilliseen tapaan tapahtumat eivät seuraa mitään niin sanotun "realismin" lakia. Itseasiassa, jos elokuvaa katsoo liian "reaalimaailman" perspektiivistä, ryppyotsaisesti, se vaikuttaa suorastaan hupaisan aukolliselta — mutta ei fiktiossa tarvitse lukkiutua mihinkään todellisuuskäsitteisiin. Johan sellainen söisi pahasti terää.

Elokuva on jaoteltu kolmeen osaan (Vasumitra / Samaria / Sonate), joista jokainen on tyylillisesti hyvin erilainen, heijastaen oikeastaan juonenkulkua. Viimeinen osa, joka valuu unenomaisuuteen ja kenties lähelle Kimin elokuvaa Viisi vuodenaikaa, on melkoinen paketti, etenkin ihan viimeisiin kohtauksiin lukeutuva sateinen melankolia Korean kukkulaisessa maastossa pienen järven rannalla, mudassa mönkivine autoineen.

Hieno elokuva joka tapauksessa. Ja toimi taas affirmaationa siitä, miksi Kim Ki-Dukille ollaan niin vihaisia Etelä-Koreassa.

.:Sitaatti:.

"Freud sanoo jossain, että länsimaisessa kulttuurissa on kolme suurta narsistista loukkausta: Kopernikuksen aiheuttama loukkaus, Darwinin loukkaava löytö, jonka mukaan ihminen polveutuu apinasta, ja vielä itsensä Freudin loukkaava havainto, jonka mukaan tietoisuus lepää tiedostamattoman päällä. Eikö voitaisikin sanoa, että kietoessaan meidät yhä uudestaan itseään reflektoivaan tulkinnan tehtävään Freud, Nietzsche ja Marx ovat koostaneet ympärillemme ja meitä varten nuo peilit, joiden heijastamista ehtymättömän loukkaavista kuvista meidän nykyinen narsismimme muodostuu. Joka tapauksessa — ja juuri tästä aiheesta tahtoisin esittää muutamia ehdotuksia — minusta vaikuttaa siltä, että Marx, Nietzsche ja Freud eivät olisi ikäänkuin moninaistaneet merkkejä länsimaissa. He eivät ole antaneet uutta merkitystä asioille, joilla ei sitä ollut. Todellisuudessa he ovat muuttaneet merkin luonteen ja muokanneet sitä tapaa, jolla merkkiä yleensä saatetaan tulkita."

-Michel Foucault, esseessä Nietzsche, Freud, Marx (s.46-47 teoksessa Foucault/Nietzche, suomentanut Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki)

.:Seinät kirjoja:.

Carlos Maria Dominguezin kirja, jonka poimin kirjaston uutuushyllystä noin hetken mielijohteesta, osoittautui melko tarkkaan saman pituiseksi, kuin junamatka Hyvinkäältä Helsinkiin ja takaisin kestää. Ihan hyvä välipalakirja, vaikka ehkä osaksi siksi, että Dominguez osasi kirjoittaa sen lyhyesti.

Kirja alkaa, kun Bluma Lennon, Cambridgen Espanjan kielen ja kulttuurin professori jää auton alle lukiessaan juuri antikvariaatista ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tästä alkaa tarinankuljetus, jonka keskiössä ovat maaniset kirjanomistajat — kirjat valtaavat hitaasti heidän kotinsa, niitä kertyy joka paikkaan ja vaikka lahjoittaisikin teoksia pois, niitä lojuu silti joka paikassa. Paperitalon kirjamaanikot ostavat kirjoja, tietyistä keräilijöistä poiketen, luettavaksi — he tutkivat saaliitaan pitkät ajat päivästään. Muistuttaa jotenkin Sartren Inhon itseoppineesta, joka luki kirjastoa aakkosjärjestyksessä systemaattisesti läpi.

"Kirjallisuuden kartalla oli kustantajien paapomia kirkkaita tähtiä, jotka sutaisivat surkeita kirjoja ja hukkuivat yhdessä yössä rahaan; joita markkinointiosasto ja kirjallisuusliitteet ylistivät ja joille satoi kirjallisuuspalkintoja. Heidän sepustustensa pohjalta tehtiin surkeita elokuvia ja heidän kirjojaan pursuavat kirjakaupat rahastivat heidän menestyksillään. Ja kaikkea tätä reposteltiin baarien pöydissä kuin sekasortoisella taistelukentällä, jolla kirjailijan piti selvitä, ei suinkaan kirjoittamisprosessin aikana — vaikka joillakin taistelu alkoi silloin — vaan heti sen päätyttyä."

Mikään mullistava tarina Paperitalo ei ole lukuunottamatta muutamaa vaikuttavaa kohtaa (jotka tuntuvat etäisen unisilta, ehkä kun kerran sijoittuvat Latinalaiseen Amerikkaan) lukuunottamatta. Täytyy kuitenkin arvostaa kirjailijaa, joka kykenee kertomaan jotain antavan tarinan niin lyhyesti kuin Dominguez on tehnyt. Jos pitkästi kirjoittavien kirjailijoiden ongelmana on lukijan pitkästyminen, on lyhyesti kirjoittavalla päinvastoin vaikeuksia saada mahtumaan kaikki sanottava vähiin sivuihin. Ja se on taito se, kuten kaikki liian lyhyitä opinnäytteitä kirjoittaneet tietävät.

.:Wisdom Exercise Notebooks:.

Päädyin The God of Small Thingsin (Joutavuuksien jumala) loppuun kovin yllättäen. Ei tarinallisesti, vaan siksi, että aluksi Arundhati Royn englannin kieli tuntui edellä mainitussa merkinnässä ilmoitetusti kurvikkaalta. Mutta kirjan tarina tempaa mukaansa kuin vuolas virta (Really Deep) ja englantia lukee pehmeästi virittäydyttyään kielelle oikealle aaltopituudelle. Intialaisuuteen tuntemattomine kulttuuripiirteineenkin sopeutuu viimein, eivätkä malayaminkieliset (?) katkelmat taita niskoja, intianenglantiin ymmärtyy. Iljettävä porketmunny.

Kuten ennakkokehujat olivat todenneet, kirja oli kovin vaikuttava. Syventyvästä tragediastaan huolimatta saa välillä lukijan hymyilemään. Kommarit ja paariat, Miesten Tarpeet omaavat, lihavat Oxfordinmarxilaiset. Hieno henkilögalleria yleensäkin ottaen koko kirjassa, jokainen tuntuu olevan omalla tavallaan rikki (ja siten kovin inhimillinen). Ja kaiken yllä lepää raskaana kastijärjestelmän vastenmielinen erottelu - Touchables ja Untouchables - ja muut yhteiskunnan universaalit ongelmat vaimonhakkaajineen ja muineen. Joiden kasvualustalla pienistä asioista, hetkellisistä tapahtumista, paisuu merkittäviä asioita. Kuin eturuumiistaan erityisen karvaisen koin siipien iskuista.

Kulttuurimyöhäisiltaa voisi nyt jatkaa joko katsomalla elokuvan tai kuuntelemalla radiota, on liian varhaista mennä nukkumaan. Toisaalta taas The God of Small Things jotenkin kehoittaa (sattuneesta syystä) lukemaan Joseph Conradin Heart of Darknessin.

.:Välissä:.

Tähän väliin tarvitaan nyt kyllä hiljentymistä, rauhallista viikonloppua. Ehkä oli parempi vetäytyä peli-illasta ja omistaa huomisesta alkaen viikonloppu kotiseutumatkailuun. Muuten käy liian raskaaksi, niin sosiaalisen elämän kuin työnypertämisenkin kannalta. Gradu hyllylle, ei mietitä turhan vaikeita kysymyksiä, ei remuta. Tänään muutamia sivuja The God of Small Thingsiä ja podcastattuja Filosofian historioita, huomenna Hyvinkäällä TV:n ja DVD:n ääressä Toriäijän Tuliot ja Death in Venice viimeinkin. Maltan tuskin olla siihen asti. Ei sillä, että tauottaminen olisi ansaittua, mutta joskus se yksinkertaisesti on paikallaan.

Mitä sitä olisikaan ilman toimettomuutta - en tarkoita sellaista kiireistä aikaansaamattomuutta, mikä on tietenkin kovin tavallista - vaan ennemminkin suunnitelmallista, ennalta laadittua. Siinä mielessä Hyvinkää on hieno matkustuskohde, saa luvan kanssa eristäytyä ja vaihtaa vain arkipäiväisyyksiä.

Edit: Itseasiassa tarkoitus oli viitata Toriäijän Jarvoihin, eikä Tulioihin.

.:Moraalisesta relativismista:.

Eilinen, hieman sekavaksi (minun takiani) mennyt keskustelu moraalisesta relativismista oli melkoisen uudelleenherättelevä, tosin tuskallinen siinä mielessä, että tiedosti taas unohtaneensa lukemiaan asioita (lähinnä Sihvolan maailmankansalaisen etiikkaa, jonka aiheenkäsittely on lukemistani vertaansa vailla). Tai oikeastaan argumentointia, joka kaatoi alkuperäisiä intuitiivisia rakenteita, jotka näemmä unohtaessaan on pystyttänyt taas uudestaan. Tai vain palannut epäjohdonmukaisesti ajatteluun.

Anti-kolonialistisella kulttuurintutkijalla on aina tietty houkutus ryhtyä puolustamaan toisten kulttuurien ihmisoikeuskäytäntöjen hämäriä puolia vihamieliseltä, länsimaiselta kritiikiltä tukeutumalla moraaliseen relativismiin, joka on johdettavissa kulttuurillisesta relativismista. Ajan mittaan tästä muodostaa itselleen argumenttiaparaatin, jonka pohja on lopulta kovin mutainen ja epäselvästi jäsennelty. Jos sellaista pohjaa onkaan. Irvokkainta on tietenkin se, että todellisuudessa allekirjoittaa oman kulttuurin moraaliarvot (ainakin noin valikoiden) ja käyttää vielä viitseliäisyyttään osallistumalla ainakin pintatasolla ihmisoikeusjärjestöjen toimintaan. Syntyy vastakkainasettelu poliittisen/moraalisen ja akateemisesti suuntautuneen ajattelun välillä. On miltei pelottavaa ajatella millaisiin kauheuksiin tällainen jakautuminen on tiedemaailmassakin johtanut, etenkin sellaisilla aloilla, jossa tutkimustuloksilla voidaan tehdä todellista hallaa (kulttuurihistorian rajoitteet ovat tässä vain siunauksellisia).

Suurin aukko kulttuurirelativismissa ja moraalirelativismissa on lopulta siihen sisältyvässä ajatuksessa kulttuuripiireistä (ja siten moraalikäytännöistä - tavoista) essentialistisina, muuttumattomina blokkeina. Näinhän asia ei tietenkään ole, vaan kulttuuria voi ja pitää muuttaa - suoraan sellainen on tietenkin mahdotonta, mutta työkaluja on olemassa. Näin ollen esimerkiksi ihmisoikeustyö, niin läntiselle ajattelulle perustuessaankin, on vain työkalu kulttuurien välillä. On siis perusteetonta antaa periksi esimerkiksi sille, että naisten kohtelu muissa kulttuureissa olisi jotenkin hyväksyttävä kulttuurirelativismin kautta tai että asiasta kommentointi olisi henkistä kolonialismia (ellei muutosehdotus ole sisällöltään kolonialistinen).

S. oli tietenkin lopulta ihan oikeassa siinä, että vika on paljon helpompi nähdä toisessa kuin itsessään - ihan kuin länsimainen kulttuuri nyt olisi ratkaissut kaikki ongelmansa. Ne ovat olemassa, mutta erilaisia. Ja sisältä päin vaikeampia nähdä (vaikka jälleen se, että kysymys ei ole mistään huntingtonilaisista essentialistisista kulttuuripalikoista, helpottaa asiaa kummasti). Ehkä tässä onkin sen länsimaisen ylimielisen kritiikin suurin sudenkuoppa - sen saarnaava sävy ajaa ymmärtävät (tai oikeastaan ylimielisen kritiikin vastapooliksi asettuvat) relativismin upottavaan suohon.

Epäjohdonmukaisesti kirjoitettu - asiasta täytyisi joskus ehtiessään kirjoittaa jäsennellymmin (iskee déjà vu - voisin vannoa kirjoittaneeni Sihvolan kirjasta joskus aikaisemminkin, mutta tunnisteeni ovat huonosti järjestetty tiedonhaun kannalta) ja seikkaperäisemmin purkaen. Mutta blogimerkinnät ovat nopeista ajatuksista tehtyjä.

.:Lakkopolitiikkaa:.

Tehyn kiista siis ratkesi ja kansallinen politiikka voinee taas vetää henkeä pitkästä aikaa. Kantapaikassa, jonne vetäydyin päivän paukutettuani, Tehyläiset skoolaavat skumppaa, joten aihetta ei voine kiertääkään. Mutta, johan se uhkaavalta näyttikin, mutta selväähän se - kun irtisanomiset ja pakkolaki oli heitetty pöytään, ei vaihtoehtoja perääntyä oikeastaan ollut kenelläkään. Kiristynyt tilanne, mutta kyllä hallitus saa taas mennä itseensä (etenkin valtiovarainministeriötä johtava Kokoomus) mitä tuli puhuttua ja mitä tehtyä. Kiinnostavaksi jää nyt se, kuinka paljon valtio aikoo tulla suurimmaksi maksajiksi jäävien kuntien nousevan maksutaakan kanssa vastaan. Kuten tuli keskustelussa todettua, valtiolta kunnille siirtyvässä vastuutaakassa ja samalla toteutettavissa valtion verojen kevennyksissä näytetään ajelehtivan suuntaan, joka alustaa ehkä jopa tasaveromallia. Antaas kattoa, minne porvarit meidät luotsaavat.

Mielikuvatasolla "oma puolue" Vihreät kyllä jatkaa mitäänsanomatonta vässykkälinjaansa, jossa asioista pidetään lähinnä ns. pää kiinni. Kenties tämä on niitä kiinnittymiskohtia, joihin viittasin puhuessani joskus ennen porvarihallituksen alkutaipaletta siitä, että vihreillä on nyt kyllä näytön paikka missä seisovat. Edes puheissaan. Demokratian kannalta valveutuminen näyttää jälleen olevan vahva kortti.

.:Uusia naamoja Aasiasta:.

Sunnuntai-oloa ja väsynyttä tikkakättä lievittääkseni menin katsomaan Kinokoplan tarjoamaa Kim Ki-Dukin Timeä - tai suomalaisittain Hetki lyö. Ja olihan se, tuttua korealaisjälkeä - näitä Kimin töitä alkaakin jo kertyä nähdyksi - The Isle, Viisi vuodenaikaa, Rautakolmonen, Samaritan girl ja nyt sitten Time. Kaikille elokuville on yhteistä jumalainen kuvausjälki ja sekä menneeseen että uuteen Koreaan sitoutuva (läntisen katsojan silmissä nähty) eksotiikka. Ilmeisesti eksotiikka ei kolahda korealaiseen silmään, sillä ohjaaja on omassa maassaan varsin epäsuosittu, kun kuvaa kuulemma ainoastaan yhteiskunnan nurjia puolia. Vähän kuin pohjoismaiset Kaurismäki ja Anderson. Tulkintansa kullakin, mutta Etelä-Koreassa ei ilmeisesti isänmaallisista syistä viitsisi yhteiskuntakriitikoita katsoa.

Hetki lyö sijoittunee lähimmäs Rautakolmosta, koska siinäkin on pääosassa traaginen rakkaustarina. Nainen, joka luulee muita naisia vilkuilevan poikaystävänsä olevan jo häneen kyllästynyt, turvautuu plastiikkakirurgiaan ja tekee itsestään uuden ihmisen - tai ainakin ulkokuoreltaan uudenlaisen. Parantumisajan puolivuotiseksi hän jättää miehensä etsimään itseään ja ahdistumaan kovasti, sillä kaikesta huolimatta mies on patarakastunut naiseen. Tätä korostanee se, että nainen yksinkertaisesti vain katoaa jälkiä jättämättä. Jäljelle jäävät vain valokuvat ja rikkinäinen elämä, ja naiset joihin on vaikea kiintyä kuin päässä kytee vanha rakkaus. Enempää juonta ei kannata pilata, vaikka kuten kaikki Kimin tuotantoa - tai yleensä aasialaista arthouse rakkausdraamaa - nähneet tietävät, luvassa on pari tuntia kyyneliä, suuria tunteita, väkivaltaa ja tyhjyyttä.

Noin pinnallisesti luettuna Hetki lyö on tietenkin kritiikkiä Etelä-Koreassa suosituksi (ja tietääkseni muuallakin talouskasvavassa kaukoidässä) tullutta plastiikkakirurgiaa vastaan - muutos halutaan, mutta lopulta se tuo vain pahan mielen. Mutta kyseessä on mielestäni lopulta myös allegoria - toiseksi henkilöksi ryhtymisestä silloin kuin oma tuntuu väsähtäneeltä, identiteetin etsimisestä olemalla joku muu. Ei vain nainen, mutta myös mies etsivät lopulta sitä mitä ovat, eivätkä taida sitä koskaan oikeastaan löytääkään - tragedian lakien mukaan.

Kuvausmiljöönä vaihtelevat metropoliksen kadut, yksi sama vanha kahvila (joka muodostuu varsin rakastettavaksi paikaksi, aina sinne ripotelluine sivuhenkilöineen) ja saarella sijaitseva patsaspuisto seksuaalisine patsaineen (joka sijaitsee jossain Incheonin lähistöllä), meren rannassa laskuveden huuhdottavana. Ja kuten todettua, miljööt ovat Kim Ki-Dukin parasta. Näyttelijät (tai roolihahmot) eivät varsinaisesti Ji-Woota (poikaystävä, elokuvanleikkaaja, joka ruudullaan työstää hupaisasti pätkiä Rautakolmosesta) lukuunottamatta ota tarpeeksi haltuunsa, eivät samaan tapaan kuin Rautakolmosessa.

Hetki lyö ei ole ohjaajan paras, joskaan ei huonoinkaan - täytyy kuitenkin toivoa, että Kim jaksaa elokuviaan tehdä vielä tulevaisuudessakin, sen verran murskautuneelta kotimaisen kritiikin jäljiltä mies vaikutti taannoin lukemassani haastattelussa. Näillä näkymin nopeatahtiselta ohjaajalta on kuitenkin tulossa myös uusi elokuva Breath - joka eittämättä nousee halutaan-nähdä elokuvieni listalle. Sen verran vaikuttavaa on aasialaisten johtavien auteurien jälki, vaikka eivät aina taivaankantta tai mielenrauhaa kovasti koskettaisikaan. Niitä kun voi katsoa pelkkinä visuaalisina voimannäytteinäkin.

.:Pohjoiset älyköt:.

Eipä ollut kummoinen keskustelu Populaarissa - hieman ehkä väärä vastaväittelijä kaivettu Tatu Vanhasen vastaajaksi. En kuullut ihan koko keskustelua lopusta, sillä nettiyhteys takkusi (eikä ole vaihtoehtoista kuuntelujärjestelmää), mutta jotenkin viittaukset älykkyystestien kulttuuriensisäisyyteen ja soveltumattomuuteen empiirisenä tietona (tätä Vanhanen jaksoi toistella) tukemaan Vanhasen teoksiin liittyviä poliittisia argumentteja jäivät huomioitta.

Erilaisia älykkyyksiä, toki - mutta eikö kolonialismin perintönä saatu köyhyys, yhteiskuntien rikkonaisuus ja matemaattista "kouluopittua" älykkyyttä testaavien testien kertakaikkinen vääryys ole kuitenkin aika paha kysymys selittää? Vanhasesta jää kuva, että hän on joko turhautunut tai ei halua vastata metodologisiin (jos sitä nyt metodologiaksi voi kutsua) kysymyksiin tarttuvaan kritiikkiin, vaan perää tutkimuksen logiikan sisällä toimivaa arvostelua. Mutta miten tutkimuksen logiikan sisällä voisi toimia, jos se on jo lähtökohtaisesti viallinen? Tai sitten se, että V. saa kyllä vetää pitkälle meneviä päätelmiä (pohjoinen älykkyys selittyy kovia haasteita kohdanneiden luonnonvalinnalla, siinä missä Afrikasta ilmeisesti putoaa vain ruokaa puista), mutta minkäänlaisia toisenlaisia ("älykkyyden" ja "varallisuuden" käsitteitä purkavia) tulkintoja ei voi kuitenkaan edes harkita. Seikassa haisee poliittinen (tai ideologinen) keppihevonen, siitä ei pääse mihinkään.

No mutta, tätähän keskustelua käytiin jo aika pitkään silloin aikanaan, kun Hesari Vanhasesta jutun kirjoitti.

.:And these are only the small things:.

Laahaavia päiviä, jotka eivät tunnu olevan menossa minnekään. Tekisi mieli joskus pahoitella ihmisille, jotka ovat ympärillä, että on niin huonotapaisuuteen venyvän masentunut.

Mutta ehkä se siitä vielä tässä paranee, ainakin aloitti pään aktivoimisen lukemalla vähän Benedict Andersonin lisäksi lainattua Arundhati Royn The God of Small Things (suom. Joutavuuksien jumala. Käännös kuulostaa hämärältä, mutta kuulemma yhteys selviää. Ei pidä hätiköidä, jos on vasta sivulla 13). Royn kirja on melkoisen kurvikasta englantia, hidasta lukea (jos haluaa pitää mielen kasassa), mutta lopulta äärimmäisen vetovoimaista.

"Heaven opened and the water hammered down, reviving the reluctant old well, greenmossing the pigless pigsty, carpet bombing still, tea-coloured puddles the way memory bombs still, tea-coloured minds. The grass looked wetgreen and pleased. Happy earthworms frolicked purple in the slush. Green nettles nodded. Trees bent."

Pahimpia ovat kasvien nimet, joita on vaikea "mieltää" huonon tuntemuksen takia - ja vaikka tietäisikin mikä on forget-me-not jostain yhteydestä ja lemmikki toisesta yhteydestä, ei välttämättä niiden välille muodostu mitään käsitteellistä siltaa. Jos sillä nyt sen suurempaa merkitystä on, eihän pidä kääntää päässään vaan ajatella toisella kielellä.

Hyvin kirjoitettu englanti lopulta on usein juuri mutkikkaan hidasta. Kieli on paljon kauniimpi kuin sen "katkonainen" rakenne antaisi ymmärtää, ja toisinaan olen kovin ylpeä, että hallitsen kielen niin hyvin, että kykenen sitä jo kirjoitettunakin tekstinä (tuntumaltaan) arvostamaan. Kolikon kääntöpuoli on, että englanti on myös lingua franca-asemansa takia pahoinpidellyin kieli (joskin pahoinpitelyäkin voi tehdä kielen kohdalla myönteisessä mielessä, jos sen tekee taitavasti).

No, joka tapauksessa, tämän illan omistan siis Intialle ja kallonmittaukselle (Tatu Vanhanen on myöhäisillan radiossa). Ehkä se rauhoittaa (tosin aika synkissä teemoissa, sillä The God of Small Thingsistä tuntee jo aluksi, että tarinassa kytee paha kukkien alla) ja raivostuttaa siihen asti, ettei enää jaksa säälipalloilla.

.:Välimerkintä:.

Masentava ilma - taivaalta sataa kaurapuuroa, mutta onneksi kotimatkalla edessäni kävellyt tyyppi piristi laulelemalla itsekseen räntään. TYYn vuosijuhlat olivat puitteiltaan ja tunnelmaltaan todella prameat, mutta kaiken toimeliaisuuden rankka juhlailu imee lihaksista. Tekisi mieli lukea kaunokirjallisuutta, mutta ei ole mitään käsillä - vain gradukirjoja epäselvissä pinoissa. Tuloksellista sekin.

Kansakuntaa kohdanneesta tragediasta (noin kansallisia tragedioita tutkivana) voisi tietenkin kirjoittaa, mutta aihe tuntuu loppuun ammennetulta jo siksi, että kaikki lehdet aina valtakunnan isoista tabloidiläpysköihin tuuttaavat aiheesta sivukaupalla materiaalia joka jumalan numerossa - tuntuisi lähes vastenmieliseltä palata enää siihen näin myöhään. Luen muutenkin liikaa lehtiä, yliannostusrajat lähestyvät vääjäämättä. Tarmokkaampi palautuminen vuoteen 2001 varmaan helpottaisi.

Eniten kadehdin vapaita kirjailijoita. Ja ehkä vähän myös kirjallisuuskriitikoita.

.:Nopeaa mielipiteenmuodostusta:.

Samalla kuin minä taistelen tietotekniikan kanssa - on lievästi epäilyttävää, etteivät tietokoneet tunnu pysyvän kalleudestaan huolimatta kunnolla ehjänä edes muutamaa vuotta - vain kymmenen kilometrin päässä lapsuudenkodista olevassa koulussa on sattunut amerikanmallinen kouluammunta. Uutinen on vain tunnin vanha ja ammuntakaan ei taida olla vielä loppunut, mutta Hesarin kommenttipalstalla länkytetään jo vihaisesti, kuinka nyt demaritädit kieltävät maasta aseetkin. Raadollista.

.:Kulttuureita:.

Oikeastaan yritin mennä nukkumaan, mutta ei näytä onnistuvan, joten kirjoitetaan sitten loppuun luetusta Kaminerin Schönhauser Alleesta.

Kirjoittajan lyhyet kertomukset, jotka voisi hyvin kuvitella jonkin maahanmuuttajalehden sivuille, tekisivät hyvää joillekin nykysuomalaisille kulttuurien sekoittumista vastustaville. Itäisessä Berliinissä kulttuurit kohtaavat toisensa, eivät ongelmattomasti, mutta kuitenkin kommelluksiin ymmärtäväisesti suhtautuvan asennoitumistavan kautta mutkattomasti. Kurdi myy kanakebapia PKK:n vallankumous mielessään, aasialaiset friteeraavat kaikki ruokansa ja venäläisten sukujuhlat hajottavat asunnot alkutekijöihinsä. Kaikki tapahtuu saksalaisen markkinatalouden keskellä, etnisten ravintoloiden vieressä seisoo Burger King ilmaisine pahvikruunuineen ja kauppakadun ostoskeskus on täynnä kulutusyhteiskunnan tingeltangelia. Ongelmat ovat kaikilla sopivan arkisia - naishuolia, työhuolia, uuden kulttuuriympäristön ymmärrysongelmia. Kukaan suurkaupungissa, ainakaan siirtolaisyhteisöissä, ei tunnu eristäytyvän yksin omaan asuntoonsa neljän seinän sisään viihde-elektroniikkansa keskelle. Onkohan tässä nyt jotain sellaista kiez-henkeä, jollaista ei (mahdollisesta idealisoinnista huolimatta) voisi oikeastaan kuvitella omaan kotimaahansa.

Viihdyttäviä tarinanpätkiä joka tapauksessa, ne muutamalla kerralla putkeen lukemalla tosin taisin tehdä niiden teholle jonkinasteista hallaa.

.:Occident and accident:.

Kaunaisena vasemmistolaisena olen luonut epäileviä silmäyksiä uutta verkkolehteä Uutta Suomea kohtaan (en linkitä, koska sivusto elää vierailuilla). Edustaahan se sinänsä jo lähtökohdaltaan uudenlaista mediaa - pelkästään verkkojulkaisuna ilmestyvää lehteä, joka ainakin vanhan Uuden Suomen tuntien tarjoaa oikeistolaista mielipidettä oikeistolaisille ihmisille. Ja oikeistohan tulee ymmärtää moniäänisenä ryhmänä, johon eivät kuulu pelkästään talousliberaalit (jotka useimmiten jakavat tietyn vasemmistolaisen joukon arvopohjan noin sosiaalisten vapauksien puolella). Silmiini tarttunut Erkki Toivasen artikkeli islamista viittaisi kuitenkin siihen, että ainakin joltain osin kyse on kaksinaisesta amerikkalaistyyppisestä arvoliberaaliuden kaapuun pukeutuvasta konservativismista, jonka lähtökohtana on toiseuden varaan perustuva kulttuurillinen essentialismi - ja vakaa usko oman arvopohjan järkkymättömään oikeamielisyyteen. Tai ehkä tulkitsen Toivasta vain väärin, koska hän ei erityisemmin vaivaudu erottelemaan "islamismin" ja "islamin" välistä eroa, ainakaan niin paljon, että kommentoijat sitä erityisemmin huomioisivat.

Hämmentävää tietenkin on se, että tekstin on kirjoittanut lähinnä Dianan hautajaisista ja Englannin kirjeenvaihtajana tutuksi tullut Toivanen. Eipä ole miestä juuri poliittiselle kartalle asettanutkaan. Saudi-Arabian edustajalta vaikeiden kysymyksien vastauksia peräävälle Toivaselle voisi todeta, kenties hieman ihmetellenkin, eikö hän tosiaankaan tiedä, että länsimaisten lehdistötapaamisten (esimerkiksi Yhdysvalloissa) kysymykset ovat kovin usein samalla tavalla rajoitettuja. Ja niin sitä vain eurooppalaistenkin kaupunkien keskustat tyhjennetään poliisivoimin mieltään osoittavasta roskasakista, kun B. nuorempi tulee visiitille.

Islamista tehdyissä yleistämisissä pelataan tietyllä tavalla vaarallista peliä, koska kysymys ei ole mistään yhdenmukaisesta prosessista, jota voitaisiin kommentoida jollakin pintatasolla - tuntuu, ettei kovinkaan monella kirjoittajalla ole riittävää asiantuntemusta kommentoida koko aihetta mitenkään syvällisesti. En väitä, että minullakaan olisi, mutta jos arvostettu toimittaja kuten Toivanen onnistuu tekemään tuommoisenkin määrän Huntingtonmaisia yleistyksiin perustuvia nolla-argumentteja, joista olisi selvitty jo tavaamalla muutama Jaakko Hämeen-Anttilan kirja kannesta kanteen, voi vain olettaa, ettei oikeastaan ole olemassa mitään halua ymmärtää sitä paljon puhuttua toiseutta. On vain essentialistiset kulttuurimielteet, joita pönkittää jo se, että on mahdotonta problematisoida omaa kulttuuriaan - käsitteenä jo nollatasoa edustavaa "länsimaista kulttuuria". Mitä hemmettiä sekin oikeastaan näille ihmisille tarkoittaa, paitsi ehkä jotain kryptistä litaniaa sekularismista, sianlihasta ja valistusarvoista - ja jota vastaan asettuu barbaariseksi mielletty islamismi, joka on oikeastaan vain ideologinen iskufraasi vailla historiallista ja geopoliittista taustaa. Selittämätön, koska sen avaaminen johtaisi kohtalokkaisiin ongelmiin koko esitetyssä mielipiteessä.

Jotenkin kaikki tuntuu nivoutuvan Samuel Huntingtonin jo paradigmankaltaisuutensa takia ajatuksellista väkivaltaa tekevään kulttuurien tai oikeammin arvojen yhteentörmäyksen teoriaan. Sehän on jo aikoja sitten pätevästi kumoon puhuttu teoria, eikö ihmisillä tosiaan ole aikaa seurata keskustelua, johon haluavat kovasti osallistua? Koska keskustelu internetissä yleensäkin on mitä on, ei tätä hurraa-henkistä occidentin palvontaa vastaan käy väittäminen minkään argumenttitason purkamisen kautta, vaan niskaansa saa väistämättä syytöksiä todellisuudentajun puutteesta. Anekdootti, tuo internetin luuvitosen vastine.

Ei silti, jäihän tämäkin kirjoitus aika metatasolle. Mutta jääköön, aihepiiriin ei jaksa puuttua liikoja, koska sen tietää jo etukäteen olevan todellinen musta aukko, hankala diskurssi metelin saastuttamassa ympäristössä. Se siitä, ei enempää.

.:Allerseelen Allee:.

Juhlien jälkeiseen väsyneisyyteen (aivokemiallisine vaikutuksineen ja ilman) sopii aikaisemmin mainitut Wladimir Kaminerin nokkelan kuivalla tavalla hauskat berliiniläistarinat kokoelmassa Schönhauser Allee. En ole vielä tietenkään päässyt loppuun, mutta sykäyksellisesti luetut muutaman sivun novellintapaiset lämmittävät. Jos tehdään vääryyttä ja positioidaan kirjoittaja, se ei Kaminerin tapauksessa ole vaikeaa - venäläinen emigranttikirjailija, jota ahdistaa vanhan sosialistisen järjestelmän muisto, ja joka suhtautuu kapitalismiin myönteisesti, mutta hihittelee joillekin yksityiskohdille siinä noin elämäntapana. Sillä tavalla ihmisläheisesti, erityisemmin syyttävällä sormella osoittamatta. Hapankaalin hajuinen venäläisyhteisö Voiton päivän vodkapitoisine muistamisjuhlineen, pedantit saksalaiset neurooseineen ja monenkirjava maahanmuuttajapopulaatio omine tapoineen.

Schönhauser Allee tarinanivaskana on noin karkeasti ja etäisten muistikuvien perusteella ehkä miellyttävämpi teos kuin neuvostoliittolaista "avaruusohjelmaa" ruotiva Sotilasmusiikkia, jonka joskus kauan sitten luin. Sotilasmusiikkia tuntui vaivaavan tietty kertomuksen hajanaisuus ja Kaminerin huumori ei ehkä oikein päässyt oikeuksiinsa kokopitkässä tekstissä. Ja lopulta, mikä olisikaan hienompaa kuin pieniin pätkiin jaettu tietyn yhteisön kuvaus tietyssä kaupungissa.

Berliinikin jäsentyy vain fantastisen maantieteen kautta, missä päin se Schönhauser Alleekin mahtaa olla? Idässä? Joskus jos olisi ylimääräistä tarmoa (ehkä tänään illalla) voisi rakennella jonkinlaisen merkinnän fiktion keinoin mielletyistä kaupungeista (Pariisi, Berliini, Pietari, ainakin) - ainakin jollain tasolla koetut kaupungit erottuvat aina näistä. Esimerkiksi Jan Nerudan Mala Strana-tarinat sijoittuvat kuitenkin lopulta ajallisesti poikkeavaan, mutta silti muistin kautta tiedostettujen kiinnekohtien kautta "todelliseen", Vltavan rannalle Hradčanyn varjoon. Sinänsä fantastisessa maantieteessä (ei taida olla oikeaoppinen kirjallisuustieteen termi) ei ole mitään vikaa, se vain saa harmistumaan siihen, että niin moni kaupunki on (vielä) näkemättä.

Myöhemmin illalla lisää jostakin. Kyllä tällaiset latteat sunnuntaipäivät ainakin laittavat kirjoittamaan jotain, täytteeksi seinien valkoisuuteen ja niin edespäin.

.:Kauneus on kouristavaa tai sitä ei ole:.

André Bretonin, ranskalaisen surrealistivaikuttajan ja kirjailijan Nadja meni varsin sukkelaan läpi.

Nadja (1928) on elämäkertamainen, mutta toisaalta surrealistiseen tyyliin toteutettuna fiktion ja faktan välimaastossa liikkuva teos, joka kertoo hengästyttävin lausein kirjailijan ja Nadja-nimisen neitosen tapaamisista kymmenen päivän ajan Pariisissa.

Todelliseen ympäristöön (jonka kutkuttavasti itse tunnen — kokematta — vain kirjallisena fantasiakuvana) teoksen naulaa Pariisin paikannimet, kadut ja torit — ja tekstin joukkoon liitetyt kuvat. Nadjan ja kirjailijan tapaaminen on tosiaan tapahtunut, mutta kirjoittaja vuodattaa jo kertomistyylillään tekstistä hypnotisoivan maton, jossa lukijankin ajatukset alkavat harhailla — ja hyvä niin, sehän on tarkoituskin, havaita arkisen kerronnan, merkityksettömältä tuntuvan yksityiskohtaisuuden ja ajatuksellisen pohdinnan kautta uudenlaisia polkuja loogisen positivismin saastuttamalle arkijärjelle.

Surrealismi etenkin maalaustaiteen osana, jona se nykyään lähinnä ymmärretään, on mielestäni aina ollut hieman kulahtanut ja itsetarkoituksellinen "taidesuuntaus" — mutta ehkä Bretonin kirjassa (joista on suomennettu vain Surrealismin manifesti. Ja 2008 tulee Sammakolta Hullu rakkaus, joka täytyy lukea) se näyttäytyy kuvataiteellisen ylimielisyyden ja taiteilijapersoonan itsekorostuksen sijaan — kuten Salvador Dalin Neron päiväkirjoissa — ennemminkin kokonaisempana Weltanschauungina, jota on miellyttävämpi lukea/tulkita.

Totta puhuakseni, jos joku osaisi kirjoittaa blogeja samaan tapaan kuin Breton kirjoittaa tajunnanvirtamaiseksikin muodostuvaa tekstiä, olisi se aika uskomatonta. Mutta ehkä vaikeus olisi osaksi se tähän sisältyvä hieman taantumuksellinen ajattelutapa historiallisen ympäristön mielenkiintoisuudesta suhteessa siihen, että nykyään naputeltaisiin iPodien hiplaamisesta jossain Mazdan (!) takapenkillä Battery Parkissa — ja tuskinpa se jaksaisi niin kiinnostavaa olla.

Kaunokirjallisuus kyllä maistuu taas hyvältä — seuraavaksi ajattelin lukea muutaman viipaleen Wladimir Kaminerin Schönhauser Alleesta ja sitten katsella veljeltä lainatulta DVD:ltä kevyttä (mutta klassikon aseman saavuttanutta) lännenelokuvaa ja juoda vähän tuontiolutta. Eiköhän sillä saada rauhalliseksi koti-illaksikin kutsuttu ilta hyville sijoille.

Edit: Unohtui ihan viitata Bretonin kirjassa esiintyneeseen Max Ernstin tauluun "Mutta ihmiset eivät tule tietämään siitä mitään...", jonka sisältö on sinänsä tyhjänpäiväinen (en muista mitä Nadja siitä sanoo), mutta nimi varsin huvittava, ainakin joissain keskusteluyhteyksissä.